Roian tarina, osa 22

Veren kuvottava löyhkä peitti kaiken allensa. Ette voi edes kuvitella miten vahvalta se tuntui suden aisteilla, oli kuin ilmassa ei olisi ollut happea lainkaan, vaan pelkkää punarihmaista sumua. Kivilattiaa ja siihen syöpyneitä tahroja reunustivat pienet metalliovet, joita vasten minä nousin kerta toisensa jälkeen nähdäkseni saisinko niitä auki. Ne olivat kaikki kuitenkin lukossa. Ihmissilmien korkeudelle asetetusta kalteriluukusta saattoi nähdä, ettei monenkaan takana ollut mitään löytämisen arvoista, ja kun tämä toistui ovelta toiselle, en uskonut löytäväni enää ketään. Minä olinkin vähällä jättää miehen huomaamatta, sillä hän makasi aivan hiljaa ja liikkumatta sellinsä perällä, enkä olisi nähnyt häntä hämärässä ellei kynttilöiden valo olisi heijastunut hänen ainokaisesta silmästään.

Hetken me vain katsoimme toisiamme muutoin pysähtyneeltä tuntuneessa maailmassa. Minä näin hänestä tuskin mitään: se keltainen, ilmeetön silmä oli ainoa, mihin saatoin kohdistaa katseeni. Silloin minä viimeistään jouduin uusiin avaimenmetsästyspuuhiin, sillä joko vangit olivat vieneet edellisen nipun mukanaan tai maa oli syönyt ne pahimpaan nälkäänsä, mutta niitä ei löytynyt enää mistään. Harkitsin sitäkin, että olisin yrittänyt saada ovea auki puhtaalla lihasvoimalla, mutta niin voimakas minä en ollut, en edes suden hahmossa.

Puuhastellessani en voinut olla ajattelematta, miksi vapauttamani vangit eivät olleet itse menneet miehen avuksi. Moni heistä oli viipynyt kellarissa ja auttanut muita matkaan, olihan pitkä vankeus jättänyt jälkensä itse kunkin kehoon ja mielenterveyteen, mutta kukaan ei ollut tietääkseeni edes pyrkinyt sivuhuoneeseen. Joko he eivät välittäneet miehestä tai sitten he eivät tienneet hänen koko olemassaolostaan. Silloin minä epäröin vähän, vaikka tiesin, etten voisi jättää häntä pulaan. En vain voinut tietää, olinko päästämässä vapaaksi sitä aiemmin mainostamaani sarjamurhaajaa, mutta minun oli mahdotonta tietää ja yhtä mahdotonta kysyä asian todellista laitaa. Minun oli vain luotettava, jos ei itseeni niin kohtaloon.

Inhokseni kohtasin taas oviongelman. Minun oli ollut helppoa vapauttaa muut vangit avoselleistä, mutta keltasilmäinen mies olisi tuskin saanut metalliovea avattua sisältä käsin, vaikka olisin työntänyt avaimet ikkunaluukusta. Lisäksi tarkempi silmäys riitti kertomaan, ettei mies olisi päässyt tarpeeksi lähelle ovea ottaakseen avaimia ylipäätään vastaan. Hänen toinen ranteensa oli kahlittu kiviseinään kuin pysyvästi, ikään kuin hänen olisi haluttu istuvan siinä paikallaan lopun ikäänsä. Koko pyörimiseni ajan mies oli vain ollut ja odottanut, hän ei puhunut sanaakaan, mutta yhden silmän piinattu katse kohtasi minut aina, kun nousin ovea vasten.

Mies oli suurissa kivuissa ja poissaoleva. Tai sen varaan minä päätin laskea, sillä ei minulle jäänyt paljoakaan vaihtoehtoja. Tarkistin selustani ja muutuin takaisin arkiseen ihmishahmooni. Se oli helpompaa nyt kun olin jo kertaalleen rikkonut pinnan, mutta sama paljastumisen pelko vainosi minua kuin aiemminkin. Nyt se ei vaan turruttanut minua ja saanut minua hätiköimään. Yritin pysyä kumartuneena, jotten mies vahingossakaan näkisi minua sellinsä ikkunasta, ja avasin oven. En aivan selälleen, sillä en minä halunnut tervehtiä miestä kädet levällään haavoittuvassa ihmishahmossani, mutta riittävästi, jotta vähäinen valo pääsi paistamaan sisään. Itse selliin menin suden hahmossani, joka piirtyi myös tummana varjona kiviseinälle.

