Morkoneemien mailla satoi. Molitva ei tiennyt kumpaa olisi ikävöinyt vähemmän, jääkylmää tihkua, joka uhkasi valua läpi paksuimmastakin hupusta, vai mutaa, jossa hän oli jo ryvettynyt polvia myöten. Märät vaatteet eivät enää tarjonneet lämpöä tai lohtua matkaa nähneelle, vaan ne olivat muodostuneet kylmäksi kahleeksi, jota Molitva kantoi ihollaan enää vain säädyllisyyttään. Ankean harmaa vesiverho pyyhkiytyi horisontin yli vailla kiirettä, eikä sen takaa paistanut edes ilta-aurinkoa.
Molitva havahtui surkeasta
olotilastaan vasta kun kuuli avainten kilinän suuren messinkiportin
takaa. Sameasta maisemasta hän erotti ensin vain hahmon, mutta
lähemmäksi päästyään sillä oli kasvot ja ääni.
”Nirkonin, hyvän tähden”, hän
valitti väsyneenä ja äreissään kun vanha mies linkutti
lähemmäksi. Vastaukseksi hän ei kuitenkaan saanut aluksi kuin
vähättelevän kädenheilautuksen.
”Älä edes aloita, poika. Kyllä
sinunkin kuninkaallinen perseesi hieman vettä kestää.”
Molitva yritti estää alahuultaan
värisemästä kylmästä ja astui portin alle katsoakseen miestä
silmiin.
”Minä olen odottanut täällä
pienen ikuisuuden. Tella vietiin talliin heti kun ratsastin pihaan.
Ymmärrä, hevoseni saa parempaa kohtelua kuin minä.”
Avaimen kääntyminen vanhassa
lukossa oli suloisin ääni, jonka Molitva sinä iltana kuuli.
Nirkonin avasi hänelle porttia juuri sen verran, että vaalea
Hayenin lapsi pääsi astumaan sisään pihamaalle.
”Voi kuule, ehkä on parempi että
tyttö tuli kysymään minulta neuvoa sen sijaan, että olisi
päästänyt sinut suoraan sisälle. Sinun paikallasi olisi voinut
olla mikä tahansa kulkuri tai murhamies.”
”Minä en taida juuri näyttää
kulkurilta.”
”Tässä säässä kaikki näyttävät
siltä”, Nirkonen sanoi vaisusti ja sulki portin Molitvan jäljessä.
Molitva ei muistanut koskaan
kuulleensa Nirkonenin ikää, mutta hän ei tuntunut vanhentuneen
päivääkään siitä, kun mies oli nähnyt hänet ensimmäistä
kertaa. Toki Nirkonenin hahmo oli vuosien kuluttama ja kumara, mutta
häneen ei tuntunut osuvan sitä lopullista vanhuuden nuolta, joka
olisi tehnyt hänestä heikon ja jättänyt hänet istumaan takan
äärelle. Nytkin Nirkonen vähät välitti sateesta ja kulki paljain
päin siinä missä Molitva vielä yritti pysytellä kuivana huppunsa
kätköissä. Vanha mies taputti häntä olalle pari kertaa kuin
toivottaakseen tervetulleeksi siihen kotiin, joka Tammensilmä oli
nyt heille molemmille.
”Kaiken maalaisjärjen mukaan
sinun pitäisi olla tällä hetkellä monia mantuja etelämpänä.
Tapahtuiko Rohellossa jotain?”, Nirkonen kysyi kun he kävelivät
puupilarien ja vesisateen reunustamaa pihatietä pitkin. Ilma tuoksui
mudalle ja sateen raikastamalle nurmelle, mutta sen alla Molitva
saattoi tuntea jo syksyn painon, miten se kietoutui hänen
väsymykseensä kuin tullakseen yhdeksi sen kanssa.
”Suuria ongelmia. Olisin ehkä voinut
selvitä niistä, mutta en halunnut laittaa päätäni
kirjaimellisesti pantiksi. Eternia saa kirjoittaa minulle lisää
kulkulupia ja hankkia valtakunnan sinettejä jos haluaa, että
matkaan enää yhtään syvemmälle niille maille”, Molitva selitti
tasapaksulla äänellä, haluamatta oikeastaan muuta kuin syödä
mahansa täyteen lämmintä ruokaa ja käydä nukkumaan.
”Pahoja ja levottomia seutuja,
sitä ne ovat. Liian paljon epätoivoisia ihmisiä, joilla ei ole
mitään menetettävää. Sano minun sanoneen, poika, minä en ole
koskaan elämässäni nähnyt Rohelloa hyvinvoivana ja onnellisena”,
Nirkonen sanoi nostaessaan kantamansa lyhdyn koukkuun ovenpieleen.
”Ja minä olen elänyt pitkän ja
mielenkiintoisen elämän.”
Molitva hymyili silloin, tosin vain
osoittaakseen, että oli kuunnellut.
Molitva piti Nirkonenista siitä
samasta yksinkertaisesta syystä kuin kaikki muutkin, jotka kulkivat
Tammen suurista puuovista. Hän oli aina ottamassa heitä vastaan kun
he räpiköivät kotiin maailman myrskyistä, ja viimeinen, joka oli
saattamassa heitä matkalle. Molitva ei yllättynyt siitä, ettei
vanhus seurannut häntä syvemmälle taloon vaan jäi apurinsa kanssa
vahtiin siltä varalta, että joku muu illan selkään lähtenyt
vielä saapuisi kotiin.
- - - - - - -
Tervehdys jälleen!
Kuten olette varmasti huomanneet, Camp Nanowrimon jälkeinen aika venyi pitkänpuoleiseksi löhölomaksi, jonka aikana en ole blogiani päivitellyt. Nyt asiaan tulee kuitenkin muutos, eikä muusta syystä kuin siksi, että minulla on tarinoita jonkin verran varastossa. Sen pidemmittä puheitta: saanko esitellä tapauksen Viiltoja, joka on enemmän katkelma kuin itsenäinen novellinsa, mutta sisältää monia minulle rakkaita hahmoja ja kohtauksia. Lisäksi se on tarina, joka ei ole minkäänlaisen ulkoisen julkaisu-uhan alla, ja siksi oivaa materiaalia tänne blogin pimentoon.
Otan haasteekseni ylläpitää taas jonkinlaista julkaisurytmiä ja pitää teitä ajan tasalla. Kiitos antamastanne tuesta ja palautteesta~<3
Mahtavaa syksyä,
Ruosteruusu~
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti