Aaveen peittämä, osa 4

Silloin minä vasta muistin kännykkäni. Käytimme pääasiallisesti alakerrassa olevaa seinäpuhelinta, mutta vanhempani olivat kai pelkästä hetken mielijohteesta ostaneet minulle oman kännykän viime syksynä, jotta voisimme tarvittaessa olla välittömässä yhteydessä toisiimme. Minä olin tiennyt, mikä ajatus sen kaiken takana oli ollut. He eivät halunneet minun koskaan joutuvan sellaiseen vaaraan, mistä en olisi voinut soittaa apua itselleni. Miten ironista, minun olisi tehnyt mieli itkeä.

Siellä se oli yöpöytäni reunalla, kaikkien juomalasien ja kirjojen joukossa. Niin kaukana, etten voisi koskaan kurottaa sitä käteeni siitä, missä makasin. Minä en voinut mitenkään tietää missä päin taloa murhaaja oli, joten miten minun olisi kuulunut liikkua? Koska niin minun täytyi tehdä, ja nyt oli paras tilaisuus jonka tulisin enää saamaan. Pelko oli halvaannuttavaa, enkä minä tuntunut pystyvän rikkomaan kylmän hien kahletta. Liiku, minä maanittelin itseäni uudestaan ja uudestaan. Hän tulee vielä takaisin. Silloin minä en voisi enää mitään.

Nousin varovasti käsieni varaan. Yritin pidättää kiihtynyttä hengitystäni ja aiheuttaa niin vähän ääntä kuin mahdollista liikkuessani sängyn myöteisesti kohti yöpöytääni. Minä en ollut enää mikään pikkupoika, eikä etenemiseni olisi ollut sulavaa vaikka en olisikaan joutunut varomaan jokaista liikettäni. Silmäni tuijottivat mitään näkemättä ovensuuhun, käytävälle, vain odottaen hetkeä jolloin jalat ilmestyisivät sille uudemman kerran. Minussa ei ollut minkäänlaista ylimielisyyttä, jotta olisin älylläni yrittänyt peitota veljeni murhaajaa. Minä vain tahdoin elää.

Vaikeinta oli kurottaa yöpöydälle, sillä se jätti selustani kokonaan avoimeksi. En voinut nähdä ovensuuhun pieneen hetkeen, mutta sieltä pystyi aivan selvästi näkemään huoneeseen. Minä viivytin hetkeä vain, koska pelkäsin kuulla yllättävät askeleet selkäni takaa, tuntea käden hiuksissani, veitsen kurkullani. Mikään mahti ei sanonut, etteikö niin voisi tapahtua, enkä minä halunnut kuolla. Minä rukoilin, ettei minun tarvinnut. Siinä avuttomuuden tunteessa minä olin ehkä lähempänä Jeremyä kun olin ollut koskaan.

Pieni hetki vielä, viimeinen henkäys. Sitten minä nousin käsieni varaan ja punnersin ylävartaloni sänkyni alta. Jokainen liike tuntui tervaisen hitaalta ja kömpelöltä, vaikken minä tehnyt muuta kuin kurotin ja otin kännykän pöytätasolta. Minun ei tarvinnut edes etsiä sitä, se lepäsi tasan siinä, mihin olin sen jättänyt. Veri humisi korvissani niin kovaa, että en kuullut sen yli mitään. Painauduin takaisin alas ja peräännyin sänkyni alle niin nopeasti, että kitka poltti ihoani. Sitten minä vain odotin sydän jyskyttäen. Ne saattoivat olla viimeiset sekuntini elossa, ja ne kuluivat yhtäkkiä nopeasti kuin tulva-aalto. Ei mitään. Hän ei ollut löytänyt minua vielä.

