Roian tarina, osa 17

Ihailuni Sinistä kuuta ja sen jäseniä kohtaan oli lopulta se tekijä, joka rohkaisi minut pienten piirien tappajasta laskelmoivaksi toimijaksi. Toisaalta on väärin väittää, ettei kyseessä olisi ollut myös julkisuustemppu. Minä halusin Damasken tietävän olemassaolostani, mutta yhtä lailla minä halusin Ruskan ja valenterran kansalaisten tuntevan minut. Se oli tavallaan niin ylimielistä, että minua melkein naurattaa! Aivan kuin olisin ollut vain pahainen kakara, joka heiluttaa käsiään vanhempien silmien edessä ja toivoo saavansa huomiota! Mutta ehkä sillä kaikella oli jotain väliä minulle, kuuluisuudella ja suosiolla. Minä en ole niin pyyteetön ihminen, etten tarvitsisi niitä.

Ja niin minä aloin suunnitella ensimmäistä suurta iskuani Damasken hallintoa vastaan. Tai noh, ”suuri” voi olla valheellinen termi, mutta kyseessä oli siis tarkkaa ajatustyötä vaatinut tapaus, josta minä paljastuttuani olisin menettänyt enemmän kuin elämäni. Idea saavutti minut siihen aikoihin, kun Damaske alkoi jahdata Sinisen kuun jäseniä pitkin Valenterran alamaita. He osasivat varoa häntä hyvin, tai ainakin niin hyvin, että järjestö itsessään säilyi hengissä, mutta se ei tarkoittanut, etteikö Damaske olisi vanginnut merkittäviä määriä heidän kannattajiaan. Toisin kuin Auringon kanssa, Sinisen kuun jäseniä ei kannattanut mestauttaa ennen perusteellista kuulustelua, joten monia heistä pidettiin kaltereiden takana vuosia. Tänä aikana heitä vuoroin kidutettiin ja lahjottiin liittymään Damasken puolelle, minkä lisäksi heille järjestettiin oikeudenkäyntejä enemmän kansan viihdykkeeksi kuin oikean oikeuden toteutumiseksi.

Yleensä vankeja pidettiin sisäkaupungissa heille erikseen tarkoitetuissa tiloissa, mutta eräänä iltana minä törmäsin mielenkiintoiseen huhuun. Herra, jolta sen kuulin, kuurasi kaartin talon lattioita tienistikseen, ja oli muutaman lasillisen jälkeen valmis kertomaan minulle kaiken mitä halusin tietää. Eräs sisäkaupungin vankiloista oli nähtävästi kokenut suuria vahinkoja tulipalossa. Olin itsekin kuullut siitä. Huhut osasivat sanoa, että kyseessä oli ollut vankien oma joukkoitsemurha, jossa he olivat yrittäneet tuhota mahdollisimman paljon Damasken omaisuutta ja viedä sivullisten henkiä mukanaan. Yritys ei ollut poikinut niin hyviä tuloksia kuin oltiin oletettu, sillä niinä päivinä vankilat olivat jo nähneet yhtä jos toista ja osasivat varautua. Mies osasi kuitenkin kertoa muutakin.

”Ay”, hän mutisi ja yritti pitää sumeaa katsettaan silmissäni.

”He eivät voi pitää roikaleita enää siellä siivessä. Liikaa savua ja ties mitä, puoli kattoa sortunut.”

Siihen väliin hän demostroi kauheutta käsillään ja minä yritin pitää mielenkiintoni asiallisena. Tai vain teeskennellä humalaisempaa, kun mitä lopulta olin.

”Heidät siirretään kaartin rakennukselle. Ehkä pariksi päiväksi. Tai viikoksi. Lisää siivottavaa minulle, minkä lisäksi kellari on sitten täynnä konnia. Oi oi se on karmea paikka muutenkin, täynnä kaltereita ja kettinkejä. Tuskin maksavat minulle lisäpalkkaa sen hoitamisesta.”