Minä en tiedä, miten tarkasti te haluaisitte minun kuvaavan näkemääni. Voin sanoa ainakin sen, ettei yhdenkään ihmisen tulisi kärsiä elämässään niin, miten Soria kärsi. Se oli hänen nimensä, vaikken minä tiennyt sitä silloin. Hän oli merai, ja sukunsa tavoin hänen ihonsa oli kuparisen ruskea ja hiukset tummat. Nyt ne roikkuivat kuitenkin likaisena hänen keltaisen kissansilmänsä päällä, jonka pari oltiin kasvojen arvista ja palohaavoista päätellen kaivettu ulos. Niin, häntä oltiin kidutettu. Julmasti ja perusteellisesti. Siellä hämärässä oli vaikea sanoa, kuinka moni hänen kehonsa luista oli rikki, tai no, kuinka moni oli vielä ehjänä. Se oli kauheaa katseltavaa. Aivan kuin mies olisi ollut vain esine, johon kuka tahansa oli voinut käydä kaivertamassa merkkinsä: hänen ihonsa oli täynnä viiltoja ja ainokaisessa silmässään hänellä oli tylsä, toismaailmainen katse.

Pahinta olivat kuitenkin hänen kätensä. Toinen niistä oltiin kahlittu seinään, kuten jo aiemmin sanoin, mutta siitäkin oltiin murrettu sormia, aivan kuin niillä ei olisi katsottu olevan mitään arvoa miehen elämässä. Hänen ihonsa oli kahleen kohdalla painunutta ja vereslihalla, mikä kieli siitä, että se oli ollut kiinni hänen kehossaan jo pitkän aikaa. Toista kättä hänellä ei ollutkaan. Minä en halua ajatella, että se oltiin sahattu poikki, mutta me kaikki taidamme tietää asioiden todellisen laidan? Tarkemmin ajateltuna minä en halua puhua siitä, joten siirrytään eteenpäin.

     

Roian tarina, osa 21

Mitäköhän minäkin olin heille? Maailman parhaiten koulutettu koira? Uskon heidän kuitenkin siitä hetkestä eteenpäin jollain tavalla pelänneen minua, sillä käytökseni ei ollut selitettävää ja valenterralaiset, no, he olivat taikauskoisia. Suurin osa ainakin, ja sen päivän jälkeen yhä useampi ja useampi. Pieni liekki syttyi ikuiseen hämärään. Sen sytytti mies, jonka kädet tärisivät vain aavistuksen, ja jonka silmät olivat punaiset valon puutteesta, itkusta tai vain yleisestä epätoivosta. Hetken päästä niissä ei kuitenkaan näkynyt kun kauhua, kun minä viisaana poikana työnsin kuononi kaltereiden lomasta ja yritin toivottaa heille siten hyvää päivää.

”Hyvät... jumalat”, mies ehti murahtaa ennen kun joku jo rääkäisi ja paniikki oli valloillaan. Hetkessä he olivat niin kaukana kalteriseinämästä kuin pienessä tilassa vain ikinä pystyi olla, ja heidän paniikkinsa levisi kuin kulovalkea viereisiin selleihin. He eivät edes tienneet mitä oli tapahtunut, mutta kun heidän huutonsa kävivät vaativimmiksi, ne saivat myös vastauksen.

”Susi!”

Sana kaikui kuin kirous jälleen pimenneessä kellarissa.

”Se on susi! Pysykää kaukana siitä!”

En minä ole mikään heitä tuomitsemaan. Hemmetti, jos minä olisin ollut heidän tilallaan, niin olisin kussut housuni jo siinä vaiheessa kun kellarin ovi oli rämähtänyt auki yläkerrassa! Sen ajatuskulun seurauksena minä muistin jälleen tehtäväni siellä ja tiesin, että minun oli noudettava avaimet ylhäältä. Olin toivonut saavani kellariin sen verran valoa, että olisin voinut etsiä uuden nipun jostain, eihän mikään mahti sanellut että aiemmin käyttämäni avaimet edes sopivat sellien lukkoihin, mutta nyt siitä ei enää tullut mitään. Vankien meluaminen oli jo silloin kiinnittänyt kaartilaisten huomion, enkä minä huomannut heitä portaita ylös noustessani ennen kun kiväärinpiippu kirjaimellisesti tökkäisi minua otsaan.