Käännyin kyljelleni ja herätin näytön henkiin. Elektroninen valo sai silmäni vettymään ja tuntui valaisevan aivan liikaa sitä pimeää, johon olin itseni kätkenyt. Minä en voisi soittaa. Avasin tekstiviestikentän ja yritin ajatella kenelle lähettäisin avunpyyntöni. Milloin poliisi ehtisi paikalle? Kymmenessä minuutissa, puolessa tunnissa? Minä en tiennyt naapureidemme numeroita. Osa minusta halusi lähettää jotain vanhemmilleni, ja se osa oli se, joka tiesi kuolevansa sinä yönä. Se olisi viimeinen jäähyväinen, isä ja äiti ansaitsisivat sen verran. Ainakaan minä en kuolisi kuten heidän esikoisensa, piinaavaan hiljaisuuteen, joka kestäisi lopun heidän elämäänsä.

Aaveen peittämä, osa 3

Peitto oli valahtanut mytyksi jaloilleni, mutta heitin senkin vähän päältäni noustessani seisomaan. Aivoni hakkasivat tyhjää, enkä minä koe kunnolla edes ajatelleeni niinä muutamana sekunttina, mitä minulta kesti painautua lattialle ja kierähtää sänkyni alle. Se oli nopein piilo minkä keksin, ensimmäinen joka tuli mieleeni, mutta heti sinne päästyäni olin vakuuttunut, ettei se tulisi olemaan tarpeeksi hyvä. En kuitenkaan uskaltanut enää liikkua. Painoin hiestä kylmät käteni pölyiseen lattiaan kiinni, ja vatsalla ollessani minä saatoin tuntea sydämeni jokaisen lyönnin.

Hiljaisuus. Minä en kuullut yhtään mitään. Huoneeni ovi lepäsi raollaan ja sen takana näkyi vain valittu osa käytävää: hieman seinää, raamiton peili. Kaikki oli värjäytynyt keskiyön sinertävään hämärään, mutta sieltä lattianrajasta minä näin korkeintaan maton ja sille hylkäämäni farkkukerran. Minusta se on oleellista mainita, sillä katsominen oli lopulta ainoa asia mihin pystyin. Minä olin lukossa, yhtä halvaantunut kuin unissani, ja minä rukoilin, ettei minun tarvitsisi todistaa siellä omassa huoneessani mitään, mitä siellä ei olisi kuulunut olla. Tämä on minun kotini, minä kiljuin pääni sisällä. Minun kotini.

Jos aikaa voi mitata sydämenlyönneissä, niin minä odotin ikuisuuden. Katseeni oli keskittynyt tarkkailemaan ovensuuta, mutta minä en tiennyt mitä minun olisi kuulunut odottaa tai nähdä. Ei mitään? Ja siitä huolimatta minä erotin pimeästä hahmon. Se jäi oveni taakse pitkäksi aikaa, eikä sitä olisi voinut erottaa käytävästä ellen olisi nähnyt sen tulevan siihen. En ollut kuullut ovien käyvän, enkä askelia portaissa. Jos olisin herännyt vasta silloin, en olisi huomannut mitään eroa normaaliin, ellei katseeni olisi sitten tarttunut hitaasti avautuvaan oveen.

Suljin silmäni. Minulle se oli keino hallita pelkoani, pysyä paikoillaan, mutta niitä oli vaikeaa enää avata. Mielikuvissani minua ei odottanut kuin sängyn viereen kyyristyneen murhaajan kasvot, jotka katsoivat alas minuun. Häneltä kestäisi vain hetki repiä minut sen alta ja työntää veitsi vatsaontelostani läpi. Ehtisinkö minä huutaa apua? Kuulisiko kukaan minua kaikkien meitä erottavien seinien läpi? Vaikka kuulisikin, löytäisivätkö he muuta kuin verestä lainehtivan maton ja irtihakatut raajani siinä vaiheessa kun he lopulta saapuisivat taloomme?

Kun lopulta pakotin silmäni auki, pelästyin sitä miten lähelle hahmo oli päässyt. Hän seisoi ehkä metrin päässä siitä missä makasin, ja olisin saanut vaivatta otteen hänen nilkastaan jos olisin yrittänyt. Hänellä ei ollut kenkiä, ja kaikki sukista housujen lahkeisiin oli niin neutraalia mustaa, ettei niissä ollut mitään kuvailtavaa. Hahmo oli mies, tai niin uskon ainakin jalankoon perusteella. Tosin silloin minua ei juuri kiinnostanut murhaajan asustuksen tai kehon yksityiskohdat. Minä odotin vain hetkeä, jolloin hän lopettaisi päämäärättömän seisomisensa ja alkaisi etsiä minua huoneesta.

Minä en tiedä mitä hän teki. Voi olla että hän katsoi ympärilleen, mutta se ei näkynyt mitenkään niistä kahdesta jalasta, joihin silmäni olivat tarttuneet kuin koko elämäni riippuisi siitä. Todennäköisesti riippuikin. Oli niin hiljaista, että pelkäsin hänen kuulevan kiihtyneen hengitykseni, mutta minä en uskaltanut liikuttaa kättäni peittääkseni suuni. Hän saattoi aivan hyvin vain odottaa vastaavaa, harkitsematonta elettä, joka paljastaisi piiloni. Olin tietoinen koko tärisevästä kehostani, ja kaikki itsehillintäni oli kohdennettu sen pitämiseen paikoillaan. Makaaminen ei ollut koskaan ollut niin vaikeaa.

Lopulta hän vain lähti. Se saattaa kuulostaa uskomattomalta, mutta hän ei avannut kaappejani tai kävellyt edes sänkyni toiselle puolelle nähdäkseen piileskelinkö sen takana. Ehkä hän luuli minun menneen muualle taloon, vessaan tai keittiöön, eikä siksi viitsinyt aiheuttaa yhtään ylimääräistä ääntä. Hän toivoi edelleen yllättävänsä minut haavoittuvasta tilasta, jotta voisi lopettaa elämäni kuten oli todennäköisesti lopettanut Jeremynkin. Kun hän perääntyi huoneestani ja katosi varjoksi käytävälle, minä tiesin että minun oli tehtävä jotain. Vaikka hahmo ei ollut huomannut minua heti, niin se palaisi etsimään tarkemmin kun ei löytäisi minua muualta talosta.

Aaveen peittämä, osa 2

Ja siitä huolimatta minusta tuntuu, että koin yhden nuoruusvuosinani, jos siis puhumme ihmeistä asioina, joiden ei olisi pitänyt koskaan tapahtua. Asuimme silloin kaksikerroksisessa omakotitalossa erään esikaupungin reunalla, tiiliskivihelvetissä, johon olimme muuttaneet yksissä tuumin karkuun veljeni muistoa. Äiti meni työpaikkansa pikkujouluihin ja raahasi isäni mukanaan, jotta kukaan ei pystyisi näkemään kuinka ohuiksi olivat käyneet siimat, joilla heidän sydämensä oli sidottu yhteen. Talo oli käytössäni, ja koska minulla ei ollut aikaa juottaa itseäni kaatokänniin, ystävistäni nyt puhumattakaan, niin tyydyin banaanijogurttiin ja myöhäisillan viihdeohjelmiin.

En halunnut nukkumaan. Oli epäterveellistä yrittää pitkittää vääjäämättömästi edessä odottavaa hetkeä, mutta minä en kestänyt nähdä Jeremyä enää. Toki unihalvaukseni olivat laantuneet jo siiheksi, olihan Jeremyn kuolemasta jo monta vuotta, mutta minä pelkäsin niiden ennakoimattomuutta kaikista eniten. Aivan viimeisenä halusin herätä pimeään, tyhjään taloon elävästä painajaisestani ja huutaa ilman että kukaan saattoi kuulla. Minulle jäi sentään jonkinlainen turvan tuntu jos talossa oli joku, joka saattoi herätä paniikkiini ja rauhoitella minua. Vanhemmistani kumpikin oli istunut lukemattomia kertoja sänkyni laidalla, kasvot kalpeina ja väsyneinä, kädet yhteen puristettuina ja vain senttien päässä siitä kohdasta, jossa Jeremy normaalisti seisoi.

Vetäydyin yläkertaan hitaasti kuin teloitusta odottava vanki. Pelkkä sängyn näkeminen etoi minua, mutta ei minulla lopulta ollut paikkaa, johon olisin voinut paeta väsynyttä mieltäni ja sairaalloisia uniani. Huone värjäytyi illan sinertävään kuloon kun suljin valot, ja ihailemieni softball-pelaajien ja artistien julisteet jäivät elottomiksi kasvoiksi hämärän rajoille. Minä istuin sen kaiken keskellä sydän jyskyttäen ja kyyneleitä vain itsehillinnälläni pidätellen. Yritin olla ajattelematta Jeremyä siinä pelossa, että se johtaisi uusiin painajaisiin, mutta jokin sieluni perällä oli puhutellut häntä aina ja rukoillut pysymään poissa.

Kauheinta koko jutussa lienee ollut se, että se pilasi minulta rakkaan ihmisen muiston. Jeremy oli enää pelkkä hirviö, joka tahtoi minulle tietoisesti pahaa ja joka veti minua alaspäin elämässä vaikka minulla oli tuskin voimaa kannatella omaa painoani. Poika valokuvissa ei ollut hän, se oli joku hymyilevä kopio typerässä kauluspaidassa, silmät päässä ja sisuskalut ehjinä. En usko olleeni ainoa, joka ajatteli niin. Äidin ja isän katse väisti niitä samoja kuvia, mutta meidän oli pidettävä niitä esillä vakuutellaksemme muille, että me todella rakastimme Jeremyä.

En muista tarkalleen, missä vaiheessa nukahdin tai mitä kello oli silloin. Uskon kuitenkin nukkuneeni muutaman tunnin syvää, rauhallista unta ennen kuin mitään tapahtui. Olin joskus ajatellut, että pystyisin välttämään unihalvaukset jos en heräisi yöllä turhaan, mutta lääkkeistä ei ollut mitään hyötyä mieltäni vastaan. Minä avasin silmäni melkein täydelliseen pimeyteen, jota uhkasi värjätä vain sälekaihtimien välistä paistava katuvalo. Äkillisestä virkoamisestani huolimatta tiesin kyllä mitä tapahtui, joten suoritin normaalit rutiinini. Kokeilin toimiko kehoni, ja tarkistin vasta sen jälkeen oliko Jeremy huoneessa kanssani.

Hän oli. Minä en nähnyt hänestä pimeässä paljoakaan, mutta sitä ei voinut sanoa onneksi. Hänen ontot silmäkuoppansa katosivat siihen, varjot mursivat hänen kasvonsa ja hänen ääriviivojaan oli vaikea erottaa. Jeremy ei liikkunut ollenkaan, ei ilmeillyt, aivan kuin hän olisi ollut yhtä halvaantunut kuin minä. Miksi minä en vain sulkenut silmiäni? Kuva ei kadonnut minnekään luomieni takana, korkeintaan hämärtyi. Yritin jännittää selkärankaani silkasta kuvotuksesta, mutta minut oltiin sidottu sänkyyni niin tiukasti, että olisin yhtä hyvin voinut olla kuollut. Huuto oli olemassa vain pääni sisällä, eikä se koskaan yltänyt turrille huulilleni.

Räpyttelin kyyneleitä silmistäni, enkä voinut estää niitä valumasta silmäkulmistani tai pyyhkiä niitä pois. Oli typerää taistella unihalvausta vastaan, mutta vielä silloinkin minä yritin liikkua nähdäkseni milloin sen kahlitseva ote oli hellittämässä. Koitin pingottaa lihaksiani, liikuttaa huuliani ja virvoittaa aivojani pienen pienillä liikkeillä, vain jotta ne ymmärtäisivät minun jo heränneen. Yritykseni valuivat kuitenkin hukkaan, enkä minä niihin keskittyessäni huomannut heti kiinnittää huomiota Jeremyyn. Kun hän liikkui, hän liikkui niin nopeasti, etteivät väsyneet silmäni ehtineet heti mukaan.

Minä en ole koskaan pelännyt niin kuin silloin, kun Jeremy ryntäsi sänkyyni jalkapäädystä. Patjani narisi kun hänen kätensä ja polvensa hakkasivat sitä vasten. Hän kipusi luokseni kuten olin itse tehnyt hänelle joskus lapsena, mutta tällä kertaa eleessä ei ollut mitään rakastavaa tai lämmintä. Oli vain minun tukahdutettu huutoni ja hänen veriset, silvotut kasvonsa, jotka hän toi melkein omiini kiinni kun kaikki liike yllättäen pysähtyi hänestä. Minä tuijotin avuttomassa tilassani kuoppiin, joista Jeremyn silmät oltiin kaivettu ulos, enkä saanut kyynelistä katsettani käännettyä. Minä haistoin veren, saatoin melkein tuntea miten se valui Jeremyn avatusta vatsasta päälleni.

”Hän on täällä”, Jeremy sanoi äänellä, jonka olin ehtinyt jo unohtaa.

”Piiloudu.”

Unihalvaus antoi siinä samassa periksi. Tunsin sen kahleiden pettävän ympäriltäni ja keho, joka oli ollut sen vankina, oli samassa vapaa ja täynnä energiaa. Happi palasi keuhkoihini terävänä henkäyksenä ja minä nousin vaistomaisella liikkeellä istumaan. Jeremy oli poissa. Minä olin yksin haukkoessani henkeä siinä sängylläni ja talo oli hiljainen ympärilläni, mutta jokin oli todella pahasti pielessä. Kyseessä ei ollut mitään, minkä olisi voinut selittää logiikalla. Tunne oli pelkkä primitiivinen vaisto, osa pelkoa, jonka Jeremy oli iskostanut sydämeeni. Piiloudu? Miltä, mihin? Mutta minä en koskaan pysähtynyt kysymään 'miksi'.

Aaveen peittämä, osa 1 (+ tilapäivitys)

Minulla oli veli. Se tieto tulee monille nykyään yllätyksenä, sillä Jeremyn kuolemasta on niin kauan että harva muistaa enää niitä mustavalkoisia artikkeleita, joita hänen murhapaikaltaan kirjoitettiin. Olin itsekin silloin vasta lapsi, ja vaikken koskaan nähnyt veljeni ruumista, niin hänen poissaolonsa traumatisoi minua pahemmin kun pystyn näin jälkikäteen kuvittelemaan. Se kaikki oli niin erilaista lapsen silmin: osanotot, hautajaiset, äidin ja isän riitaantumiset ja kontrolloimattomat surukohtaukset, aivan kuin en olisi täysin ymmärtänyt mitään vaikka se kaikki oli nähtävissäni.

Ongelma ei ollut niinkään siinä, etten tiennyt mitä kuolema oli. Jeremy ei vain koskaan kuollut minun silmissäni. Kaikki luulivat sitä aluksi vain trauman aiheuttamaksi oireiluksi, enkä väitä, että se olisi ollut mitään muuta. Ihmismieli pystyy kummempiinkin asioihin, mutta minä todella tarvitsin sen terapian, mihin minut pakotettiin ensin Jeremyn kuoleman jälkeen ja myöhemmin nuoruusiässä kun yritin säästää ihmisiltä vaivaa ja tappaa itseäni.

Minä aloin kärsimään vakavista unihalvauksista. Käytännössä niillä tarkoitetaan sitä, että henkilö herää unesta, mutta hänen kehonsa ei tiedosta sitä vaan jatkaa horrettaan, jättäen hänet siis halvaantuneeksi omaan vuoteeseensa. Ne ovat käsittääkseni paljon yleisimpiä kuin annetaan ymmärtää ja jokainen on tarpeeksi onneton kärsiäkseen niistä muutaman kerran elämässään. Minulla ne ilmenivät kroonisina, jokaöisinä kohtauksina, joihin liittyi vahvoja aistiharhoja ja jotka toistivat samaa kaavaa elämäntilanteestani riippumatta.