Tuskinpa tosiaan. Mutta vaikka kaartin rakennus oli kunnostettu vastaavanlaisten siirtojen tekemiseen, niin sen suunnittelussa oli myös paljon sellaista, mikä teki siitä hyökkäysalttiin. Silloinhan minä en tiennyt asiasta vielä paljoakaan, mutta heti kapakasta poistuttuani minä aloin tutkimaan asiaa. Minun täytyi saada tietää kaikki: keitä vangit olivat, milloin he tulisivat ja kuinka kauan kestäisi, ennen kuin vankilasiipi olisi taas siinä kunnossa, että heidän palauttamisensa olisi mahdollista. Sillä siinä, arvon herrasväki, oli minun tilaisuuteni. Minun mahdollisuuteni vapauttaa Damasken kahleesta joukon kapinallisia, jotka taistelivat eri leirissä, mutta saman asian eteen kuin minäkin. Minua huvitti ajatella Ruskan ilmettä, kun hän saisi kuulla uroteostani. Ja tietysti minä tunsin silkkaa mielihyvää myös siitä, miten Damaske reagoisi.

Operaatiossani oli tietysti heti alusta lähtien suuria ongelmia. Kaartin rakennukselle hyökkääminen edellytti, että olisin tuntenut paikat edes niin hyvin, että olisin osannut suunnistaa siellä. Minä en ollut kuitenkaan käynyt siellä kuin sen ainoan kerran, jolloin holtittomat puheeni johtivat nuhteluun, enkä minä muistanut siitä kerrasta juuri mitään, mistä olisi ollut minulle hyötyä. En minä silloin tiennyt vielä joskus hyökkääväni sinne, joten miksi minä olisin kiinnittänyt huomiota mihinkään?

Osan puuttuvista tiedoista minä sain yksinkertaisesti kadunkulmassa seisomalla. Kaartin rakennuksen suurin heikkous lienee sen henkilökunnan vähyys, sillä vaikka heidän muureillaan seisoi täyspäiväisesti vartijoita, niin muut kaartilaiset olivat vapaita kävelemään sisään ja ulos niin halutessaan. Minä en tietenkään osannut ennakoida, kiristyisivätkö turvatoimet vanginsiirron yhteydessä, mutta arvioin silti pystyväni tappamaan tieltäni muurilla päivystävät kiväärimiehet. Heidän aseissaan ei ollut muuta etua kuin pitkältä välimatkalta tehtävä vahinko. Muuten heidän kiväärinsä olivat vaikeita ja hitaasti ladattavia, joten heillä ei olisi mitään mahdollisuutta jos he kerran ampuisivat ohi. Minun olisi vain päästävä ylös mahdollisimman nopeasti, ennen kun kukaan ehtisi huomata, mitä oli tekeillä.

Roian tarina, osa 16

Nyt huomaan, että olen tahattomasti antanut ymmärtää, että olisin ollut ainoa Valenterran hallintoa vastustanut voima. Se ei suinkaan pidä paikkansa, sillä jos valenterralaiset olivat jotain, niin tyytymättömiä. Aivan oikeutetusti, siis. Heidän vastarintansa ei ollut ehkä niin räikeää kuin omani, mutta yhtä lailla hekin nostivat käsiään saadakseen puhevuoroja, tullakseen huomioiduksi. Toki se kaikki oli varovaista ja kokeilevaa aluksi, sillä Damaske ei ollut sellainen hallitsija, joka jätti vastaavan käytöksen huomiotta. Ei, hän rankaisi siitä kovalla kädellä, joskus jopa täysin varoittamatta.