En tiedä kumpi meistä oli pelästynyt enemmän, minä vai aseen onneton kantaja. Ennen kun hän ehti edes huutaa, minä olin purrut hampaani hänen nahkasaappaaseensa ja kaatanut hänet portaille sellaisella voimalla, että oli suoranainen ihme, ettei hän katkaissut siinä sivussa niskaansa. Minun kävi häntä melkein sääliksi, poju oli nuori kuin kesävarsa, mutta hänet oli yhtä helppo jättää rakennuksen hämärään kuin kenet tahansa muutkin. Minä jopa astuin hänen päällensä tullessani uudemman kerran alas, mutta hänelle se kaikki oli ollut jo jonkin aikaa yhdentekevää. Susi, sen suussa riippuva avainnippu, vankien huudot. Se poika oli poissa, toivottavasti jumalten luona.

Tätä seuraavat hetket olivat hyvin sekavia, puhtaasti siksikin, että kaikki tapahtui niin nopeasti. Vangit kavahtivat minua kuin kävelevää ruttoa ja jouduin heiluttelemaan avainnippua aika kauan siellä pimeässä, ennen kun joku alkoi edes pohtimaan, mitä minulla oli suussani. Minä annan kaiken kunnioitukseni sille miehelle, joka lopulta ojensi kätensä tarttuakseen avainlenkkeihin, ja heti kun olin päästänyt irti, asiat menivät mielenkiintoiseksi. Heidän ääniinsä palasi ihmetys ja toivo. Samassa hetkessä he uskoivat vapauteen aivan kun sen ideaa ei oltaisiin koskaan riistettykään heiltä. Kynttilät syttyivät pimeään yksi toisensa jälkeen ja niillä valaistiin vankien kamppailu sen samaisen avainpaljouden kanssa, jonka minä olin kohdannut ylemmässä kerroksessa. Minä seurasin heidän tekemisiään kunnioittavan matkan päästä ja yhtä mielellään he käänsivät katseensa minuun. Peloissaan ja epävarmoina, toki, mutta myös tavattoman hurmioituneina, aivan kun minä todella olisin ollut jokin metsän jumala, joka oli kuullut heidän kaukaisen kutsunsa.

Ovi naksahti auki ja he olivat vapaita. Osa heistä vain pienen hetken, sillä viivytellessäni kaarti oli valmistautunut hyvin, mutta jos vangit eivät paenneet kaartin talolta, niin he pakenivat tästä maailmasta. Moni vanki tuskin odottikaan mitään muuta, mutta ensimmäisestä hetkestään lähtien he olivat valmiita taistelemaan. He ottivat kiväärejä kaatamiltani kaartilaisilta ja murskasivat monin paikoin teitä auki pelkin käsivoimin, mutta nyt minä kiiruhdan hieman tarinan edelle. Minä en juossut ensimmäisten joukossa portaita ylös ja käynyt sotaan liput liehuen. Osin syy oli siinä, että ihmiset halusivat kiittää minua. He eivät tehneet sitä juurikaan sanoin, vaan saattoivat hipaista korviani tai poskiani ohi kävellessään, ja keskenään he tietenkin puhuivat minusta. Minä olin niin ylpeä.

Mutta juuri siitä syystä minä halusin lähteä paikalta viimeisenä ja tarkistaa, että kaikki todella pääsivät matkaan. Joidenkin sellien perillä nyyhötti edelleen ihmisiä, mutta heidän kuntoaan minun ei tarvinnut ensisilmäyksen jälkeen enää tarkistaa. Minä en tiedä miten kaartilaiset saattoivat sallia sellaisen julmuuden keskuudessaan. En ollut nähnyt edes eläimiä kohdeltavan samalla tavalla. Pahin kuitenkin odotti minua vasta pienen sivuoven takana. Olin luullut sen johtavan jonkinlaiseen varastoon, eikä tila sen takana ollutkaan mikään järin suuri, mutta se löyhkä! Jos kukaan teistä on koskaan haistanut kuoleman, katsonut sitä silmiin ja nukkunut sen vierellä kuukauden päivät, niin hän tietää, mistä minä puhun. En olisi halunnut mennä peremmälle. Kynttilöiden heikko valo paljasti liikaa siitä, mitä siellä tilassa oli tapahtunut. Kettingit olivat mustia verestä ja tilan keskellä seisoi yksinäinen pöytä, joka näytti palvelleen kauan ja vain odottavan uutta uhriaan. Kidutuskammio. Minua oksettaa vieläkin.