Jeremy oli niissä jokaisessa. Hänellä oli tapana seistä vuoteeni jalkopäädyssä ja katsoa minua tyhjäksi koverretuilla silmäkuopillaan. Hänen kehonsa oltiin viillelty niin täyteen ammottavia, punareunaisia haavoja, että kaikki veri oli vuotanut pois. Veljeni iho oli kalpea ja eloton, hänen hiuksensa sotkussa kuin kamppailun jäljiltä, eikä hän liikkunut niissä painajaisissa senttiäkään. Hän vain seisoi puhumatta, mitään tekemättä, enkä minä voinut muuta kuin tuijottaa häntä halvaantuneessa tilassani ja toivoa, että se kaikki päättyisi pian. Että joku armollinen jumala vetäisi töpselin irti päästäni ja vaikka sitten tappaisi minut mielummin kun jättäisi katsomaan Jeremyn väkivallalla viilleltyjä kasvoja.

Minä en muista tähänkään päivään mennessä nähneeni yhtäkään kuvaa murhapaikalta. Vanhempani eivät tietenkään kertoneet minulle kaikkea siitä, mitä Jeremylle tehtiin. He halusivat suojella minua, enhän minä lopulta ollut kuin vasta lapsi, mutta minun on täytynyt kuulla tapahtumista jotain kautta voidakseni muodostaa niin elävän mielikuvan veljeni ruumiista. Vanhemmilleni koko asia tuntui olevan erityisen tärkeä, mutta myös henkilökohtainen. En edes muista, kuinka monta kertaa he ajoivat minut selkä seinää vasten ja vaativat saada tietää, kuka oli kertonut minulle Jeremystä, ettei minun tarvinnut valehdella tai salata heiltä mitään, että kyse oli vakavasta asiasta. Minä en tiedä. En todella muista.

Minä voisin viettää kokonaisia tunteja kertomassa teille siitä, mitä Jeremyn poismeno teki muulle elämälleni ja vanhempieni avioliitolle, mutta sillä ei lopulta ole merkitystä. Kyse oli aina vain Jeremystä, jonka muistoa minä metsästin koulun jälkeen kaduilta, joilla en ollut koskaan käynyt. TV-sarjoissa ja elokuvissa veljeksillä oli aina joku maaginen yhteys, joilla he saattoivat ratkaista toistensa murhan, mutta minä en löytänyt niiltä sateen raiskaamilta teidenvarsilta kuin yliajettuja eläimiä. Ei mitään veljelleni kuulunutta irtaimistoa, en mystistä sivullista, jolla olisi ollut jotain uutta kerrottavaa murhayöstä, en mitään. Minä olin astunut aikuisten ankeaan maailmaan, jossa ihmeitä ei tapahtunut.

 

 

 

------------------

 

Hei teille!

 

 

Tässä kestikin pitkä tovi ennen kuin sain mitään aikaiseksi, pahoitteluni siitä. Kiire ei ole ollut ainoa risani vuodenvaihteen jälkeen, vaan koin myös aivan massiivisen inspiraatiokadon Roia-poikamme kohdalla. Tietyssä mielessä se jatkuu edelleen, mutta loma on tehnyt hyvää ja into on palaamassa päivä kerrallaan, varsinkin kun sain tämän blogin taas siivilleen.

 

Mitä kannattaa siis odottaa tulevalta? Tulen iskemään tähän väliin pienen kauhunovellini Aaveen peittämän, josta puhuin jo joissain aiemmissa päivityksissäni. Roiasta poiketen teksti voi olla aavistuksen raskaampaa, kauhutarinaksihan se on tarkoitettu, joten jos teitä ei miellytä sellaiset jutut niin skipatkaa suruitta välistä. Minun on vähän vaikea arvioida tarinan pituutta, mutta saanen sen loppuun noin 3-5 postauksessa. 

Sen jälkeen, jos onni hymyilee ja jumalat ovat armollisia, Roia jatkaa seikkailujaan täällä blogin puolella. En voi luvata, että julkaisutahti pysyy viikoittaisena, mutta sillä yritän vaan estää sitä burn-outtia, jonka ehdin jo kokea tässä menneinä kuukausina. Katsotaan ja kokeillaan, mennään sen mukaan mikä tuntuu hyvältä ~<3 

 

 

Kevätterveisin,

Ruosteruusu