Viiltoja, osa 3 (Loppu?)

Astuessaan takaisin viileälle käytävälle Molitva oli kuitenkin vapaa. Ilta oli jo laskenut mailleen ulkona ja Tammen yleensä elämää sykkivä sydän oli pimeä paikka jopa hänen tottuneille silmilleen. Hänen huoneensa ei kuitenkaan ollut kaukana, eikä hän siksi viitsinyt etsiä itselleen valoa, jonka turvin kulkea rakennuksessa. Jossain vaiheessa väsymys oli peitonnut nälän ja Molitva ajatteli pystyvänsä nukkumaan levollisesti vaikka söisi uudelleen vasta aamun tultua.

Niin hän olisi nukkunutkin, ellei hänen huoneensa ovi olisi ollut jäykkä. Se avautui harvoin vain kahvaa kääntämällä ja siksi hän nytkin joutui painamaan toisen kämmenensä sitä vasten, valmiina työntämään sen auki. Silloin hän tunsi ne kämmentensä alla. Molitva jähmettyi ihmeissään ja yritti nähdä pimeässä mitä hänen ovelleen oli tapahtunut, mutta kun yritys oli toivoton, hän vain seurasi syviä viiltouria sormenpäillään. Silloin hän olisi voinut kirota, vaikkakin sitten tyhjälle käytävälle. Ulkona sade jatkoi tanssiaan ja ropisi läheisiin ikkunoihin hänen yrittäessä etsiä jotain valonlähdettä ja havuten käytävän kynttilänpidikkeitä. Kuten aina, niiden kannattimessa oli välineet tulentekoon ja parin yrityksen jälkeen Molitva sai aikaan pienen liekin, jonka hän istutti kynttilän sydämeen.

Sen hämyisessä valossa Molitvan ovi oli kauheampi katsella kun hän oli mielessään edes pystynyt kuvittelemaan. Se seisoi jykevänä saranoidensa varassa, mutta yläkarmista aina hänen lanteidensa korkeudelle kulki rosoisia viiltoja, aivan kuin joku olisi toistamiseen kuljettanut veistään puuta pitkin. Ne olivat syviä ja uhkaavia, eikä Molitva väsyneessä mielentilassaan keksinyt ketään, joka olisi vihannut häntä niin, että olisi alentunut sellaiseen tekoon. Hetkeen hän ei edes tiennyt mitä tehdä, mutta sitten hän tokeni sen verran, että käveli suoraan takaisin Eternian työhuoneelle ja ilmoitti tapahtuneesta.

Lopulta heitä oli yläkerrassa kolme, Molitva, Eternia ja vanha Nirkonen, joka oltiin hätyytetty vain koska hän yksin heistä kaikista kantoi jotain vastuuta rakennuksen tilojen hoidosta. Heti nähdessään oven mies oli purrut harvenneita hampaitaan ja hengittänyt sihahtaen sisään.

”Saamari sentään jos tämä on kakaroiden tekosia. Minä nyljen joka ikisen heistä”, Nirkonen nurisi ja kuljetti parkkiintuneita käsiään ovella samoin kun Molitva vain hetkeä aiemmin.

”Mitään ei ole kuitenkaan viety?”, Eternia kysyi huolen ryppy kulmakarvojensa välissä.

”En usko, että on. Ovi oli lukossa ennen kun avasin sen hetki sitten”, Molitva vastasi ja kieltäytyi tuntemasta epäilyksen kylmää sydämessään.

”Toki tämä ei ole ollut tällainen kauaa? Eikö kukaan asukeista ole huomannut tai kuullut mitään?”

”Suurin osa heistä on tien päällä. Norokko ainoana lienee huoneessaan, mutta hänen tilansa ovat niin käytävän perällä, että hän tuskin on huomannut mitään tai olisi ainakin ilmoittanut jos asia olisi ollut toisin”, Eternia sanoi vaisun tunteettomalla äänellään, joka olisi missään muussa tilanteessa ollut koominen vastakohta Nirkonenin räikeälle kiroamiselle.

