Roian tarina, osa 9

Olin jo melkein kotikulmillani ennen kuin lopulta pysähdyin. Hengitykseni oli enää vain läähättävää pihinää, eikä minua saanut pysymään pystyssä oikein neljänkään jalan voimin. Nilkutin korkeiden katonharjojen hämärässä ja yritin jollain tavalla kerätä ajatuksiani siitä, mitä oli juuri äsken tapahtunut. Kuten aina, ajatteleminen vei minulta vähän aikaa, mistä syystä hakeuduin loppujen lopuksi jonkun talopiirin suljetulle pihamaalle. Siellä, keskellä sumuista yötä ja onnettomina riippuvia pihapuita, oli yksinäinen vesipumppu. Hakeuduin sen luokse kuin unessa, ja kurottautuessani sitä kohti minulla ei ollut enää tassuja, vaan hervottomasti tärisevät ihmiskädet, jotka tungin nopeasti takkini taskuihin.

Vai että sellainen ilta, minä ajattelin, vaikkei paikalla ollut edes ketään, jonka vuoksi minun olisi täytynyt olla jotenkin erityisen hauska. Olin tullut pumpulle pestäkseni kasvoni ja rintani kaikesta verestä, häpeästä ja pelosta, mutta nyt ihmismuodossani vain kaksi jälkimmäistä olivat enää tallella. Hieroin kasvojani hämilläni, shokista turtana, sillä ne veriroiskeet, jotka olin niin selvästi tuntenut poskillani vain hetki sitten, olivat nyt poissa.

Jos minä olisin koskaan uhrannut ajatusta asialle, minä olisin voinut päätellä sen laidan, mutta minä en perinyt äidiltäni hänen nokkeluuttaan, vaan häntä harvemmin pukeneet hymykuopat. Sitä ennen olin aina pitänyt sudeksi tulemistani jonkinlaisena muodonmuutoksena, jossa ihmiskehoni muuttui sudeksi, mutta nyt ymmärsin, ettei asia voinut olla niin. Toisessa olomuodossani saamani vammat, liat ja muut ulkoiset tekijät eivät olleet koskaan seuranneet minua toiseen. Minä olin täysin puettu nyt ihmismuotoon palattuani, kuten olin ollut siitä luopuessanikin, mutta vielä paremmin teoriaani tuki se, ettei pitkä juoksumatkani sattunut jalkojani nyt muotoa vaihdettuani.

Minä en myöskään tuntenut muutosta, tai en ainakaan sillä tavalla. Sitä on itseasiassa äärimmäisen vaikea selittää! Mutta minä en siis tuntenut että luuni olisivat asettuneet uusille urilleen, kasvaneet tai tehneet mitään muutakaan epätavallista. Kyse ei siis ollut siitä, että minulla olisi ollut yksi keho, jossa olisi ollut kaksi olomuotoa, vaan pikemminkin että minä olin samanaikaisesti ihminen ja susi, Roia ja Garibree, ja oli täysin oman päätösvaltani alla, kumman niistä näytin maailmalle.

Se sai minut ajattelemaan. Istuin yksinäni siellä sumuisella pihalla ja nojasin otsaani vesipumpun rautakankea vasten. Jännitys oli jättänyt minut ja antanut tilaa jollekin aivan toiselle, ideoille ja innovaatioille. Ennen olin aina pelännyt nousta Damasken hallintoa vastaan, koska sen vastaiset toimet riistäisivät minulta liian nopeasti ja armottomasti kaiken, mitä rakastin, mutta nyt minä olin susi. Yhtäkkiä se tuntui kun naamiolta, jonka turvin voisin liikkua yössä ja pitää huolta, ettei kukaan koe samaa kohtaloa kuin minä sinä samaisena iltana tai naapurintyttö lapsuudessani. Ettei kukaan joutuisi ylempiarvoisten sortamaksi vain, koska herroilla oli kaikki valta Valenterrassa, eikä kukaan vahtinut heidän tekemisiään tai saattanut heitä vastuuseen niistä.

Siitä se oikeastaan alkoi. Aivan aluksi minä en halunnut kuin toimia kaartina kaartille itselleen. Koko sotaisa taipaleeni olisi kokenut ennenaikaisen lopetuksensa jos sinä iltana kohtaamani mies olisi jotenkin selvinnyt hyökkäyksestäni. Minä en silloin vielä ollut tehokas tappaessani, ja kuuleman mukaan hänen henkeään oltiin yritetty pelastaa suurin vaivoin, mutta hauta perii meistä lopulta jokaisen. Miten pelottavaa se olisikaan ollut, jos hän olisi vielä viimeisillä henkäyksillään pystynyt kertomaan ihmisille tarinaa pojasta, joka muuttui sudeksi. Valenterra olisi välttynyt monelta vitsaukselta, mutta siinä ei loppua kohden olisi ollut enää mitään varjeltavaa. Kuten jo sanoin, ihmiset tarvitsivat Garibreeta, enkä minä vielä silloin ollut todellisesti käsittänyt, miten paljon.

