Roian tarina, osa 29

Suuren vaivannäön ja pitkän yrittämisen jälkeen minua kuitenkin onnisti. Kyseessä ei ollut yksittäinen ihminen, joka olisi johtanut minut Sorian luokse, vaan tietynlainen käytös heidän kaikkien keskuudessa. Siinä missä heidän reittinsä vaikuttivat ensisilmäyksellä päämäärättömiltä ja yksilöllisiltä, monet heistä poikkesivat silloin tällöin samaan, hämyiseen räkälään, joka seisoi Valenterran slummeissa. Se oli kahteen kerrokseen rakennettu kompleksi, jonka ovenpielessä roikkui hevosenpään muotoinen kyltti. ”Itkevä ruuna”. Ulkoisesti se oli kuten kymmenet, ellei jopa sadat kaltaisensa, joten aloin kiinnittämään siihen huomiota vasta verrattaen myöhään.

Itkevän ruunan henkilö- ja kävijäkunta oli sitä mitä saattoi olettaakin: rähjäistä, alkoholilta haisevaa köyhälistöä, jonka silmissä piileksi murhaakin pahempia asioita. Sovin heidän riveihinsä huonosti, mutta hieman paremmin sen jälkeen kun annoin katkeruuteni näkyä ja maksoin baarimikolle oluttuopista. En nähnyt mitään normaalista poikkeavaa, ellei päätypöydällä tanssivaa naikkosta laskettu sellaiseksi. Heistä yksikään ei ollut merai, mutta huoneen nurkassa näin joukon suruja, joiden läsnäoloa kukaan ei kyseenalaistanut. Se ei ollut aivan tavatonta, kansa ei ollut niin kiihkomielistä kuin kaarti mitä tuli Damasken rotupolitiikkaan. Kun baarimikko huomasi katseeni, hän kehotti minua vaikenemaan asiasta täysin, mikä sopi minulle.

Ei kestänyt kauaa kun joku rääsyihin puettu punapää tuli kehräämään kainalooni ja utelemaan minulta asioita. Tiedättehän, sellaisia perinteisiä kuten ”miten noin komea poika on eksynyt tänne?” ja ”haluaisitko tarjota minulle juoman?”. Kysymyksiä siitä, missä pidin majaani ja olinko niin varakas, että pystyisin maksamaan sen heimaisevan vakoojattaren seurasta. Hän sai tyytyä pelkkään virneeseeni, vaikka se oli hymykuoppineen turhan tunnistettava.

”Tunnetko sinä ketään meraita?”, kysyin häneltä. Hän ymmärsi tahallaan väärin ja luuli minun etsivän eksoottisempaa seuraa vuoteeseeni. Hän vaikeni vasta kun sanoin etsiväni yksisilmäistä, kidutettua miestä, vaikka siitäkin olisi voinut jatkaa kissa-hiirileikkiämme.

Hänen ilmeensä yksin riitti kertomaan sen, mitä halusin tietää. Ei se hymy, jonka hän väänsi punatuille huulilleen, vaan sen aavistuksenomainen huoli ja pelko hänen silmiensä perällä. Ilmapiirissä oli samassa jotain piinaavaa, eikä minulla kestänyt kauaa paikantaa uhan lähdettä tiskin taakse, jossa lasia kuurannut baarimikko katsoi minua kylmin silmin. Salakuuntelu on minusta aina rumaa, mutta en viitsinyt valittaa asiasta jotta hän ei vetäisi kaapeistaan mitään, millä minut saataisiin hengiltä. Päätin livistää paikalta mahdollisimman vikkelästi, mutta en ennen kun kumarruin viimeisen kerran naisen puoleen ja sanoin palaavani huomenna. Se viesti kantautuisi meraimiehen korviin jos häntä saattoi ylipäätään löytää Ruunan vaatimattomista varjoista.

---

Minun ja Sorian tapaaminen sattui aivan talven suulle, tuuliseen ja lumiseen yöhön, joka oli ensimmäinen laatuaan koko vuonna. Valenterralaiset olivat odottaneet lunta jo monta viikkoa, joten he olivat kaikki osanneet varautua siihen siinä vaiheessa kun sitä alkoi tihuttaa taivaantäydeltä. Kaikki paitsi minä, luonnollisesti. Olin pilannut villalapaseni kun autoin naapurinmiestä likakaivon kanssa, ja vaikka hän oli lupautunut maksamaan minulle uudet niin en ollut saanut aikaiseksi ostaa niitä. Sinä yönä, kun puhurilumi satoi niskaani katonharjoilta ja maa oli ensimmäistä kertaa valkea, minä toivoin olleeni viisaampi.

Menin notkumaan Itkevän ruunan lieppeille heti auringon laskettua, mikä tapahtui talviaikaan nopeasti. Minä en voinut tietää olisiko kapakanpitäjä odottamassa minua sisällä ladatun aseen ja rappiojoukkonsa kanssa, eikä minua huvittanut leikkiä hengelläni. Vaikka uhattuna se oli siellä kadunvarressakin, niin kylmän kuin minua silmäilevien hämärämiestenkin toimesta. He jättivät minut kuitenkin rauhaan. Ehkä he luulivat minua rutiköyhäksi tai pitivät minua aivan mielipuolena, eihän kukaan olisi vapaaehtoisesti seissyt siellä kadunpielessä monta tuntia. Vaan minäpä seisoin, jos se siis on asia, mistä voi jälkikäteen olla ylpeä.

Ruunan ovensuussa kävi harva, mutta säännöllinen liike. Erityisesti kapakka tuntui olevan sellaisten miesten suosiossa, jotka tienasivat päivisin tarpeeksi tuhlatakseen öisin. Heidän lomassaan oli muutamia maksullisia seuralaisia, ilmiselviä korttihuijareita ja muita yön kulkijoita, joihin ei odottanut törmäävän paremmilla seuduilla. Kaikki oli melkein liiankin normaalia, enkä voinut olla vilunväristyksissäni pohtimatta sitäkin ikävää vaihtoehtoa, että olin ollut alusta alkaen väärässä paikan suhteen. Hemmetti, baarimikon ja naisen reaktiot puheisiini olivat saattaneet olla puhdasta hämmennystäkin! Kuka tahansa olisi vaiennut hetkeksi jos olisin alkanut puhumaan heille raadelluista meraimiehistä, varsinkin nyt kun koko aihe tuntui olevan kiellettyjen listalla.