”Hänen on kuitenkin täytynyt kulkea oven ohi päivän aikana. Jos hän ei osaa kertoa missä välissä viillot ovat tulleet, niin ainakin hänen täytyy voida kertoa missä vaiheessa ne eivät vielä olleet siinä”, Molitva pohti ja olisi halunnut selvittää ilkivallan syyt heti, mutta Eternia ei nähnyt järkeä Norokkon herättämisessä.

”Nuo jäljet odottavat meitä aamuun, eikä tapaus tästä vanhene. Jos mielitte olla hyödyksi, niin Molitva voisi tarkistaa, ettei hänen omaisuuteensa ole koskettu, ja Nirkonen voisi tutkia löytyykö talosta tai pihalta mitään, mikä voisi liittyä tähän inhottavaan tekoon. Muussa tapauksessa tapaamme aamulla ja katsomme mitä voimme tehdä asian eteen.”

Ja niihin sanoihin ja siihen päätökseen oli Molitvan tyytyminen. Hän astui huoneeseensa varautuneesti, aivan kun se olisi ilkivallan takia muuttunut itsessään joksikin tuntemattomaksi ja kylmäksi. Kalpeiden ikkunoiden suoma vähäinen valo ei kielinyt kuitenkaan mistään, mikä olisi ollut toisin. Varjoissa oli hänen lipastonsa, kaappinsa, hänen siististi pedattu sänkynsä, joka odotti häntä nukkumaan. Mielummin hän kuitenkin sytytti valoja ja istui pitkän aikaa sänkynsä jalkopäädyssä päällystakki päällään, ajatuksiinsa vaipuneena. Hän onki kirjeen taskustaan ja asetti sen tyynylleen kynttilänvaloon, missä sen kermanvalkea kylki mukaili loimun valoa.

Hyvin hitaasti Molitva lopulta nousi ja asettui kodikseen. Hän avasi hiuksensa ja antoi niiden roikkua kosteana, vaaleana verhona omilla kasvoillaan. Jos hän olisi voinut hieroa uneliaisuuden silmistään hän olisi nyt tehnyt niin, mutta mikään yksinkertainen ele ei saanut häntä ajattelemaan selkeämmin. Nuori mies huokasi syvään ja venytti hartioitaan, pohtien ja tietäen, että hänen pitäisi mennä nukkumaan. Ei ollut mitään, jota hän olisi voinut siinä hetkessä ja tilanteessa tehdä.

Oven viillot kuitenkin pitivät häntä valveilla ja silloin kun hän tietoisesti ajatellut mitään, hän huomasi kääntyvänsä katsomaan yhä uudestaan ovea päin. Sisäpuolelta se oli tietenkin aivan kunnossa, yhtä kulunut ja tuttu kuin se oli aina ollut, juuri sellainen, millaisena hän muisti sen. Kylmät väreet kuitenkin juoksivat hänen turtuneen ihonsa alla kun hän mietti, kuka oli purkanut vihaansa niin brutaalilla tavalla. Hänelle se kaikki oli hyvin henkilökohtaista, eikä hän uskonut että se oli muuta teon tekijällekään.

Molitva aikoi ryhtyä nukkumaan kun päättikin käydä vielä viimeistä kertaa käytävällä. Hän ei tiennyt mitä hyötyä siitä oli kenellekään, korkeintaan se rauhoittaisi hänen omaa hermostunutta mieltään. Se oli aivan samanlainen, millaiseksi hän oli jättänyt sen vetäydyttyään jo huoneensa hämärään: vetoisa ja ikkunaa vasten rummuttavien vesipisaroiden kirjoma. Kynttilöiden hento kulo seurasi Molitvan perässä ja hän jätti ovensa auki, jotta ne toisivat edes aavistuksen lisävaloa hiljaiseen tilaan. Molitva oli aina ollut huono nukkumaan, mutta hän ei myöskään rakastanut yötä tai pimeää. Päinvastoin, koko näyssä oli jotain niin irrallista ja tyyntä, että hän olisi sallinut itsensä pelkää sitä ellei hän olisi ollut jo aikuinen mies.

Molitva astui käytäväikkunoiden ääreen ja katsoi alas pihoille, joita tuskin erotti laskeutuvassa hämärässä. Pienet valosydämet sykkivät siellä, missä joku vielä valvoi ja vahti niiden harvojen tammensilmäläisten unta, jotka olivat tulleet kotiin yötä vasten. Oli todennäköistä, ettei mitään johtolankoja löytyisi sellaisen koiranilman jälkeen. Ulkona oli jo niin pimeääkin, ettei vanha Nirkonen löytäisi mitään vaikka joku todella olisi liikkunut salaa päämajan mailla.