Vaihdoin sinä iltana kehoani vielä kerran nähdäkseni, mitä tapahtui. Ihmismuodosta luopuminen oli kuin sukellus jäiseen lampeen tai kylmä, pureva viima, joka kulki suoraan lävitseni. Oli kuin olisin hetkeksi lakannut täysin olemasta. Niin pieneksi hetkeksi, ettei sitä silmin pystynyt näkemään. Ja sitten lihainen olomuoto taas asettui ympärilleni ja minä olin kalman kalpea susi, jonka jalkoja särki pitkän juoksun jäljiltä ja jonka hampaista tihkui edelleen verta äsken suoritetun tapon jäljiltä. Vai niin, minä ajattelin, sillä se kaikki oli niin tavattoman uutta minullekin. Olin vaihtanut kehoni viimeeksi lapsuuteni päivillä, ja vaikka jonkinlaiset vaistot selvästi ohjasivat liikkumistani, niin minulla oli paljon totuteltavaa.

Nostin toisen tassuni ilmaan. Sitten toisen. Lopulta minä tartuin kömpelöin hampain pumpun kampeen ja valutin itselleni niin paljon vettä, että sain pestyä kasvoni sille roiskuneesta verestä. Vesi muodostui lammikoksi pieneen kouruun pumpun alle, ja koska kurkkuni oli kuiva niin minä päätin juoda siinä samalla. Painoin päätäni alemmas vettä kohti ja, koska nenän virkaa toimittava kuononi oli hieman eri luokkaa kuin ihmisnenäni, minä sain sen upotettua aina kourun pohjalle asti ennen kun huomasinkaan. Taisin yrittää avata suutani, minulla meni vettä nenään ja selkäni karvat nousivat pörröön silkasta inhosta. Sinä yönä, siellä tuntemattomalla pihamaalla, tulevaisuuden toivo ja Valenterran vastarintaliikkeen tuleva keulahahmo, viisas ja väkevä muodonmuuttaja, pärski vettä kuonostaan ja yritti päättää millä jaloilla seisoisi, jotta voisi pyyhkiä kasvojaan tassullaan.

Roian tarina, osa 8

Minä tapoin ensimmäistä kertaa seitsemäntoistakesäisenä. Se on aika huono aika tehdä oikeastaan yhtään mitään, vähiten riistää toiselta henki. Minä en ole tapahtuneesta kovinkaan ylpeä. Kuten olen jo maininnut, väkivalta on minusta inhottava, kuvottava asia. Minä vihaan sitä miten sillä luodaan valtaa ja tuhotaan ihmisiä, mutta toisaalta minä en myöskään pidä itseäni muita parempana kuin turvauduin sen käyttöön. Minäkin olin vain ihminen, tavallani. Ja minun langanlaihassa ajatustenjuoksussani ei olisi ollut riittävästi ideaa pitämään minut poissa vaikeuksista.

Se tapahtui melko kaukana kodistamme, mistä syystä varmaan takerruinkin siihen viimeiseen keinoon, joka minun olemukseni perälle oltiin kätketty. En muista mistä minä olin tulossa, mutta ilta oli sinä päivänä väritön ja sumuinen, aivan kuin kätkeäkseen Valenterran likaiset kadut kaikelta, mitä niillä mahtoi tapahtua. Kunpa minä voisin sanoa, että näin jotakuta kiusattavan ja riensin apuun hiukset hulmuten ja komeana kuin kollikissa, mutta Valenterra ei ollut aivan sellainen paikka, jossa sankaritekoja tapahtuu. Minä kävelin kädet taskussa, katse alhaalla, mieli sopivan valppaana ja kuitenkin aivan arkisen typerissä asioissa. Kiersin jokaisen ikävältä näyttävän ihmisen kunnioittavan välimatkan päästä, mutta sinä iltana se ei minua pelastanut.

Eräällä kadulla minua vastaan käveli kaartilainen. Häntä oli tietysti vaikeaa tunnistaa sellaiseksi sumun lomasta, mutta toisaalta minä jotenkin aina tiesin. Aivan kun heistä olisi lähtenyt joku omanlaisensa, kuvottava löyhkä, joka sai vatsani kivistämään vihasta ja pelostakin, kai. Ehkä he kaikki liikkuivat samalla tavalla tai puhuivat tai tekivät jotain, mikä sai alitajuntani vireille ja mieleni valppaaksi. Se mies oli tyylikkäässä, tuhdissa humalassa. Minulla ei olisi ollut edes rahaa juoda itsenäni vastaavanlaiseen kuntoon. Katselin hieman arastellen hänen kuolleen miehen käyntiään ja yritin sitten pujahtaa hänen ohitseen mahdollisimman vähin vaurioin.

