Aaveen peittämä, osa 6

Te ette voi uskoa millainen energia valtasi kehoni. Se ei tuntunut olevan hetkeen kuin verta ja adrenaliinia, niin vapaa kaikesta ympärillä tapahtuvasta etten minä tarkalleen ottaen tiedä miten pääsin sänkyni alta. Näkökenttänikin oli utuinen tai sitten en pystynyt keskittämään katsettani kunnolla, koska ikkunan kahvaa tavoittelevat käteni tuntuivat häilyviltä kuin varjot. Löin rystyseni kömpelössä yrityksessäni avata ikkunan lukitusta. Se kolahti auki niin kuuluvasti, että koko ikkuna olisi yhtä hyvin voinut revetä raameistaan. Se sai minut toivomaan, uskomaan parasta, mutta kun nykäisin ikkunaa auki koko hysteeriaan hukkuneen kehoni voimalla, se ei auennut.

Kylmä paino laskeutui vatsaani. Kutsutaan sitä kuoleman peloksi. Minun ja vapauteni tiellä seisoi kaksikerroksinen kyhäelmä kolme millimetriä paksua lasia, joka heijasti kalvenneet kasvoni. Minä olisin voinut rikkoa sen. Hemmetti, hyllylläni oli sen verran painavaa tavaraa, että se olisi tapahtunut aivan hetkessä. Minun olisi tarvinnut vain änkeä törröttävien lasinsirpaleiden läpi pihalle ja toivoa, etten kuolisi verenhukkaan. Asia, jonka olisin siinä paniikin asteessa tehnyt mielelläni. Sen sijaan tartuin ikkunan raameihin ja aloin vääntämään sitä väkipakolla auki. Se raahautui auki muutaman millin kuin kiusallaan, enkä saanut sormiani kunnolla sen väliin jotta olisin voinut kokeilla koko voimallani.

Paniikkini yli kuulin askeleet portaikosta. Ne olivat tarpeeksi kovat kuultaviksi yläkertaan asti, koska ne olivat juokuaskeleita, raskaita tömähdyksiä, joilla oli selvä päämäärä. Hän oli kuin eläin. Siinä etenemisessä oli niin paljon verenhimoa, että minä tunsin sen sisimmässäni asti ja kamppailin toivottoman yritykseni kanssa. Isä, älä annan minun kuolla takiasi, minä itkin pääni sisällä. Älä anna tämän kaiken päätyä hänen syykseen. Rukouksiini vastattiin kun tunsin katkenneista kynsistäni verisen laidan antavan periksi. Se aukesi ensin kymmenisen senttiä, juuri sen verran että sain kammettua käteni väliin, ja sitten kokonaan kun huoneeni ovi rysähti seinää vasten.

Minä tunsin askeleet, jotka iskeytyivät taakseni. Niissä ei ollut kauhuelokuvien hidasta pahaenteisyyttä, vaan pelkkää tarvetta saada minut kiinni. Tarvetta iskeä veitsenterä selkääni kunnes vähäinenkin elämäni olisi päättynyt, ja sitten satoja kertoja lisää. Minä sukelsin pää edellä ikkunastani, sillä minä en olisi ehtinyt tehdä mitään muuta. En yhtään mitään. Ulkokuistin katto tömähti selkääni vasten ja löi ilmat keuhkoistani. En ehtinyt toeta ennen kuin kehoni oli liukunut sen reunalle ja putosi loppumatkan etupihamme kivetykselle.

Mikään ei tuntunut sattuvan. Kivun tiesi vain siitä, etten saanut itseäni ylös ja sekunnit kadottivat arvonsa. Silmissäni oli mustaa, jonka näki vain kun yritin kohdistaa katsettani katuvaloihin. Aika tuntui ikuisuudelta, mutta minä osasin odottaa sitä, että murhaaja tarttuisi minua nilkasta ja vetäisi minut takaisin sisälle. Käsivarteni olivat naarmuilla kun kampesin ne alleni, veri oli jotain minkä muistan vieläkin. Minä en oikein voinut juosta, mutta siitä huolimatta tunnistamattomiksi muuttuneet kadut ympärilläni vain jatkuivat. Oli yö, ketään ei ollut missään. Minä en ymmärtänyt mennä kolkuttelemaan kenenkään oven taakse, ja jos murhaaja olisi tiennytt sen, hän olisi ehkä lähtenyt perääni.

Aaveen peittämä, osa 5

Päädyin lopulta virkavallan puoleen, osin siksi että heidän numeronsa oli kaikista nopein kirjoittaa tärisevillä sormillani. Osoite, hätäni syy niin tiiviisti kun sen saattoi vain ilmaista. Älkää soittako takaisin. Kun pikselinen kirjekuori lensi näytön halki aina sen reunalle asti, minä käännyin sen verran että saatoin nähdä ovelle. Tukahdutin kännykän valon rintaani vasten ja olin tietoinen jokaisesta laahaavasta sekunnista, joille ei tuntunut tulevan loppua. Se ei ollut olemista, pelkkää odottamista. Minun koko hupeneva mielenterveyteni oli sidottu hetkeen, jolloin jotain tapahtuisi.