Juuri silloin pieni ilmavirta tuntui kosteankin paidan läpi Molitvan käsivarressa. Hän käänsi katseensa käytävälle ennen kun ymmärsi, ettei se ollut peräisin sieltä. Yksi käytäväikkunoista oli auki, mutta niin pienesti, että Molitvan piti raottaa sitä omilla sormenpäillään nähdäkseen oliko hakanen todella auki. Ikkunaruutu aukesi ulospäin pienesti narahtaen ja sateen laiska ropina kuului samassa kovempaa. Raikas ilmavirta pyyhki Molitvan kasvoja ja toi mukanaan tuoksuja alhaalla kasvavista pensaista ja pähkinäpuista. Ikkunan avattuaan mies oli jättänyt painostavan, hämärän käytävän ja näki edessään nyt alkavan yön, jossa hän oli itse kyyristellyt vielä vähän aikaa sitten.

Asia ei olisi vaivannut Molitvaa ollenkaan, elleivät muut ikkunat olisi olleet visusti säpeissään. Ehkä joku oli unohtanut sulkea sen yhden ainoan, se ei olisi ollut mitään muuta kuin inhimillinen virhe, mutta Molitvan oli sinä iltana vaikea uskoa sattumiin. Hänen oma ovensa seisoi käytävän varrella ja piilotteli viilleltyjä kasvojaan pimeässä. Molitva kumartui pidemmälle ikkunalaudan yli ja katsoi alas nähdäkseen olisiko joku todella voinut kiivetä ylös ja tulla sisään käytäväikkunan kautta, mutta tehtävä näytti toivottomalta. Vaikka Tammensilmän päämaja oli puuta ja sen ulkoseinässä oli satunnaisia ulkonemia, ei niistä saanut kunnollista otetta eikä kenelläkään olisi riittänyt sormivoimaa sellaiseen kipuamiseen.

Molitva veti viimeisen kerran märkää ilmaa keuhkoihinsa ja yritti sitten sulkea ikkunan vain nähdäkseen, ettei hakanen ollut vain auki vaan rikki. Se riitti jo selittämään, miksi ikkuna oli jäänyt auki aiemmin päivällä ja Molitva soimasi itseään omasta hätiköinnistään. Hän oli liian nopea ajattelemaan ja etsimään tietoisia tekijöitä sellaisistakin tilanteista, missä niitä ei ollut. Sellainen hän oli aina ollut, siksi hän menestyi Tammensilmän kaltaisissa järjestöissä, mutta hetkeksi hän oli pelästyttänyt itsensä. Molitva sulki ikkunan parhaansa mukaan ja meni sitten takaisin huoneeseensa, aikomuksenaan lukea Élan lähettämä kirje ennen yöpuulle käymistä.

Molitva ei olisi pitänyt itseään läheskään niin tyhmänä jos olisi tuonut yhden kynttilöistään mukanaan ikkunalle ja erottanut ne puuhun painuneet jäljet, jotka olivat liian pieniä nähtäväksi pelkässä käytävän hämärässä. Voi olla, ettei hän silloinkaan olisi uskonut kenenkään oikeasti kiivenneen kahta kerrosta ylös äkkijyrkkää ulkoseinämää, mutta ne ilmiselvät kynnenjäljet olisivat saaneet hänet ajattelemaan.

(Loppu?)

Viiltoja, osa 2

Tammen silmän päämaja oli sinä iltana hiljainen kuin hauta, eikä juuri sen lämpimämpi. Suuressa, kaksikerroksisessa puutalossa saattoi melkein haistaa kaikki ne vuodet, jotka se oli seissyt Morkoneemien mailla ja kärsinyt sen sodista. Sen ikkunat eivät olleet väriltään loisteliaat niin kuin Molitvan lapsuudenkodissa Kondestaasissa, eikä sen porraskaiteissa ollut kaiverruksia, mutta usein hän sentään löysi tulen takasta ja tuttuja, hymyileviä kasvoja, mutta nyt nekin olivat poissa. Molitva olisi varmasti palannut kysymään Nirkonenilta missä kaikki olivat, mutta hän huomasi, ettei rasitukseltaan edes välittänyt.