Mitä minä yritän sanoa on, ettei minkäänlainen vastarinta ollut siihen aikaan vielä järjestäytynyttä. Kaupungin kaduilla virtasi monenlaisia aatteita, mutta riehuvan kosken lailla ne olivat vaikeasti hallittavissa. Surukseni en tiedä kuka ne lopulta valjasti toimivaksi ideologiaksi, mutta viimeisinä aikoina ennen sotaa Lunkhania vastaan me saimme Auringon. Kyllä, se oli sen nimi, joskin siitä oli lukuisia väännöksiä vähän kaikilla olemassaolevilla kielillä. Kyseessä ei ollut minkäänlainen väkivaltainen protesti, vaan pikemminkin kansanryhmä, joka yritti vaikuttaa Damasken päätöksiin rauhanomaisin keinoin, puhumalla asiallisesti teekupposten äärellä.

No tuota, sanottakoon, että Damaske oli selkeä sukunsa jatkaja kun moinen touhu ei kiinnostanut häntä. Siinä lienee vallan vaara, sillä jos jollain on kaikki valta päättää kaikkien puolesta, niin kuka pysähtyy kuuntelemaan muiden mielipiteitä pyyhältäessään eteenpäin? Damaskea ei kuitenkaan suhtautunut Aurinkoon piittaamattomasti, sillä siinä tapauksessa hän olisi jättänyt sen rauhaan. Sen sijaan hän marssitti sotilaita hakkaamaan katuun joka ikisen heidän riveihinsä kuuluvan, ihan vain pelotteeksi, mutta kun se ei riittänyt kukistamaan vastarintaa niin otteet vain kovenivat.

Se ajanjakso sattui somasti sodan alkuun. Vaikka Lunkhanin liittäminen Valenterraan oli pitkällä kaavalla ja kaukaahaetusti jopa kannattava idea, niin monet asukkaat pelkäsivät sodasta ennen pitkää seuraavia vahinkoja. Vaikka se taisteltaisiin kaukana Valenterran muurien ulkopuolella, niin se söisi henkiä kuin villiheinää ja vaikeuttaisi ruuan ja materiaalien saantia. Ihmiset pelkäsivät elämänsä, onnensa ja varallisuutensa vuoksi, minä tietysti yhtenä heistä. Yllättäen tämä pelko nosti ihmisiä entistä enemmän talvipalatsin muureja vastaan ja Auringosta tuli se, miksi se ei ollut syntynyt: vastarintaliike. Se ehti olla olemassa onnellisesti pari kuukautta, ennen kuin Damasken soturit potkaisivat heiltä ovet sisään. Jokainen raahattiin Valenterran kevätsateista märille kaduille ja mestattiin julkisesti ilman oikeudenkäyntejä tai armoa. Kapinallisille ei ollut sijaa, ei silloin eikä myöhemmin.

Mutta vaikka Damaske tappoi ihmisiä, hän ei aivan pystynyt tappamaan ideologiaa. Auringon juurista, kun sen kannattajien veret valuivat vielä vuolaina sadekouruissa ja ojissa, syntyi Sininen kuu. Ja se, toisin kuin Aurinko, oli vihainen, hyvin järjestetty ja organisoitu ryhmä, jonka tarkoituksena ei ollut saada Damasken päätä kääntymään. Se halusi leikata sen hänen harteiltaan. Minulta on usein kysytty jälkikäteen, miksi en liittynyt heidän riveihinsä jos vihani hallintoa kohtaan todella oli niin suurta, mutta syyt siihen olivat lopulta yksinkertaiset. Ensinnäkin Sininen kuu oli matalan tason ryhmä, niin piilotettu ja suljettu, etten minä tunnistanut sen jäseniä vaikka vietin itsekin aikaa alamaailmassa tietoa keräten. Minulla oli liian suuri riski tulla pidätetyksi kapinallisena jos olisin lähtenyt utelemaan liikaa vääriltä henkilöiltä.

