Viiltoja, osa 2

Tammen silmän päämaja oli sinä iltana hiljainen kuin hauta, eikä juuri sen lämpimämpi. Suuressa, kaksikerroksisessa puutalossa saattoi melkein haistaa kaikki ne vuodet, jotka se oli seissyt Morkoneemien mailla ja kärsinyt sen sodista. Sen ikkunat eivät olleet väriltään loisteliaat niin kuin Molitvan lapsuudenkodissa Kondestaasissa, eikä sen porraskaiteissa ollut kaiverruksia, mutta usein hän sentään löysi tulen takasta ja tuttuja, hymyileviä kasvoja, mutta nyt nekin olivat poissa. Molitva olisi varmasti palannut kysymään Nirkonenilta missä kaikki olivat, mutta hän huomasi, ettei rasitukseltaan edes välittänyt.

Kukaan ei ollut kertomassa hänen tulostaan, joten hän kipusi toiseen kerrokseen ja koputti kohteliaasti Eternian oveen melkein toivoen, että mies oli jo ennättänyt nukkumaan. Se olisi siirtänyt hänenkin vastuutaan hyvin nukutun yön jälkeiselle ajalle, mutta Tammen johtajan keskittynyt ääni kehotti häntä peremmälle. Mikään tunnetila ei käynyt johtajan kasvoilla kun hän kohotti katseensa papereistaan, näki Molitvan ja huokasi sitten syvään. Molitva odotti kun mies riisui lasinsa ja hieroi känsäisellä kädellään puolikaljua päätään.

Eternian työhuone oli Tammen ainoa, johon oltiin hyvällä omatunnolla käytetty rahaa. Huoneen katossa oli vanhoja maalauksia menneiltä ajoilta ja seinään oli upotettu takka, mutta näyttävintä tilassa oli ehdottomasti Eternian lasipuinen pöytä. Se oli kiiltävä vielä vanhalla iällään, eikä Eternia olisi varmasti edes uskaltanut koskea siihen, ellei se olisi ollut hänen työnsä kannalta oleellista. Raskaankin päivän jäljiltä hänen paperinsa olivat kauniissa pinoissa ja mustepullot paikallaan pöydän syvennyksessä, aivan kuin hän olisi yrittänyt jättää mahdollisimman paljon pöytää näkyviin.

Mies itsessään ei ollut niin korea. Hän vaikutti aina pettyneeltä nähdessään Molitvan, vaikka se periaatteessa vain tarkoitti, että hän oli vapautunut uusiin työtehtäviin.

”Hienoa, hienoa”, Eternia sanoi nyt äänellä, josta oli latteuden takia vaikea sanoa, oliko hän iloinen vai surullinen.

”Mitään mitä minun pitäisi tietää?”

”Rohellon talonneuvosto ei päästä minua eteläiselle tielle eikä halua kustantaa minulle henkivartioita. Siellä vallitsee suurien levottomuuksien uhka”, Molitva kertoi, jolloin Eternia nosti lasit taas nenälleen ja katsoi läpi papereitaan mitään kuitenkaan etsimättä.

”Niin, todella. Illumin armeija irtisanoi sopimuksensa ratsujen toimittamisesta. Sinä olet kuullut siitä?”

Molitva myönsi kuulleensa, jolloin Eternia jatkoi:

”Ikävää puuhaa, he kasvattivat hyviä hevosia. Oletko ratsastanut koskaan Rohellon hevosilla?”

”Kyllä olen, van. Isäni omisti sellaisen”, Molitva vastasi ja yritti karistaa sitä väsymystä yltään, jonka pitkä päivä ja takasta hehkuva lämpö kiistatta iskostivat hänen luihinsa.

”Ah, totta. Sinulla oli se harmaa peto, jolla ratsastit joskus. Kaunis olento vanhoilla päivilläänkin”, Eternia jupisi, eikä näyttänyt huomaavan toisen velttoa olemusta.

”Oletko kirjoittanut raportin?”

”En, van. Pohdin jos voisin tehdä sen aamulla levättyäni”, Molitva sanoi ja pakotti kärsimättömyyden äänestään. Hänelle oli aivan eri asia äristä Nirkonenille tai Morennalle kuin Eternialle, joka Tammen hierarkiassa oli häntä tuntuvasti ylempänä. Kuitenkin häntä toisinaan harmitti miehen jähmeys tiettyjen asioiden suhteen, ehkä eniten siksi, ettei hän tiennyt miten olisi asennoitunut siihen. Samanlaista hitautta ei koskaan sallittaisi häneltä, mutta Molitva ei ollut myöskään mikään ottamaan ohjia omiin käsiinsä mieheltä, joka oli tehnyt työtään ensin laitakaupungeissa ja myöhemmin Mailla.

”Kai se käy. Dalean tarvitsee myös apuasi, joten etsi hänet käsiisi. Hänellä on vastuullaan joku laitakaupunkien den, joka ei puhu lunia ja joka on kiinnostunut rahoittamaan joitain kamppanijoitamme.”

Ärtymys nousi Molitvassa hitaasti kuin aamunkoi, mutta sitä oli yhtä vaikea välttää.

”Delaen pitäisi pystyä selviäämään siitä itsekin, van. Saanko kysyä, kuka den on kyseessä?”

”Tenessa den Riton”, Eternia sanoi tarkistettuaan nimen papereistaan. Hetkeen Molitva ei muistanut häntä, sillä den ei ollut ulkonäöltään tai taustoiltaan merkittävä ilmestys niissä saleissa, joissa lautakaupungin ylhäistö yritti matkia kuningashuonetta.