”Mitä kirottua sinä siinä virnistelet?”.

Hän tuskin olisi voinut pelästyttää minua pahemmin vaikka olisi puukottanut pari uutta hengitysreikää rintaani. Vaikka täytyy sanoa, että paljon mielummin minä otin hänen sanansa kuin juuri maalailemani skenaarion. Kavahdin kauemmas hänestä kuin potkittu koira ja rupesin lepertelemään jonkinlaista puolustusta tilanteeseen. Toki minä olin virnistellyt, mutta ei hänen ollut tarkoitus sitä nähdä! Sumussa ei nyt nähnyt eteensä alunperinkään, joten miten mies, joka käytännössä kurlasi viinaa, pystyi näkemään jos Roia-poika vähän hymähti suupielestään? Miten? Oliko hänellä joku kuudes aisti, minkä turvin hän sekä suunnisti että etsi saaliikseen minunlaisiani, kiittämättömiä juntteja?

Oli miten oli, yrityksistäni huolimatta seuraava asia, minkä tunsin, oli kyseisen kaartilaisherran sapelin terä kaulallani. Voi että. Minä en tiennyt miten se oli jäänyt minulta huomaamatta, mutta hän ei siis ottanut sitä huotrastaan tai takkinsa kätköistä, vaan se oli hänen kädessään samalla hetkellä kun hän sai minusta tarpeekseen. Ja hän todellakin oli saanut minusta tarpeekseen. En tiedä olinko todella voinut epäonnistua hänen silmissään niin täydellisesti, että henkeni uhkaaminen oli vaihtoehto, mutta hän oli aivan valmiina peittelemään minut maan kehtoon. Se näkyi hänen silmistään, miten ne raivosivat ja vain odottivat, että antaisin hänelle syyn tappaa minut. Minä en osannut peloltani suhtautua mitenkään.

Uskon, ettei kukaan olisi voinut mitään hänen vihalleen, koska siinä ei ollut logiikkaa. Hän ei ollut raivoissaan, koska olin häirinnyt hänen iltakävelyään viattomalla eleelläni, vaan koska hän vain oli raivoissaan, kokonaisvaltaisesti ja sääliä tuntematta. Silloin hän ei ollut etsinyt yöstä mitään muuta kuin ongelmia ja ollut kai iloinen siitä, että minä satuin kävelemään kulman takaa. Minun olisi vain pitänyt kääntyä ympäri kun näin hänet. Minun olisi pitänyt juosta karkuun kun huomasin, ettei hän aikonut antaa anteeksi tai armoa. Eniten minua ärsyttää se, että sen kaiken piti tapahtua niin pienen ja mitättömän asian tähden.

Hän ei tappanut minua. Hän laski sapelinsa ja tarttui hiuksiini humalaisen miehen raivotautisella voimalla ja olisi varmasti raahannut minut sillä tavoin koko matkan kaartin rakennukseen jos olisin sallinut. Hän itse teki varsin selväksi, että minun elämäni olisi perusteellisesti pilalla jos pääsisimme sinne asti ja jälkikäteen olen pohtinut olisiko hän ollut jopa oikeassa. On helppo ajatella, että pieni rikkomukseni olisi mennyt sormien lomasta kaartin rakennuksella, koska enhän minä loppujen lopuksi ollut kuin perusteellisesti pilkannut heidän kultaista ylemmyydentunnettaan ja teennäisyyttään. Olisin ollut onnekas, jos olisin päässyt lähtemään kaikki raajat tallella. Ja toisaalta, olisiko se kuitenkin ollut pienempi paha kuin jonkun tappaminen?

Kun mies kompuroi viertävän kivitien askelmilla, minä riuhtaisin itseni hänen otteestaan ja hyppäsin häntä vasten. Kaikilla neljällä jalallani, korvat luimussa, silmät leiskuen, hampaat irveessä. Jos hän olisi ollut tavallinen ihminen niin hän olisi kuollut pelkkään säikähdykseen, mutta nyt hänellä oli suojakilpenään menetetyn illan muisto ja alkoholin turruttama mieli. Hänen sapelinsa kalahti mukulakivetykselle ja hän itse rojahti katuun tuntuvasti tömähtäen. Voi olla, että sisu olisi siinä pisteessä noussut kaulaani ja olisin juossut kotiin vippulat vinkuen ja häntä koipien välissä jos hän ei olisi ruvennut huutamaan.