Narahdus. Minun hakkaava sydämeni oli kuolla siinä samassa ja primitiivinen pakovietti oli ottamassa minusta valtaa ennen kun pystyin edes paikantamaan äänen lähdettä tai sijaintia. Se tuli käytävästä, olin siitä yllättäen aivan varma. Ääni oli minulle moneen kertaan tuttu, mutta en siitä huolimatta tunnistanut sitä ennen kun se kuului uudestaan. Käytävän liinakaappien ovet. Äitini veti niitä auki aina lauantaiaamuisin vaihtaessaan lakanoita, ja saatoin kuulla ne selvästi aina huoneeseeni asti.

Se oli ainoa hetki, jolloin minulla oli tarve rynnätä sänkyni alta ja yrittää ilman parempaa harkintakykyä ovesta. Liinavaatekaappi oli siitä ehkä kolme, neljä metriä sivumpana, ja nyt kun murhaaja oli selvästi alkanut etsimään minua, niin häneltä ei kestäisi kuin muutama kymmenen sekuntia tulla takaisin huoneeseeni. Hän katsoisi sängyn alta ensimmäisenä, kuka tahansa olisi tehnyt niin, se oli niin ilmiselvä piilo että olin tiennyt sen maksavan minulle vielä oman henkeni. Kyyneleet täyttivät silmäni ja minä taistelin viettitarpeideni ristitulessa. Piiloudu. Taistele. Juokse, juokse, niin kauas ettei kukaan löydä sinua enää koskaan.

Kun kolmas kaappi avautui, minä avasin jälleen kännykän. Olin niin hermostunut, että päädyin kahdesti väärään valikkoon ennen kuin sain valittua kotinumeromme ja painettua vihreää luuria. Yhteyden muodostamisessa meni piinaava hetki, jonka aikana minä en tehnyt muuta kun tuijotin ovelle ja rukoilin. Hiljaisuus, sitten alakerran puhelin pärähti soimaan. Ääni oli arkinen, mutta juuri siksi kuin toisesta maailmasta, ja vaikkei se kuulunut yläkertaan kovana, niin se peitti alleen kaikki muut äänet. Ensimmäistä kertaa sitten heräämiseni minä saatoin hengittää pari syvempää henkäystä ja takerrella kyynelteni alla.

Minä en kuullut, miten murhaaja reagoi ääneen. Hän oli näkymättömissä niin pitkän aikaa, että pelkäsin hänen palanneen etsintöihinsä sen suuremmin soitosta välittämättä. Sitten minä kuitenkin näin hänet, tai pelkän hänen varjonsa, kun se laahusti oveni ohi. Se näkyi vain hetken ja oli poissa, ja aivoni alkoivat samalla hakata tyhjästä jonkinlaista suunnitelmaa. Minä olin saattanut murhaajan niihin ainoisiin portaisiin, joita pitkin olisin itse päässyt alakertaan. Pitäisikö minun etsiä uusi piilo? Odottaa? Ei, minä tiesin, että minun täytyi karata koko paikasta sinä pienenä hetkenä, joka häneltä kestäisi kävellä kotipuhelimelle ja takaisin yläkertaan.

Katuvalo yritti sisään ikkunani sälekaihtimien takaa. Käännyin sängyn alla juuri sen verran, että saatoin nähdä sen. Viime kesänä minä ja ystäväni olimme riitaantuneet niin pahasti, että hän oli työntänyt minut avointa ikkunaa vasten, ja se oli siitä asti ollut jäykkä. Isäni oli joutunut sulkemaan sen puhtaalla väkipakolla, ja samalla taistelutahdolla äitini kampesi sitä auki tuulettaakseen huonettani. Isäni oli lupautunut korjaamaan sen, mutta kylmät olivat tulleet enkä minä tiennyt, oliko hän koskaan tarttunut toimeen. Minä rukoilin, että hän oli, sillä minä aioin hypätä siitä samaisesta ikkunasta.

Puhelimen aavemainen räminä jatkoi soittoaan. Minä siirryin parempaan asentoon, jotta saatoin ponnistaa sängyn alta mahdollisimman nopeasti ylös. Missä kohtaa murhaaja liikkui? Minä en ollut ymmärtänyt laskea sekunteja, jotta olisin voinut päätellä missä vaiheessa hän oli mahdollisimman kaukana itsestäni. Hän kuulisi kyllä kun alkaisin avaamaan ikkunaani, ja jos hän silloin oli vasta portaiden puolivälissä, niin hän olisi luonani muutamassa sekunnissa. Saattoi tietysti olla, ettei hän ollut edes menossa alakertaan asti. Kaikki ne avoimet kysymykset taistelivat pakosuunnitelmaani vastaan ja yrittivät sitoa minut aina vain syvemmälle piilooni.

Silloin iski hiljaisuus. Hätkähdin ja vilkaisin automaattisesti kännykkääni, sillä kokemukseni mukaan sen olisi kuulunut hälyttää kauan ja siirtää minut vastaajaan vasta ikuisuudelta tuntuvan hetken jälkeen. Oliko aikaa kulunut niin kauan? Pieni kello mittasi puheaikaa näytön alareunassa. Hän oli ollut vain mennyt ihmettelemään soittoani, hän oli vastannut siihen.