Kukaan ei ollut kertomassa hänen tulostaan, joten hän kipusi toiseen kerrokseen ja koputti kohteliaasti Eternian oveen melkein toivoen, että mies oli jo ennättänyt nukkumaan. Se olisi siirtänyt hänenkin vastuutaan hyvin nukutun yön jälkeiselle ajalle, mutta Tammen johtajan keskittynyt ääni kehotti häntä peremmälle. Mikään tunnetila ei käynyt johtajan kasvoilla kun hän kohotti katseensa papereistaan, näki Molitvan ja huokasi sitten syvään. Molitva odotti kun mies riisui lasinsa ja hieroi känsäisellä kädellään puolikaljua päätään.

Eternian työhuone oli Tammen ainoa, johon oltiin hyvällä omatunnolla käytetty rahaa. Huoneen katossa oli vanhoja maalauksia menneiltä ajoilta ja seinään oli upotettu takka, mutta näyttävintä tilassa oli ehdottomasti Eternian lasipuinen pöytä. Se oli kiiltävä vielä vanhalla iällään, eikä Eternia olisi varmasti edes uskaltanut koskea siihen, ellei se olisi ollut hänen työnsä kannalta oleellista. Raskaankin päivän jäljiltä hänen paperinsa olivat kauniissa pinoissa ja mustepullot paikallaan pöydän syvennyksessä, aivan kuin hän olisi yrittänyt jättää mahdollisimman paljon pöytää näkyviin.

Mies itsessään ei ollut niin korea. Hän vaikutti aina pettyneeltä nähdessään Molitvan, vaikka se periaatteessa vain tarkoitti, että hän oli vapautunut uusiin työtehtäviin.

”Hienoa, hienoa”, Eternia sanoi nyt äänellä, josta oli latteuden takia vaikea sanoa, oliko hän iloinen vai surullinen.

”Mitään mitä minun pitäisi tietää?”

”Rohellon talonneuvosto ei päästä minua eteläiselle tielle eikä halua kustantaa minulle henkivartioita. Siellä vallitsee suurien levottomuuksien uhka”, Molitva kertoi, jolloin Eternia nosti lasit taas nenälleen ja katsoi läpi papereitaan mitään kuitenkaan etsimättä.

”Niin, todella. Illumin armeija irtisanoi sopimuksensa ratsujen toimittamisesta. Sinä olet kuullut siitä?”

Molitva myönsi kuulleensa, jolloin Eternia jatkoi:

”Ikävää puuhaa, he kasvattivat hyviä hevosia. Oletko ratsastanut koskaan Rohellon hevosilla?”

”Kyllä olen, van. Isäni omisti sellaisen”, Molitva vastasi ja yritti karistaa sitä väsymystä yltään, jonka pitkä päivä ja takasta hehkuva lämpö kiistatta iskostivat hänen luihinsa.

”Ah, totta. Sinulla oli se harmaa peto, jolla ratsastit joskus. Kaunis olento vanhoilla päivilläänkin”, Eternia jupisi, eikä näyttänyt huomaavan toisen velttoa olemusta.

”Oletko kirjoittanut raportin?”

”En, van. Pohdin jos voisin tehdä sen aamulla levättyäni”, Molitva sanoi ja pakotti kärsimättömyyden äänestään. Hänelle oli aivan eri asia äristä Nirkonenille tai Morennalle kuin Eternialle, joka Tammen hierarkiassa oli häntä tuntuvasti ylempänä. Kuitenkin häntä toisinaan harmitti miehen jähmeys tiettyjen asioiden suhteen, ehkä eniten siksi, ettei hän tiennyt miten olisi asennoitunut siihen. Samanlaista hitautta ei koskaan sallittaisi häneltä, mutta Molitva ei ollut myöskään mikään ottamaan ohjia omiin käsiinsä mieheltä, joka oli tehnyt työtään ensin laitakaupungeissa ja myöhemmin Mailla.

”Kai se käy. Dalean tarvitsee myös apuasi, joten etsi hänet käsiisi. Hänellä on vastuullaan joku laitakaupunkien den, joka ei puhu lunia ja joka on kiinnostunut rahoittamaan joitain kamppanijoitamme.”

Ärtymys nousi Molitvassa hitaasti kuin aamunkoi, mutta sitä oli yhtä vaikea välttää.

”Delaen pitäisi pystyä selviäämään siitä itsekin, van. Saanko kysyä, kuka den on kyseessä?”

”Tenessa den Riton”, Eternia sanoi tarkistettuaan nimen papereistaan. Hetkeen Molitva ei muistanut häntä, sillä den ei ollut ulkonäöltään tai taustoiltaan merkittävä ilmestys niissä saleissa, joissa lautakaupungin ylhäistö yritti matkia kuningashuonetta.

”Den Riton puhuu lunia, van, tai vähintääkin ymmärtää sitä”, hän sanoi ja tiesi jo silloin, ettei ongelmia tuottanut muu kuin pikkutärkeiden maalaisten valheellinen ylpeys. Eternia käyttäytyi taas kuin asia ei olisi tullut hänelle yllätyksenä tai olisi ollut täysin yhdentekevä hänen oman elämänsä kannalta.

”Niinkö tosiaan?”, mies kysyi lattealla äänensävyllään.

”Lienee parasta, että selvität asian Delaen kanssa huomenna.”

”Van, minä en voi jäädä vain koska Delaen pyytää niin, eikä pärjää den Riton kanssa. Heillä on yhteinen kieli, eikä ole minun vastuullani tai minun ongelmani jos he eivät voi puhua rahoituksesta järkevällä tavalla,” Molitva sanoi tällä kertaa juuri piittaamatta siitä, kuulostiko hävyttömältä.

”Minua odotetaan takaisin Rohelloniin. Minä palasin vain pyytääkseeni kulkulupianne ja suojelustanne.”

”Rohellon tiet ovat siis käyneet vaarallisiksi?”, Eternia kysyi tarttumatta puolellakaan sanalla Molitvan ongelmaan. Hayenin poika tunsi takaraivossaan ikävää jyskytystä, jonka sai aikaan vihan ja väsymyksen tukahduttava yhdistelmä.

”Kyllä, van. Salli Morennan ratsastaa kanssani etelään.”

”Morenna ei ole täällä”, Eternia vastasi kuivan virallisella äänellään. Tämä tieto herätti Molitvan hetkeksi siitä horteesta, johon kivun kaltainen rasitus oli hänet vähä vähältä luistanut.

”Ei ole täällä?”, Molitva toisti ihmeissään ja hänen iiristensä sini erottui nyt selvemmin silmien laajettua.

”Hän pitää vahtia lähikylissä. Jokin peto tai olento on tappanut paikallisia asukkaita ja raahannut heidän ruumiitaan puihin. Ikäviä asioita, oivoi, ja kyläläiset ovat toki kauhuissaan.”

Nyt Molitvalle hahmottui miksi Tammi oli ollut niin hiljainen hänen saapuessaan. Ehkä se oli myös syy, miksi Nirkonenin juoksutyttö oli jättänyt hänet sateeseen seisomaan, mutta toisaalta hän ei voinut olla pohtimatta, miksei vanha mies ollut kertonut hänelle mitään asiasta.

”Tarvitaanko minua, van?”, Molitva kysyi, jolloin Eternia pudisti päätään.

”Ei, niin kauan kun peto ei koske budjettiimme tai kajoa kalustoomme me hoidamme asian vanhanaikaisesti. Laitan Delaen kirjoittamaan asiasta myöhemmin muistion ja raportoin kuningashuoneelle.”

Asioiden hoitaminen vanhalla tavalla tarkoitti niin nopeaa ja tehokasta loppua, kun villiintyneelle eläimelle tai hirviölle vain saattoi antaa. Molitva oli nähnyt sen monet kerrat käytännössä ratsastaessaan Morennan leirissä ja tiesi itse sanoa, ettei asioita voinut hoitaa mitenkään toisin. Eikä Morenna epäröinyt koskaan. Hän oli hakannut noidan pään irti teroitetulla hiilihangolla kun se oli yrittänyt repiä Molitvan silmiä irti eräällä turhankin huonosti suunnitellulla reissulla. Sellainen hän oli, villi ja vihainen, mutta tilanteen vaatiessa valmis kaikkeen.

”Keskustele Delaen kanssa huomenna ja hoitakaa den Ritonia koskeva asia. Metton ratsastaa tänne kolmessa päivässä ja lähtee sitten mukaasi etelään jos tilanne sitä vielä vaatii. Valmistelen sinulle siiheksi kulkuluvat”, Eternia sanoi, ja vaikka uutinen viivästyksestä ei itsessään ilahduttanut Molitvaa, hän oli iloinen siitä, että saattoi ainakin levätä ennen uutta lähtöä. Velvollisuuksiensa mukaisesti Eternia nousi ja käveli seinää vasten kohoavalle suurelle kirjahyllylle, joissa oli satoja pieniä messinkinupein koristeltuja lokeroita. Molitva tunsi pienen liikahduksen sydämellään, joka sateen harmauden keskellä oli keidas iloa.

”Tule illalla vielä luokseni. Haluan käydä raportin vielä läpi kanssasi ja hoitaa muita muodollisuuksia, joita tänne on kerääntynyt poissaolosi aikana. Mitä tulee kirjeisiisi...”, Eternia sanoi ja avasi lokeron, johon oltiin pienen pienellä kyltillä merkitty Molitvan nimi tai ainakin se nimi, jolla ihmiset kutsuivat häntä Tammen katon alla. Se yksikin kirje, jonka mies lokerosta veti, oli tervetullut näky, eikä Molitva sitä vastaanottaessaan välittänyt sen kovia kokeneesta ulkonäöstä.

”Kiitän, van. Näen teitä huomenna”, Molitva sanoi Eternialle ja toivotti siten hyvät yöt miehelle, joka valvoisi varmasti vielä myöhään omien velvollisuuksiensa ja murheidensa piinaamana.

Viiltoja, osa 1 (+ tilapäivitys)

Morkoneemien mailla satoi. Molitva ei tiennyt kumpaa olisi ikävöinyt vähemmän, jääkylmää tihkua, joka uhkasi valua läpi paksuimmastakin hupusta, vai mutaa, jossa hän oli jo ryvettynyt polvia myöten. Märät vaatteet eivät enää tarjonneet lämpöä tai lohtua matkaa nähneelle, vaan ne olivat muodostuneet kylmäksi kahleeksi, jota Molitva kantoi ihollaan enää vain säädyllisyyttään. Ankean harmaa vesiverho pyyhkiytyi horisontin yli vailla kiirettä, eikä sen takaa paistanut edes ilta-aurinkoa.

Molitva havahtui surkeasta olotilastaan vasta kun kuuli avainten kilinän suuren messinkiportin takaa. Sameasta maisemasta hän erotti ensin vain hahmon, mutta lähemmäksi päästyään sillä oli kasvot ja ääni.

”Nirkonin, hyvän tähden”, hän valitti väsyneenä ja äreissään kun vanha mies linkutti lähemmäksi. Vastaukseksi hän ei kuitenkaan saanut aluksi kuin vähättelevän kädenheilautuksen.

”Älä edes aloita, poika. Kyllä sinunkin kuninkaallinen perseesi hieman vettä kestää.”

Molitva yritti estää alahuultaan värisemästä kylmästä ja astui portin alle katsoakseen miestä silmiin.

”Minä olen odottanut täällä pienen ikuisuuden. Tella vietiin talliin heti kun ratsastin pihaan. Ymmärrä, hevoseni saa parempaa kohtelua kuin minä.”

Avaimen kääntyminen vanhassa lukossa oli suloisin ääni, jonka Molitva sinä iltana kuuli. Nirkonin avasi hänelle porttia juuri sen verran, että vaalea Hayenin lapsi pääsi astumaan sisään pihamaalle.

”Voi kuule, ehkä on parempi että tyttö tuli kysymään minulta neuvoa sen sijaan, että olisi päästänyt sinut suoraan sisälle. Sinun paikallasi olisi voinut olla mikä tahansa kulkuri tai murhamies.”

”Minä en taida juuri näyttää kulkurilta.”