Suurin syy lienee kuitenkin se, etten minä halunnut menettää elämääni. Niin kauan kuin oikea identiteettini pysyi salassa, minä saatoin edelleen kävellä katuja ihmisenä, vierailla äitini talossa tai etsiä Alysiaa Tulian rannalta. Siniselle kuulle omistautuminen olisi ollut riski, sillä minun olisi täytynyt seistä heidän riveissään omilla kasvoillani, piilottelematta valkean sudenkarvani alla. Kykyni muodonmuuttajana olisivat menneet hukkaan, ja koko silloinen elämäni olisi ollut vaarassa tuhoutua. Toki minä olisin taistellut hyvän asian puolesta, mutta taistelinhan minä nytkin. Omalla tavallani, omilla hampaillani.

Sinisen kuun johtajan tiedettiin olevan kira nimeltä Ruska. Tämä tuli monelle yllätyksenä, mutta samanaikaisesti hänestä kehkeytyi jonkinlainen sankarihahmo niille, jotka halusivat muutosta oloihinsa siitä huolimatta, etteivät kokeneet suoranaista vainoa. Minäkin ihailin häntä. Mitä pidemmäksi Sinisen kuun historia kehittyi, sitä selvemmäksi kävi, että Ruska oli taitava ja viisas johtaja, jota monet olivat valmiita seuraamaan hautaan asti. Hänen kuiskailtiin olevan suuri kuin vuori, isoin mies, mitä kukaan on nähnyt, ja hiuksiltaan ja parraltaan niin punainen, että väri leiskui hänen silmiinsä asti. Tarujen sankari, epäilemättä, ja sitten olin minä, yksinäinen susi tekemässä yksinäistä työtä, mutta kasvamassa päivä päivältä uskaliaammaksi. Saaden päivä päivältä parempia ideoita.

Roian tarina, osa 15

Samalla kertaa minulla oli tietenkin mahdollisuus nähdä Damaskekin ensimmäistä kertaa. Minä en ollut sitä ennen huomannutkaan miten outoa oli vihata mielikuvaa, jotain niin kaukaista henkilöä, etten voinut hyvällä omatunnolla sanoa tuntevani tai edes tietäväni häntä. Minulle hän ei ollut ollut muuta kuin asia, mutta sinä päivänä, siellä talvipalatsin laidalla, hän oli verta ja lihaa, ihminen siinä missä kuka tahansa meistä. Jos minun olisi ollut mahdollista kävellä hänen luokseen ja lyödä häntä turpaan, olisi hän tuntenut kipua ja vuotanut verta, mutta puolen tuhatta henkivartijaa piti huolen, että pysyin kilttinä poikana ainakin päivän loppuun asti. Se oli niin hemmetin turhauttavaa olla niin lähellä kaiken pahan alkua ja juurta ilman, että sai tilaisuutta kitkeä sitä pois.

Mutta mitä minä sanoisin Damaskesta? Tässä vaiheessa te olette varmasti kovin uteliaita kuulemaan, millainen hän oli ihan ulkonäöltäänkin. No, minä en ole kaikista paras kuvailemaan, mutta voin yrittää parhaani. Loppujen lopuksi minullakaan ei ole siitä kohtaamisesta jäljellä muuta kuin muisto. Minusta Damaske näytti vaatimattomalta. Se oli ensimmäinen ajatus, mikä minulle muodostui hänet nähdessäni, ja samalla kertaa myös huono arvio. Toki oli totta, ettei Damaske kantanut helyjä ja kultauksia siinä missä morsionsa, mutta pelkästään sen perusteella oli huonoa lähteä arvioimaan hänen varallisuuttaan.

Pari lisäsilmäystä riitti kertomaan varsin hyvin, että Damaske oli Valenterran, ellei koko tunnetun maailman rikkaimpia miehiä. En tiedä kuka oli suunnitellut, muotoillut, räätälöinyt ja ommellut kaiken sen, mitä hän oli aamulla pukenut päälleen, mutta minulla ei olisi ollut varaa moiseen vaikka olisin myynyt sieluni. Valenterran varhaiskevään koleudelta häntä suojasi, ironista kyllä, sudenkarvainen viitta, jonka helman koristepunokset viistivät maata hänen kävellessään.

