Roian tarina, osa 30

Olin hyvin vähällä antaa periksi ja tarpoa ryhti suorana joko Ruunaan tai kotiin, mutta päätin kerrankin malttaa mieleni vain nähdäkseni mihin sekin vaihtoehto minut veisi. Puhalsin lämmintä ilmaa käsiini siinä vaiheessa kun Ruunan ovi avautui yönselkään ja paljasti pitkän, paksuun huiviin puetun hahmon. Hän seisoi porraskivetyksellä ja katsoi kujien varjoihin, mistä minä nousin kohtaamaan hänen katseensa. Minä en tiedä mitä hän erotti minusta savuisten ulkotulien käryssä, mutta sanoja ei tarvittu. Kullanvärinen silmä tuntui imevän kaiken valon itseensä ja minusta oli uskomatonta, että mies pysyi kätkössä niin tunnistettavasta piirteestä huolimatta. Silmä oli kaunis ja kauhea, mutta ehkä siitä syystä joku oli päättänyt kaivaa sen parin ulos Sorian päästä.

Olin puolittain odottanut, että meraimies laskeutuisi kadulle ja tulisi luokseni, mutta hän kääntyikin ympäri ja palasi sisätiloihin. Mikä mahtava tilaisuus ansalle, muistan pohtineeni, mutta seurasin häntä siitä huolimatta. Kapakan lämmin ilma löi kylmettyneitä kasvojani vasten niin suloisena, ettei tunnetta pilannut edes väkevä alkoholin ja piipputupakan löyhkä. Kaikilla tuntui olevan hauskaa minua ja baarimikkoa lukuunottamatta. Hän katsoi minua kuin kävelevää ruttoa siinä vaiheessa kun huomasin hukanneeni meraimiehen, mutta nyökkäsi minut peremmälle kapakkaan. Ele oli pieni, hän ei selvästi halunnut kenenkään muun näkevän sitä.

Noudatin hänen kehotustaan, mutta pienen, henkilökunnalle varatun käytävän päästä ei löytynyt kuin vuoteellinen taukotila, mustaksi palanut hella ja varastohuone. En nähnyt meraimiestä, joten minun täytyi vain olettaa, että hän halusi tavata minut varaston suljetun oven takana. Kun avasin sen ja astuin sisään, kylmä, kostea ilma puri kasvojani. Se oli lannistavaa, sillä olin luullut päässeeni jo pysyvästi lämpimään. Vai että varasto, no, päällisin puolin paikka teki kaikkensa ollakseen sellainen. Siellä oli hyllyjä, laatikoita, purkkeja ja pulloja, ja kellariin katoavat kapeat portaat. Niiden yläpäähän oli jätetty yksinäinen lyhty, mikä antoi jotain osviittaa siitä, että olin oikeassa paikassa, oikeilla jäljillä.

Minun on pakko myöntää, että minua jännitti. Talonväen askeleet kumisivat kerrosta ylempänä ja puuoven raosta kantautui edelleen kapakan ääniä kuin toisesta maailmasta. Tiesivätkö kukaan heistä, mitä parhaillaan tapahtui? Vai istuivatko he vain viettämässä aikaa, nauramassa ja pitämässä hauskaa täysin tietämättöminä siitä, että elämäni tulisi tavalla tai toisella muuttumaan? Pelkoni sai uutta voimaa kun varasto-ovi työnnettiin kiinni takanani melkein äkeällä liikkeellä. Ehkä sen teki baarimikko, joko vihaisena siitä että päästin lämpöä hukkaan tai uhkasin paljastaa heidän tarkoin vaalimansa salaisuuden. Otin lyhdyn käteeni ja laskeuduin portaat kellariin.

Soriana myöhemmin tuntemani henkilö odotti minua aivan sen perällä, niin tummana varjona, ettei hän tuntunut erottuvan kunnolla edes lyhdyn valossa. Hän ei ollut tuonut itselleen edes kynttilää, todennäköisesti koska tunsi kulkemamme reitin omia ajatuksiaan paremmin. Sillä ei, matkamme ei loppunut siihen. Kun yritin puhua, hän viittoi minut hiljaiseksi ja irrotti seinästä paneelin, jonka takana oli pelkkää pimeyttä ennen kuin änkesin sinne valoni kanssa. Se oli aivan kamala paikka. En ymmärrä vieläkään miten Soria selviytyi ahtaasta tilasta niin näppärästi, ottaen huomioon kuinka pitkä hän oli: käytävä oli tuskin lapsen mentävä, eikä juuri sen leveämpi.

Tulimme kapeille portaille ja kiipesimme ne ylös. Sen jälkeen käytävä jatkui puisena, mistä päättelin meidän olevan takaisin maantasalla. Sorian hahmo oli ainoa oppaani melkein nestemäisessä pimeässä, jossa hän suunnisti taitavasti tilan sokkelomaisesta rakenteesta huolimatta. Ohitimme ovia ja maan alle katoavia kuiluja, eikä minulla hetken päästä ollut enää mitään käsitystä siitä, missä päin maailmaa edes olimme. Eräässä kohtaa Soria viittoi minulle varoittavasti ja me työnnyimme läpi jostain, mikä saattoi hyvinkin olla asuinrakennuksen seinien välitila. Kuulin ohuen lautaseinän takaa lasten ääniä ja kaapinoven läimähdyksen, enkä voinut olla pohtimatta mihin olin ryhtynyt tai minne oppaani oli minua johdattamassa.

Tila johon jäimme ei ollut asuinhuonettani suurempi. Sen yhdellä seinämällä oli pöytä ja tuoli, toisella kapea sänky, mutta muuten me seisoimme kolkossa tyhjyydessä, jossa ei ollut mitään nähtävää. Meraimies avasi huivinsa ja kääri sen kasvoiltaan. Hänen haavansa olivat parantuneet siiheksi, mutta tunsin lievää kuvotusta kun näin millaisia rosoreunaisia arpia hänen koettelemuksensa päivät olivat häneen jättäneet. Kaunista hänestä ei saisi enää tekemälläkään, jos hän oli sitä ollut alunperinkään.

Roian tarina, osa 29

Suuren vaivannäön ja pitkän yrittämisen jälkeen minua kuitenkin onnisti. Kyseessä ei ollut yksittäinen ihminen, joka olisi johtanut minut Sorian luokse, vaan tietynlainen käytös heidän kaikkien keskuudessa. Siinä missä heidän reittinsä vaikuttivat ensisilmäyksellä päämäärättömiltä ja yksilöllisiltä, monet heistä poikkesivat silloin tällöin samaan, hämyiseen räkälään, joka seisoi Valenterran slummeissa. Se oli kahteen kerrokseen rakennettu kompleksi, jonka ovenpielessä roikkui hevosenpään muotoinen kyltti. ”Itkevä ruuna”. Ulkoisesti se oli kuten kymmenet, ellei jopa sadat kaltaisensa, joten aloin kiinnittämään siihen huomiota vasta verrattaen myöhään.

Itkevän ruunan henkilö- ja kävijäkunta oli sitä mitä saattoi olettaakin: rähjäistä, alkoholilta haisevaa köyhälistöä, jonka silmissä piileksi murhaakin pahempia asioita. Sovin heidän riveihinsä huonosti, mutta hieman paremmin sen jälkeen kun annoin katkeruuteni näkyä ja maksoin baarimikolle oluttuopista. En nähnyt mitään normaalista poikkeavaa, ellei päätypöydällä tanssivaa naikkosta laskettu sellaiseksi. Heistä yksikään ei ollut merai, mutta huoneen nurkassa näin joukon suruja, joiden läsnäoloa kukaan ei kyseenalaistanut. Se ei ollut aivan tavatonta, kansa ei ollut niin kiihkomielistä kuin kaarti mitä tuli Damasken rotupolitiikkaan. Kun baarimikko huomasi katseeni, hän kehotti minua vaikenemaan asiasta täysin, mikä sopi minulle.

Ei kestänyt kauaa kun joku rääsyihin puettu punapää tuli kehräämään kainalooni ja utelemaan minulta asioita. Tiedättehän, sellaisia perinteisiä kuten ”miten noin komea poika on eksynyt tänne?” ja ”haluaisitko tarjota minulle juoman?”. Kysymyksiä siitä, missä pidin majaani ja olinko niin varakas, että pystyisin maksamaan sen heimaisevan vakoojattaren seurasta. Hän sai tyytyä pelkkään virneeseeni, vaikka se oli hymykuoppineen turhan tunnistettava.

”Tunnetko sinä ketään meraita?”, kysyin häneltä. Hän ymmärsi tahallaan väärin ja luuli minun etsivän eksoottisempaa seuraa vuoteeseeni. Hän vaikeni vasta kun sanoin etsiväni yksisilmäistä, kidutettua miestä, vaikka siitäkin olisi voinut jatkaa kissa-hiirileikkiämme.

Hänen ilmeensä yksin riitti kertomaan sen, mitä halusin tietää. Ei se hymy, jonka hän väänsi punatuille huulilleen, vaan sen aavistuksenomainen huoli ja pelko hänen silmiensä perällä. Ilmapiirissä oli samassa jotain piinaavaa, eikä minulla kestänyt kauaa paikantaa uhan lähdettä tiskin taakse, jossa lasia kuurannut baarimikko katsoi minua kylmin silmin. Salakuuntelu on minusta aina rumaa, mutta en viitsinyt valittaa asiasta jotta hän ei vetäisi kaapeistaan mitään, millä minut saataisiin hengiltä. Päätin livistää paikalta mahdollisimman vikkelästi, mutta en ennen kun kumarruin viimeisen kerran naisen puoleen ja sanoin palaavani huomenna. Se viesti kantautuisi meraimiehen korviin jos häntä saattoi ylipäätään löytää Ruunan vaatimattomista varjoista.

---

Minun ja Sorian tapaaminen sattui aivan talven suulle, tuuliseen ja lumiseen yöhön, joka oli ensimmäinen laatuaan koko vuonna. Valenterralaiset olivat odottaneet lunta jo monta viikkoa, joten he olivat kaikki osanneet varautua siihen siinä vaiheessa kun sitä alkoi tihuttaa taivaantäydeltä. Kaikki paitsi minä, luonnollisesti. Olin pilannut villalapaseni kun autoin naapurinmiestä likakaivon kanssa, ja vaikka hän oli lupautunut maksamaan minulle uudet niin en ollut saanut aikaiseksi ostaa niitä. Sinä yönä, kun puhurilumi satoi niskaani katonharjoilta ja maa oli ensimmäistä kertaa valkea, minä toivoin olleeni viisaampi.

Menin notkumaan Itkevän ruunan lieppeille heti auringon laskettua, mikä tapahtui talviaikaan nopeasti. Minä en voinut tietää olisiko kapakanpitäjä odottamassa minua sisällä ladatun aseen ja rappiojoukkonsa kanssa, eikä minua huvittanut leikkiä hengelläni. Vaikka uhattuna se oli siellä kadunvarressakin, niin kylmän kuin minua silmäilevien hämärämiestenkin toimesta. He jättivät minut kuitenkin rauhaan. Ehkä he luulivat minua rutiköyhäksi tai pitivät minua aivan mielipuolena, eihän kukaan olisi vapaaehtoisesti seissyt siellä kadunpielessä monta tuntia. Vaan minäpä seisoin, jos se siis on asia, mistä voi jälkikäteen olla ylpeä.

Ruunan ovensuussa kävi harva, mutta säännöllinen liike. Erityisesti kapakka tuntui olevan sellaisten miesten suosiossa, jotka tienasivat päivisin tarpeeksi tuhlatakseen öisin. Heidän lomassaan oli muutamia maksullisia seuralaisia, ilmiselviä korttihuijareita ja muita yön kulkijoita, joihin ei odottanut törmäävän paremmilla seuduilla. Kaikki oli melkein liiankin normaalia, enkä voinut olla vilunväristyksissäni pohtimatta sitäkin ikävää vaihtoehtoa, että olin ollut alusta alkaen väärässä paikan suhteen. Hemmetti, baarimikon ja naisen reaktiot puheisiini olivat saattaneet olla puhdasta hämmennystäkin! Kuka tahansa olisi vaiennut hetkeksi jos olisin alkanut puhumaan heille raadelluista meraimiehistä, varsinkin nyt kun koko aihe tuntui olevan kiellettyjen listalla.