”Den Riton puhuu lunia, van, tai vähintääkin ymmärtää sitä”, hän sanoi ja tiesi jo silloin, ettei ongelmia tuottanut muu kuin pikkutärkeiden maalaisten valheellinen ylpeys. Eternia käyttäytyi taas kuin asia ei olisi tullut hänelle yllätyksenä tai olisi ollut täysin yhdentekevä hänen oman elämänsä kannalta.

”Niinkö tosiaan?”, mies kysyi lattealla äänensävyllään.

”Lienee parasta, että selvität asian Delaen kanssa huomenna.”

”Van, minä en voi jäädä vain koska Delaen pyytää niin, eikä pärjää den Riton kanssa. Heillä on yhteinen kieli, eikä ole minun vastuullani tai minun ongelmani jos he eivät voi puhua rahoituksesta järkevällä tavalla,” Molitva sanoi tällä kertaa juuri piittaamatta siitä, kuulostiko hävyttömältä.

”Minua odotetaan takaisin Rohelloniin. Minä palasin vain pyytääkseeni kulkulupianne ja suojelustanne.”

”Rohellon tiet ovat siis käyneet vaarallisiksi?”, Eternia kysyi tarttumatta puolellakaan sanalla Molitvan ongelmaan. Hayenin poika tunsi takaraivossaan ikävää jyskytystä, jonka sai aikaan vihan ja väsymyksen tukahduttava yhdistelmä.

”Kyllä, van. Salli Morennan ratsastaa kanssani etelään.”

”Morenna ei ole täällä”, Eternia vastasi kuivan virallisella äänellään. Tämä tieto herätti Molitvan hetkeksi siitä horteesta, johon kivun kaltainen rasitus oli hänet vähä vähältä luistanut.

”Ei ole täällä?”, Molitva toisti ihmeissään ja hänen iiristensä sini erottui nyt selvemmin silmien laajettua.

”Hän pitää vahtia lähikylissä. Jokin peto tai olento on tappanut paikallisia asukkaita ja raahannut heidän ruumiitaan puihin. Ikäviä asioita, oivoi, ja kyläläiset ovat toki kauhuissaan.”

Nyt Molitvalle hahmottui miksi Tammi oli ollut niin hiljainen hänen saapuessaan. Ehkä se oli myös syy, miksi Nirkonenin juoksutyttö oli jättänyt hänet sateeseen seisomaan, mutta toisaalta hän ei voinut olla pohtimatta, miksei vanha mies ollut kertonut hänelle mitään asiasta.

”Tarvitaanko minua, van?”, Molitva kysyi, jolloin Eternia pudisti päätään.

”Ei, niin kauan kun peto ei koske budjettiimme tai kajoa kalustoomme me hoidamme asian vanhanaikaisesti. Laitan Delaen kirjoittamaan asiasta myöhemmin muistion ja raportoin kuningashuoneelle.”

Asioiden hoitaminen vanhalla tavalla tarkoitti niin nopeaa ja tehokasta loppua, kun villiintyneelle eläimelle tai hirviölle vain saattoi antaa. Molitva oli nähnyt sen monet kerrat käytännössä ratsastaessaan Morennan leirissä ja tiesi itse sanoa, ettei asioita voinut hoitaa mitenkään toisin. Eikä Morenna epäröinyt koskaan. Hän oli hakannut noidan pään irti teroitetulla hiilihangolla kun se oli yrittänyt repiä Molitvan silmiä irti eräällä turhankin huonosti suunnitellulla reissulla. Sellainen hän oli, villi ja vihainen, mutta tilanteen vaatiessa valmis kaikkeen.

”Keskustele Delaen kanssa huomenna ja hoitakaa den Ritonia koskeva asia. Metton ratsastaa tänne kolmessa päivässä ja lähtee sitten mukaasi etelään jos tilanne sitä vielä vaatii. Valmistelen sinulle siiheksi kulkuluvat”, Eternia sanoi, ja vaikka uutinen viivästyksestä ei itsessään ilahduttanut Molitvaa, hän oli iloinen siitä, että saattoi ainakin levätä ennen uutta lähtöä. Velvollisuuksiensa mukaisesti Eternia nousi ja käveli seinää vasten kohoavalle suurelle kirjahyllylle, joissa oli satoja pieniä messinkinupein koristeltuja lokeroita. Molitva tunsi pienen liikahduksen sydämellään, joka sateen harmauden keskellä oli keidas iloa.

”Tule illalla vielä luokseni. Haluan käydä raportin vielä läpi kanssasi ja hoitaa muita muodollisuuksia, joita tänne on kerääntynyt poissaolosi aikana. Mitä tulee kirjeisiisi...”, Eternia sanoi ja avasi lokeron, johon oltiin pienen pienellä kyltillä merkitty Molitvan nimi tai ainakin se nimi, jolla ihmiset kutsuivat häntä Tammen katon alla. Se yksikin kirje, jonka mies lokerosta veti, oli tervetullut näky, eikä Molitva sitä vastaanottaessaan välittänyt sen kovia kokeneesta ulkonäöstä.

”Kiitän, van. Näen teitä huomenna”, Molitva sanoi Eternialle ja toivotti siten hyvät yöt miehelle, joka valvoisi varmasti vielä myöhään omien velvollisuuksiensa ja murheidensa piinaamana.