Minä en tiedä, mitä olin odottanut. Jotain ruumiillistumaa vanhojen ämmien iltasaduista kai, sillä Damaske oli minulle hirviö siinä missä kuka tahansa niistä, mutta hän ei ollut vain inhimillinen vaan verrattaen komeakin. Niin pitkän matkan päästä en voinut sanoa mitään hänen silmiensä väristä, mutta hänen hiuksensa ja partansa olivat merkillisen, melkein savuisen harmaat. Häntä katsoessani minun ei ollut mitenkään vaikeaa uskoa, että Damasken suku todella periytyi Valtakuntia vastaan taistelleista boltalaisista, kuten huhupuheet antoivat ymmärtää.

Damaske oli todella hiljainen. Hän ei puhunut kansalleen koko sinä aikana, jonka hän ja Namalmarié viettivät torin laidalla, vaan milloin istui ja milloin seisoi kuin jonkin ulkoisen käskyn saaneena. Olisi kuitenkin valhetta sanoa, että hän näytti kyllästyneeltä. Pikemminkin näytti siltä, että hän oli kokenut saman näytelmän jo miljoonia kertoja elämässään ja mielummin istui hiljaa omiaan pohtien kun otti itselleen mitään näkyvää roolia. Minä tietysti yritin ahmia itseeni kaiken tiedon, mitä Damaskesta oli mahdollista nyhtää irti pelkällä katseella, mutta tosi on, että hän jätti minut nälkäiseksi. Ehkä hänen hillitty olemuksensa olikin pelkkä kulissi, jolla hän esti minun kaltaisiani pikku roistoja pääsemästä käsiksi itseensä, mutta oli mitä hyvänsä, se toimi. Kun he lähtivät, minä en osannut sanoa vieläkään oli Damaske mielipuoli, joka teki julmia ja perusteettomia siirtoja, vai korkkiruuvin kiero ajattelija, jonka jokainen teko oli harkittu.

Damasken ja Namalmarién avioliitto astui voimaan niin nopealla aikataululla, ettei kaikkia kuningasperheen liittolaisia saatu siiheksi edes Valenterran maaperälle juhlimaan. Kuten arvattua oli, tapaus muodostui ongelmaksi itse kullekin, ja minä huomasin ensimmäistä kertaa miten mitätön tekijä minä loppujen lopuksi olin valtioiden suurella pelilaudalla. Hyvin pian korviini alkoi kantautua huhuja Kananin takaa, missä Welborianin vanha hallitsijasuku oli järjestänyt itsensä uudelleen ja hakannut tiensä läpi jokaisesta portista, muurista ja ihmisestä, joka seisoi heidän ja valtaistuinsalin välissä. Ennen kun Lunkhan ehti pelastaa ruhtinaitaan ja lähettää omia sotalaivojaan Welborianiin, Valenterra julisti sille sodan ja esti kyseiset aikeet.

Tuhannet ja taas tuhannet sorretut welborialaiset olivat viimein vapaita. Minä haluaisin olla ylpeä heidän puolestaan, taputtaa heitä nyt vuosienkin jälkeen selkään ja kehua hyvin pelatusta valtapelistä, mutta kuuleman mukaan Welborianissa asiat eivät menneet kovin siististi. Meren taakse ansaan jäänyt lunkhanilainen väestö sai tuta sen tuskan, jota he olivat tuottaneet welborialaisille, mutta oikeus ja julmuus voivat joskus olla hyvinkin häilyvä viiva. Minä opin sen silloin. Huhut kertoivat, että Welborianin pääkaupungissa Seravussa jokaisen väärää hallintoa kannattaneen ylhäistöperheen lapset heitettiin linnantornista. Minä en loista laskupäälläni, mutta ottaen huomioon kuinka hovikeskeinen Welborian on aina ollut, niin voin sanoa, että sinä päivänä kuoli paljon viattomia. Kasoittain.