”Tässä säässä kaikki näyttävät siltä”, Nirkonen sanoi vaisusti ja sulki portin Molitvan jäljessä.

Molitva ei muistanut koskaan kuulleensa Nirkonenin ikää, mutta hän ei tuntunut vanhentuneen päivääkään siitä, kun mies oli nähnyt hänet ensimmäistä kertaa. Toki Nirkonenin hahmo oli vuosien kuluttama ja kumara, mutta häneen ei tuntunut osuvan sitä lopullista vanhuuden nuolta, joka olisi tehnyt hänestä heikon ja jättänyt hänet istumaan takan äärelle. Nytkin Nirkonen vähät välitti sateesta ja kulki paljain päin siinä missä Molitva vielä yritti pysytellä kuivana huppunsa kätköissä. Vanha mies taputti häntä olalle pari kertaa kuin toivottaakseen tervetulleeksi siihen kotiin, joka Tammensilmä oli nyt heille molemmille.

”Kaiken maalaisjärjen mukaan sinun pitäisi olla tällä hetkellä monia mantuja etelämpänä. Tapahtuiko Rohellossa jotain?”, Nirkonen kysyi kun he kävelivät puupilarien ja vesisateen reunustamaa pihatietä pitkin. Ilma tuoksui mudalle ja sateen raikastamalle nurmelle, mutta sen alla Molitva saattoi tuntea jo syksyn painon, miten se kietoutui hänen väsymykseensä kuin tullakseen yhdeksi sen kanssa.

”Suuria ongelmia. Olisin ehkä voinut selvitä niistä, mutta en halunnut laittaa päätäni kirjaimellisesti pantiksi. Eternia saa kirjoittaa minulle lisää kulkulupia ja hankkia valtakunnan sinettejä jos haluaa, että matkaan enää yhtään syvemmälle niille maille”, Molitva selitti tasapaksulla äänellä, haluamatta oikeastaan muuta kuin syödä mahansa täyteen lämmintä ruokaa ja käydä nukkumaan.

”Pahoja ja levottomia seutuja, sitä ne ovat. Liian paljon epätoivoisia ihmisiä, joilla ei ole mitään menetettävää. Sano minun sanoneen, poika, minä en ole koskaan elämässäni nähnyt Rohelloa hyvinvoivana ja onnellisena”, Nirkonen sanoi nostaessaan kantamansa lyhdyn koukkuun ovenpieleen.

”Ja minä olen elänyt pitkän ja mielenkiintoisen elämän.”

Molitva hymyili silloin, tosin vain osoittaakseen, että oli kuunnellut.

Molitva piti Nirkonenista siitä samasta yksinkertaisesta syystä kuin kaikki muutkin, jotka kulkivat Tammen suurista puuovista. Hän oli aina ottamassa heitä vastaan kun he räpiköivät kotiin maailman myrskyistä, ja viimeinen, joka oli saattamassa heitä matkalle. Molitva ei yllättynyt siitä, ettei vanhus seurannut häntä syvemmälle taloon vaan jäi apurinsa kanssa vahtiin siltä varalta, että joku muu illan selkään lähtenyt vielä saapuisi kotiin.

 

 

 

 

- - - - - - -

 

Tervehdys jälleen!

 

 

Kuten olette varmasti huomanneet, Camp Nanowrimon jälkeinen aika venyi pitkänpuoleiseksi löhölomaksi, jonka aikana en ole blogiani päivitellyt. Nyt asiaan tulee kuitenkin muutos, eikä muusta syystä kuin siksi, että minulla on tarinoita jonkin verran varastossa. Sen pidemmittä puheitta: saanko esitellä tapauksen Viiltoja, joka on enemmän katkelma kuin itsenäinen novellinsa, mutta sisältää monia minulle rakkaita hahmoja ja kohtauksia. Lisäksi se on tarina, joka ei ole minkäänlaisen ulkoisen julkaisu-uhan alla, ja siksi oivaa materiaalia tänne blogin pimentoon.

 

Otan haasteekseni ylläpitää taas jonkinlaista julkaisurytmiä ja pitää teitä ajan tasalla. Kiitos  antamastanne tuesta ja palautteesta~<3

 

Mahtavaa syksyä,

Ruosteruusu~