Se ei ollut ”arrgghh kurittamani nuorukainen muuttui juuri sudeksi”-huutoa vaan enemmänkin kännisen äijän ärinää, johon sekottui paljon kirosanoja ja uhkauksia. Saatoin olla varma siitä että hänet kuultiin, mutta en ole täysin varma ymmärsikö hän itse, mitä oli tapahtumassa sinä hetkenä kun minä todellisuudessa tapoin hänet. Sehän oli tappo, vai mitä? Tai itsepuolustusta. Minä voin vannoa, ettei minulla ollut mitään muuta vaihtoehtoa, en tiennyt mitä olisin voinut tehdä. Ja kuitenkin se tuntui murhalta, ehkä eniten siksi, että hänen vihamielisessä tietämättömyydessäänkin oli jotain viatonta.

Kun hän kohotti leukaansa, minä työnsin kuononi sen alle ja purin hampaani hänen kaulansa kummallekin puolelle. Siinä mielentilassa verta tuskin maistoi, mutta sen kuuma virta pelästytti minut hetkeksi. Pitkän suuni takia sitä ei päässyt nieluuni, ja miehen riipivät tuskanhuudot pitivät minut hetkessä, saivat puremaan kovempaa. Miehen huuton loppui samalla hetkellä kun sain suljettua hänen henkitorvensa leuoillani, mutta vasta silloin hän alkoi tosissaan taistella minua vastaan. Hän haroi sapeliaan, yritti työntää minua päältään ja oli riittävän valpas yllättäen jopa etsimään tikaria takkinsa alta, mutta jostain syystä hänellä ei ollut sellaista mukanaan. Minä ankkuroin tassuni lujasti maahan ja vain odotin että hän kuolee. Olin niin paniikissa, että se yksinkertainen asia tuntui vääryydessään suurimmalta lohdulta maan päällä. Kuole jo, minä huusin mieleni sisällä. Ole kiltti ja kuole.

Me emme tosin päässeet ikinä siihen pisteeseen, jossa hän olisi yrittänyt viimeisellä, voimattomalla yrityksellä syöstä minut kimpustaan ja kuollut sitten ääntäkään päästämättä, silmät lasittuen. Hänen huutonsa olivat herättäneet huomiota alemmalla kadulla ja heti juoksuaskelia kuullessani minä päästin irti siitä, mitä hänen kaulastaan oli jäljellä. Veri pulppusi rikkaan punaisena siellä sumuisessa yössä ja sen löyhkä oli pureutunut lähtemättömänä vitsauksena herkistyneeseen kuonooni. Mies korahteli allani, vielä ilmiselvästi elossa sinä hetkenä, kun minä sain viimein voimaa jalkoihini ja juoksin. Huudot seurasivat minua Valenterran yöhön, mutta ne jäivät taakseni armottomalla vauhdilla, kun minä kiisin sudenhahmossani katujen poikki. Minä en edes tiennyt, minne juoksin. Minä tunsin vain kuuman veren roiskeet leuallani ja paniikissa hakkaavan sydämen rinnassani.

Hahmo-/paikkalistaus Roian tarinoihin

Listaus Roian tarinassa esiintyvistä hahmoista ja paikoista siltä varalta, että jollain on niitä vaikeuksia muistaa. Huomioikaa, että tämä listaus tarjoaa vain pintapuolisen katsauksen asiaan, enkä tule esim. updeittaamaan yksittäisen hahmon tietoja sitä mukaa mitä hänelle tarinassa tapahtuu. Sen sijaan tulen lisäämään tänne tietoja uusista hahmoista ja paikoista sitä mukaa kun niitä esiintyy, joten pitäkää tätä päivitystä helposti saatavilla!

 

Paikat:

Valenterra: Roikasta aikoinaan omaksi valtiokseen eristäytynyt maa, jota johtaa kuningas/kuningatar. Tämänhetkinen kruunupää on nimeltään Damaske, ja hän toimiikin Roian tarinan ns. pääpahiksena. Valenterra on aseteollisuudessa, lääketieteessä ja yhteiskuntavalvonnassa kunnostautunut sotilasvaltio, joka pyrkii laajenemaan.

Roika/Pohjoiset valtakunnat: Aiemmin edustuksellisen demokratian keinoilla toiminut Roika jakautui yhdeksään uuteen kuningas- ja kuningatarkuntaan, eli Pohjoisiin valtakuntiin. Valtakunnat pitävät tiiviisti yhtä niin hallinnollisissa kuin taloudellisissakin asioissa ja sen kuningattaret ja kuninkaat pitävät neuvoa saman pöydän ääressä. Pohjoiset valtakunnat sijaitsevat Valenterrasta pohjoiseen ja niitä erottaa vuorijono.