Roian tarina, osa 14

Niinä päivinä, joina minä kuljin Valenterran katuja ja kasvatin varjoani aina vain pidemmäksi, Damaske oli kiireinen täysin muissa puuhissa. Minä en ole kironnut yhdenkään ihmisen olemassaoloa niin pahasti kun hänen omaansa, hän oli valehteleva tyranni ja mielipuoli, mutta passiivinen hän ei ollut. Damaske ei vain odottanut talvipalatsinsa korkeissa saleissa, että asioita tapahtui, vaan oli jatkuvasti saattamassa niitä alkuun ja vaikuttamassa niihin. Olen kuullut usein sanottavan, että tämä piirre teki hänestä jossain määrin jopa taitavan toimijan, mutta kun se hänen tapauksessaan tarkoitti vain häikäilemättömyyttä ja kovia otteita, niin niistä harvoin seurasi mitään hyvää. Ainakaan muille kun hänelle itselleen.

Ja niin Damaske ei ollut istunut vain onnellisesti vihollisiensa ympäröimänä, vaan oli päättänyt tehdä sen yhden asian, mikä todennäköisesti pelasti hänen nahkansa: hankkia liittolaisen. Rauha Illumin, Pohjoisten valtakuntien ja Lunkhanin kanssa oli olemassa, mutta se oli niin lasinhaurasta, ettei Damaske halunnut yhdestäkään niistä ystäväänsä. Päinvastoin, hän halusi ystäviä niitä vastaan. Varsinkin Lunkhan oli Damasken mielenkiinnon kohteena, kaikista eniten siksi, että se oli helpoiten vallattavissa. Kauppavaltiona se toisi Valenterralle niitä varoja, joita siltä vielä puuttui, mutta sen maantieteellinen sijainti olisi otollinen myös mahdollisessa sodassa Illumia vastaan. Sitä ei koskaan osannut ennakoida, keneltä palaisi pinna ensimmäisenä, joten Damaske oli tavallaan jopa viisas varautuessaan kaikkeen.

Valenterra ei olisi kuitenkaan koskaan pärjännyt yksin sodassa Lunkhania vastaan. Nykyisen tietoni valossa voisin arvioida, että se olisi selvinnyt voittajana, mutta siinä vaiheessa tappiot olisivat olleet Valenterralle niin merkittävät, että se ei olisi koskaan toipunut niistä riittävän nopeasti. Kaikki olisi ollut yhtä tyhjän kanssa, voimatasapaino oli liian yhtänäinen. Damaske kuitenkin tiesi tämän ja kääntyi Welborianin puoleen.

Miten minä selittäisin tämän? Lunkhanin ja Welborianin välit olivat pahasti tulehtuneet. Siitä huolimatta Welborian oli tiukasti sidottu Lunkhaniin, vaikka se sijaitsi Kananinmeren toisella rannalla, kaukana kaikesta mitä minä olen koskaan nähnyt. Valtioiden yhteinen taipale oli alkanut kaupankäynnin kautta, mutta pian Lunkhanin edistynyt tekniikka ja lisääntynyt varallisuus alkoivat nakertaa niitä perustuksia, joiden varaan Welborian rakentui. Niin, rahalla voi ostaa melkein kaikkea, tai siltä se ainakin näyttää. Lunkhan melkein kirjaimellisesti osti Welborianin kruunupäät heidän valtaistuimiltaan!

Siellä päin maailmaa vuodatettiin verta moneen otteeseen kun Welborian yritti vielä vapautua Lunkhanin kämmenen alta, mutta mikään nähty vaiva ei lopulta pelastanut sitä karulta kohtalolta. Kuin mestari orjalleen, Lunkhan napsautti kahleet Welborianin ranteisiin ja siitä päivästä lähtien sen rantavesiä ovat seilanneet lunkhanilaiset kauppiaat ja sen valtaistuimilla istuneet lunkhanilaiset ruhtinaat. Welborianin muinainen hallitsijasuku oli yhtäkkiä monia päitä pienempi, ja ainoat kruununperilliset pakenivat niin syvälle viidakkojen kehtoihin, ettei kukaan tuntunut heitä enää löytävän.

Vaan Damaskehan löysi. En lähde edes arvailemaan miten, mutta pidän mahdollisena sitäkin, että hän oli se, johon alunperin otettiin yhteyttä heidän toimestaan. He eivät vain jakaneet samaa vihollista, vaan hyötyisivät kummatkin merkittävissä määrin sen kukistumisesta. Lunkhan jäisi Valenterran maarintamien ja Welborianin merisodan väliin, eikä kestäisi kauaa kun Valenterran kauppasaarto oli riistänyt siltä monia taloudellisia tukia. Voitto olisi nopea, tappiot vähäiset ja Damasken valta ulottuisi sen jälkeen pohjoisten vuorilta aina Kananinmeren valleille asti. Entä mitä Welborian siitä saisi? Itsenäisyytensä. Minä en lähde halveksumaan sen hintaa.

Kaikella tällä oli suuri riski kuitenkin epäonnistua jos Lunkhan ehtisi solmia omia liittolaissuhteitaan. Sen tähden Damaske toimi nopeasti, ennen kuin kukaan ehti reagoida mitenkään, ja lähetti laivasaattueen kauas merentakaisille maille. Kun ne valkopurjeiset aalonkyntäjät keväällä palasivat, toivat ne mukanaan Namalmarién, Welborianin todellisen hallitsijasuvun perillisen ja Valenterran tulevan kuningattaren. Kuulostaa melko uskomattomalta, vai mitä? Ajatella että niinkin inha mies kuin Damaske päätyi avioon, mutta ylemmissä piireissä naimisiin meno tuntuu tosirakkauden sijaan olevan usein vain järjestelykysymys.

Minä en tietenkään ollut läsnä heidän häissään, mutta liiton näkyvyyttä lisätäkseen Damaske ja Namalmarié näyttäytyivät usein Valenterran kansalle. Usein tämä tapahtui talvipalatsin edustalla, eräällä suuremmalla toriaukiolla, joka koostaan huolimatta oli tulvillaan väkeä kun minä viimein saavuin sinne. Puhe Namalmariésta oli levinnyt kuin villituli, ja jokainen oli minun laillani utelias näkemään, millaisen kuningattaren me saisimme vihattavaksemme. Ja silti minä säälin häntä heti kun näin hänet vilaukselta päiden ja huitovien käsien takaa. En edes siksi, että hän oli niin hauraan ja heikon oloinen, vaan koska hän istui silloin ja aina siitä lähtien Damasken vierellä.

Toki hän oli eksoottinen näky. Namalmarién hiukset olivat tummat, mutta ne oltiin leikattu niin lyhyiksi, että hänen pitkä kaulansa näkyi selvästi valkokauluksisen mekon alta. Korvissaan hänellä oli paksut, kultaiset riipukset, joilla joku onnellinen valenterralainen olisi elättänyt itseään monta vuotta. Ne tuntuivat olevan suurin puheenaihe väkijoukossa, mutta monet olivat myös uteliaita Namalmarién vaalean hiekan sävyisestä ihosta, joka ei sävyltään aivan vastannut meraiden kuparista hipiää, mutta oli silti tummempi kuin valtaosalla valenterralaisista. Jotkut pitivät häntä kauniina, joidenkin mielestä hän näytti vain sairaalloiselta.

”Pitkä merimatka sen tekee”, sanottiin ja minun täytyi yhtyä heidän arvioonsa. Nuori morsian oli kokenut varmasti kovia, ottaen huomioon millaisista taustoista hän oli kotoisin. Minä tietysti toivoin, ettei hän koskaan kantaisi Damaskelle terveitä jälkeläisiä, mutta kun hän nousi seisomaan sulhasensa vierelle ja tervehti tulevaa kansaansa, minä näin hänessä kipinän, joka pitäisi hänet hengissä kaikkien niiden koettelemusten läpi. Hänen silmänsä olivat täynnä vihaa.