Lunkhan: Kauppavaltio, joka harjoittaa kolonialismia mm. Welborianissa ja Ekuassa. Seisoo Valenterran rajanaapurina sen lounaispuolella ja on pitkään käynyt sen läpi kauppaa mm. Pohjoisten valtakuntien kanssa.

Illumi: Vanha kuningaskunta, jota johtaa diktatuurin keinoin maan oma kuningashuone. Sotinut pitkään sisällissotaa maan vähemmistökansan nerkomeenien kanssa (Nerkomeenisodat). Sijaitsee Valenterrasta etelään.

Welborian: Valtio, joka sijaitsee Fadininmeren takana, erillään tarinan muista valtakunnista. Welboriania hallitsi muinoin vahva hallitsijasuku, joka lopulta syrjäytettiin Lunkhanin toimesta ja ajettiin pakosalle. Valenterra solmii myöhemmin liittolaisuuden henkiinjääneiden kanssa ja pyrkii ajamaan Lunkhanin ruhtinaat maasta.


Hahmot:

Roia: Valenterran laitaseuduilla syntynyt heenai, jolla on jotain pahasti Damaskea vastaan. Etteköhän te tämän herran tarinasta pääse jyvälle ihan sitä seuraamalla~

Roian äiti: Edellämainittua poikahirmua kunniallisesti kestänyt nainen. Kasvatti pojan yksin ja omaa sekä hyvän kieli- että lukupään. Työskentelee pääsääntöisesti konttoreissa, toimistoissa ja kirjapanimoissa. Luonteltaan melko hermoheikko ja alituiseen huolestunut.

Roian setä: Valenterran metsät hyvin tunteva (sala)metsästäjä. Erakkoluonne, joka kuitenkin pitää ihmisistä ja puhuu mielellään.

Damaske: Valenterran kuningas ja tarinan ns. pääpahis. Hänen aikaanpanemansa yhteiskunnalliset muutokset herättävät paljon eripuraa valenterralaisissa, eivätkä niistä vähäisimpiä ole rotupolitiikka ja vihamieliset toimet naapurimaita kohtaan. Hänestä kiertää paljon huhuja, että mies olisi hullu, mutta toisaalta hänen tekonsa vaikuttavat liian tarkoitushakuisilta ollakseen täysin harhaisen mielen tuotosta.

Renna: Roian lapsuuden-/nuoruudenkaveri, joka kuoli keuhkotautiin muutamia vuosia sen jälkeen kun Roia muutti kaupunkiin.

Dan: Roian lapsuuden-/nuoruudenkaveri, joka tulee melko varakkaasta perheestä ja unelmoi pääsevänsä äitinsä tavoin vielä suunnittelijaksi Valenterran tehtaille ja laboratoorioihin.

Alysia: Roian nuoruudenihastus, johon hänellä oli fyysisen suhteen lisäksi myös todella voimakas henkinen side.

Namalmarié: Welborialainen prinsessa, josta tulee myöhemmin Damasken puoliso ja Valenterran kuningatar.

Ruska: Kapinallisjärjestö Sinisen kuun johtaja. Mystinen hahmo, jonka kerrotaan olevan suuri kuin vuori ja yhtä jämäkkä päätöksissään.

Lisää tulossa sitä mukaa kun tarina etenee! Kiitos kaikille Roian tarinan lukijoille, en voi edes sanoin ilmaista miten hienoa on tietää, että tämä menee kaupaksi!

- Ruosteruusu

Roian tarina, osa 7

Niihin aikoihin elämääni hivuttautui myös toinen tärkeä ihminen, joka sattui olemaan vielä monin verroin Dania sievempi. Minulla ei ollut juuri mitään, mitä olisi voinut omaisuudeksi kutsua ja siksi tein nuoruudessani paljon hanttihommia kerätäkseni rahaa ja pysyäkseni kiinni leivässä. Työn laadulla ei ollut juuri väliä, joten minä raadoin usein pitkiäkin päiviä ja nukuin huonosti pohtiessani seuraavan päivän kiireitä. Ennen pitkää päädyin kuitenkin pesemään parempiosaisten pikkuherrojen pyykkejä Tulian rantaan ja siellä minä tapasin Alysian ensimmäistä kertaa.

Hän oli monella tapaa viehättävä tyttö, mutta ei sellaisella ylevällä tavalla, millä vuoret ovat hylhiä tai taivas avara. Hänellä oli harvoin edes puhtaita vaatteita päällään, mutta toisaalta kuka olisi laittautunut hienoksi pestäkseen käytössä kuluneita lakanoita hiekkaisen joen rannalla? Hänen kätensä värisivät alituiseen, sillä Tulia oli vesistönä kylmä ja armoton, eikä sallinut yhdenkään likatahran lähtevän ilman raivokasta kuurausta. Niin minä taisin Alysiaan alunperin törmätäkin. Hän näytti niin väsyneeltä ja riutuneelta, että yritin lämmittää hänen kapeita sormiaan omissa käsissäni.

Naiset ovat salakavalia, sillä heihin tuntuu jäävän vain koukkuun. Minä en edes tiedä missä välissä menetin sydämeni, mutta tuntui, etten olisi nukkunut sen jälkeen silmäystäkään ilman, ettei hän olisi eksynyt uniini. Minä etsin häntä usein Tulian rannoilta ja pian hän jo tiesi odottaa minua. Me pesimme yhdessä vaatteita ja minä yritin olla katsomatta hänen rintojensa pehmeää kaarta tai hänen lanteitaan tai huuliaan tai oikeastaan mitään. Tuntui, etten olisi saanut tehdä mitään, ja suurin tuomari olivat omat aivoni. Sinänsä ihailtavaa, että edes yritin, mutta antakaa armoa, sillä minä olin nuori ja rakastunut! Eivätkö kaikki ole olleet joskus?

Me kävimme joskus oluella alavirroilla. Muistan kerran, jolloin kapakka oli niin täynnä, ettemme me mahtuneet edes kunnolla seisomaan sisälle. Ulkona satoi kaatamalla, mutta me olimme jo valmiiksi märkiä, joten miten sillä olisi enää ollut mitään väliä? Alysia otti kolpakkomme ja piteli niitä rintaansa vasten, sateelta suojassa. Samalla minä riisuin jo ennestään märän takkini ja ripustin sen meille jonkinlaiseksi katokseksi, joka kuitenkin päästi vettä lävitseen ja saattoi meidät kummatkin keuhkokuumeen partaalle. Mutta emme me olisi kai muuta halunneetkaan, muuta kuin toisiamme.

Nyt jälkikäteen olen usein miettinyt millaista elämäni Alysian kanssa olisi voinut olla. Eihän meillä kummallakaan ollut paljon rahaa tai oikeastaan mitään elämäsämme, mutta juuri siksi olisimme voineet lyödä jonkinlaiset perustukset kasaan ja lähteä rakentamaan sen ympärille mitä ikinä olisimme halunneet. Minä olisin voinut hankkia meille tilaa jostain kaupungin laidalta ja ennen pitkää rakentaa meille kodin niin kuin isänikin oli tehnyt. Me olisimme voineet saada lapsia ja perustaa perheen, jota suojella maailman kylmyydeltä ja välinpitämättömyydeltä.

Ja vaikka minua melkein kaduttaa, ettemme koskaan edes kokeilleet, niin tiedän valinneeni oikeain tien. Jos ihmisillä ei olisi ollut heidän vastarintaansa, lumisten metsien Garibreetaan, niin Valenterra olisi jatkanut vajoamistaan, kunnes olisi kohdannut loppunsa. Siinä maailmassa me olisimme pystyttäneet talomme vain nähdäksemme, miten se palaa raunioiksi, ja hankkineet lapsia haudataksemme heidät merkitsemättömiin hautoihin karulle jättömaalle. Se ei ollut luonnossani, eikä sitä oltu kirjoitettu Alysiaankaan. Toki me joskus puhuimme tulevaisuudesta yhdessä, emmehän me silloin vielä tienneet, mitä Valenterrassa tulisi tapahtumaan, mutta ehkä ne olivat vain nuorten mielien tyhjiä unelmia. Mutta hemmetti ne kuulostivat hyviltä. Todella hyviltä.

Minun oli helppo uskotella itselleni, ettei hän kuulunut kenellekään toiselle tai minnekään muualle kuin omille käsivarsilleni. Kuinka usein hän makasikaan vierelläni pienen rantamajan kylmällä lattialla pelkät villasukat jalassaan. Hänen pehmeät rintansa painuivat minua vasten ja niiden takaa minä saatoin tuntea hänen sydämensä sykkeen. Minusta oli aina lohdullista ja imartelevaa ajatella, että hän rakasti minua. Minäkin rakastin häntä, liian surullisesti ja aivan liikaa, ja me nukuimme takkini alla aivan kun muuta maailmaa ei olisi ollutkaan.

On omituista palata ajattelemaan niitä hetkiä, sillä niin pitkään aikaa niillä ei ole ollut arvoa muutoin kun itselleni. Se oli kivuliasta, mutta pahimpina aikoina minä usein pohdin missä Alysia eli, mitä hän teki, ja tiesin että minun oli jatkettava vain, jotta hän voisi joskus saada sen tulevaisuuden, joka oli alunperin tarkoitettu meille kahdelle. Mutta nyt minä masennan teitä taas. Hei, ei se aina ollut hauskaa, se mitä minä tein. Ei oikeastaan edes kovin usein. Pointtini on, että niihinkin tekoihin ja vuosiin oltiin kirjottu Alysia. Hän oli sydämessäni, veressäni ja hengessäni kauan vielä senkin jälkeen kun olin unohtanut hänen hiustensa tuoksun ja ihon lämmön.

Roian tarina, osa 6

Kun äitini pieni asunto kävi liian pieneksi minun kasvavalle keholleni ja levottomalle nuoren miehen mielelleni, minä muutin pois. Päätökseni täytyi tulla helpotuksena myös äidilleni, sillä nyt hänen ei tarvinnut olla ensisijaisesti vastuussa siitä, että minä ylipäätään pysyin elossa. Teidän täytyy kuitenkin ymmärtää, ettei asuminen Valenterrassa ollut niinä päivinä halpaa. Kaikkea muuta, itseasiassa, enkä minä tohtinut vielä silloin ostaa omaa paikkaa, jota olisin kutsunut kodikseni. Sen sijaan me teimme Danin kanssa niin kuin oli kummallekin helpointa ja muutimme saman katon alle lähelle Tulia-jokea. Asunto ei ollut kummoinen, mutta siinä oli avattavat ikkunaovet, ja useina iltoina minä ja Dan istuimme roikottamassa jalkojamme katonharjojen yllä.

Sieltä ei olisi voinut hypätä alas rikkomatta luitaan, mutta kuka olisi halunnut pois sellaisesta hetkestä? Meillä oli kaikkea, mitä me sinä hetkenä tarvitsimme tai kaipasimme, ja ennen kaikkea me olimme ystäviä. Danilla oli naurussa pidättelemistä silloin kun minä innostuin kertomaan juttujani, mutta toisaalta minua ei koskaan haitannut olla hiljaakaan. Ei hänen seurassaan. Se ei koskaan tuntunut painostavalta tai siltä, että sitä hiljaisuutta olisi täytynyt täyttää jotenkin. Sellaisiin hetkiin olisi mukava palata jos se olisi mahdollista, mutta ehkä niistä jääneet muistot ovat kultaisia vain siksi, että ne ovat kaukana saavuttamattomissani. Tässä välissä haluan kertoa jotain meidän kahden suhteesta, minkä kerron vain koska uskon sen olevan hyödyksi teille myöhemmin.

Minä ja Dan tapasimme ensimmäistä kertaa erään leikkikentän laidalla, joka minun teinivuosieni aikana rapistui jättömaaksi. Oli kesä ja päivä oli polttavan kuuma meille talvessa eläjille. Minä en ollut malttanut olla riisumatta kenkiäni vaikka äiti oli nimenomaan kieltänyt sen. Hän osasi kuvitella karhean hiekan alle kaikkea aina lasinsiruista käärmeisiin, mutta oli kuitenkin vain harvoin todistamassa miten minä turrutin itseeni sääntöjen rikkomisen huumaavan kaavan. Ei kenkiä minulle kiitos, minä potkin palloa paljain jaloin ja murisin kuin susi kun ystäväni Renna yritti viedä sitä minulta. Renna, toisin kuin Dan, oli itsekin hieman villi tapaus, eikä antanut minulle tuumaakaan periksi. Putosin nuoruudessani monesta paikasta, mutta Rennan puumaja oli ainoa joka muiston lisäksi jätti valkean arven lapaluilleni. Hän kuoli keuhkotautiin kun olimme ehtineet asua vasta muutaman vuoden kaupungissa. Äiti halusi pitää minut poissa hänen luotaan.

Mutta siinä muistossa me olimme vielä nuoria ja Renna oli sidottu nopeasti kasvavan poikalapsen kehoon. Leikkimme eivät koskaan olleet niitä kehittävimmästä päästä, pakko sanoa ja näin jälkikäteen minua ihan naurattaa. Renna kaatoi minut pölisevään maahan ja potkaisi kylkeen tavoitellen palloa. Minä ärähdin turhautuneena, purin hampaani hänen jalkaansa ja annoin hänen huutaa ja kiroilla kunnes tunsin veren kuparisen maun kielelläni. Hän tarttui minua hiuksista ja kiskaisi minut kimpustaan ja tämä saattoi jatkua ties kuinka kauan. Ironista oikeastaan, että juuri tällaisena päivänä minä näin Danin ensimmäistä kertaa, vaikka Dan oli jo pitkään tiennyt minusta. Omien sanojensa mukaan hän halusi vain lukea portinpielessä, mutta miten kukaan voi lukea kun kaksi ikätoveria repii toisiaan kappaleeksi siinä hänen silmiensä edessä ja vielä nauravat asialle? Hän yritti antaa olla ja vaihtoi jopa lukupaikkaansa, mutta aina välillä hän näki meidät ja ajatukset heräsivät. Ajatukset, jotka hän toi ilmi vasta sinä päivänä.

Renna oli joutunut poistumaan pikaisesti huomattuaan auringon laskevan ja niin minä retkotin yksikseni hiekkakentän laidalla. Minulla ei ollut kiire sinä päivänä, harvoin minulla todellisuudessa oli, joten olin päättänyt antaa kivistävän kehoni toipua hieman ennen kotimatkaa. Jossain puiden alla hämärässä Dan oli sulkenut kirjansa, asettanut sen siististi kainaloonsa ja kävellyt luokseni. Danin oli vaikea myöntää sitä jälkikäteen, mutta hän pelkäsi Rennaa todella paljon aina tämän kuolemaan asti. Yläpuolellani seistessään hän oli osannut murehtia ystäväni kostoa, mutta oli silti päättänyt katsoa minua silmiin kun minä lopulta avasin ne. Ainakaan meille ei ilmentynyt kiusallista hiljaisuutta missään vaiheessa, sillä heti huomioni saatuaan Dan aloitti saarnan joka meni minulta puoliksi ohi pelkän hämmennyksen vuoksi. Voisin käyttää kaikki sivuni vain siihen litaniaan, mutta valitettavasti joudun tiivistämään hieman saadakseni lopputarinani johonkin väliin. Hän halveksi minua. Minä olin pelkkä villi-ihminen, joka vei röyhkeästi tilaa muilta, joka pilasi pelikentän, joka käyttäytyi aivan sopimattomasti, joka kiroili, itki ja vuoti verta aivan liian julkisesti. Minä en kuulunut sinne. Ja huomatkaa että hän todella puhui koko ajan yksikössä. Renna sivuutettiin kokonaan, se olin vain minä, minä ja minä ja kun minä kysyin haluaisiko hän sitten pelata joskus minun kanssani niin Dan pamahti hiljaiseksi.

”En ainakaan tuollaisia leikkejä”, hän änkytti lopulta ja kohitti lasejaan peittääkseen poskille hiljalleen levinneen punan.

Ja tässä, arvon yleisö, tiivistyy kaikki se, mitä me olimme ja mitä me uskoimme aina olevamme. Minun sanani olivat ne, jotka veivät keskustelua aiheesta toiseen, joko tyylikkään sulavasti tai sitten pakotetusti. Hän heitti välikommentteja yrittäen näyttää tyylikkäältä ja sivistyneeltä rinnallani, ja onnistuikin siinä moitteitta. Minä olin se, joka iski meille kauneimmat naiset ja hän oli se, joka itki vuolaimmin heidän peräänsä. Kuulostaa tasa-arvoiselta? No, toivottavasti ei. Ystävinäkin me tiesimme paikkamme ja, toisin kuin Rennan kanssa, minä sain Danilta suurta valtaa ihan yksinkertaisissakin sosiaalisissa tilanteissa. Minä en alistanut häntä, mutta hän alistui. Hän ei taistellut, ei edes yrittänyt. Ja siihenkin, valitettavasti, oli syynsä.

Dan oli hyvin yksinäinen. Varakkuus on jo itsessään oudoksuttavaa maassa, jossa nähdään nälkää ja jossa lapset määrittelevät toisensa erilaisuuden perusteella. Dan kohtasi vielä nuorena miehenäkin paljon syrjintää ja panettelua, mutta sen laatu muuttui ruumiillisesta sanalliseksi vasta kun minä astuin kuvioihin. Hänelle minä olin jo alkuaikoina jotain, mistä kannatti pitää kiinni koko verestävän sydämen mahdilla. Sinä päivänä siellä asunnossamme minä olin hänen suojansa ja taistelijansa, vahva johtaja, jonka sanoihin hän pystyi vastaamaan mielipiteillä, muttei teoilla. Joku tärkeä vain koska muita ei ollut, mutta myös siksi, ettei muita tarvittu. Me pärjäsimme kahdestaan, hän ja minä, vaikka se välillä raastoi kumpaakin meistä. Minua siten, että vuodin verta kummankin puolesta ja olin yksin vastuussa hänen onnestaan. Häntä... noh, miten luulette?