Kun näin sen paikan ensimmäistä kertaa, en olisi koskaan uskonut löytävän sieltä mitään elämää. Se oli kuin tyhjiö, joka imi kaiken voiman sisältäni, ja tuntui täysin käsittämättömältä, että joku olisi todella kyennyt hengittämään siellä kylmyydessä. Että jonkun sydän olisi lyönyt ja pumpannut verta. Minä olen kuitenkin iloinen, etten kääntynyt pois. Jos olisin tehnyt niin, minä en olisi koskaan tavannut erästä elämääni suuresti vaikuttanutta ihmistä. Hän makasi siellä monien ovien takana, kahlehdittuna kellarin mustaan sydämeen ja kuunteli. Hän ei pystynyt edes huutamaan tai liikkumaan, eikä hän sydämessäänkään kutsunut minua luoksensa. Enemmänkin hän vain odotti ja katsoi, oliko onni tosiaan kulkemassa hänen ohitsensa.

Roian tarina, osa 20

No, minä en pidä teitä turhassa jännityksessä. Ei tämän ole tarkoitus olla mikään jännitysnäytelmä, vaikka olihan se kaikki hurjaa. Syke nousee vieläkin kun ajattelee niitä tilanteita ja ahtaita paikkoja, joihin nuoruuden mahtini minut ajoi. Kaartin rakennuksen kellarinovi oli yksi niistä, ja sekin vaati omat uhrauksensa, jotta pääsin siitä läpi. Mitä te luulette minun tehneen? Tähän mennessä lienee aika selvää, ettei minulla ollut juuri vaihtoehtoja. Mutta sanokaa minun sanoneen, minusta ei olisi koskaan tullut Garibreeta jos olisin sinä hetkenä perääntynyt.

Minä tarvitsin käsiäni, joten minä muutin muotoani. Puulattialla ylväänä seisonut villieläin oli samassa hermoheikko nuorukainen, joka sylkäisi avaimet suustaan ja kävi kellarin oven kimppuun. Minä saan sen kuulostamaan kovinkin yksinkertaiselta, mutta todellisuudessa minua pelotti niin, että käteni tärisivät. En meinannut saada avaimia millään lukkoon, eivätkä ne pysyneet missään järjestyksessä. Saatoin käydä jotkut niistä läpi kolmeenkin otteeseen sitä koskaan älyämättä, sillä keskittymiseni herpaantui pienestäkin äänestä. Kaartilaisia ehti yhteen otteeseen juosta jopa viereisellä käytävällä, mutta he eivät kai olettaneet suden jääneen siihen umpikujaan, jollaiseksi lukittu ovi teki käytäväni. Oli miten oli, minä olin puolikuollut pelosta.

Heti kun lukko naksahti auki, minä heitin oven selälleen ja ryntäsin säkkipimeään portaikkoon. Se oli varmaan nopein siihen mennessä kokemistani muodonmuutoksista. Ponnistaessani pystyyn minä tunsin sen kehossani, jääkylmän viiman ja musertavan tyhjyyden, mutta kiviportaille laskeutuessani jalkani olivat jo suden tassut ja silmäni etsivät ahnaina niitä vähäisiä valonsäteitä, joita satoi perässäni portaikkoon. Se ei ollut järin majesteettinen laskeutuminen. Paniikki ajoi minua eteenpäin niin kiireesti, että hyvä jos tiesin missä askelmat olivat. Minä kompuroin, ähelsin ja törmäilin, enkä huomannut päässeeni kellaritasolle ennen kun portaat loppuivat hiekkaiselle kivilattialle.

Hiljaisuus, joka minua odotti, oli syvimpiä koskaan kokemiani. Jotkut kalmistotkin olivat varmaan hilpeämpiä kuin kaartin kellari, enkä minä siinä hämärässä nähnyt mikä oli vialla tai voinut edes huhuilla ketään tulemaan esiin. Haju oli aivan kamala. Se oli sekoitus ihmishikeä, verta ja virtsaa, jotka olivat painuneet lähtemättömästi kivien väliin. Ilma oli koleaa ja kosteaa, aivan kuin pimeys ei olisi johtunut valon puutteesta vaan olisi ollut jokin elävä, hengittävä olento, joka oli piiloutunut sinne kellarin perälle. Minä luimistin korviani ja jatkoin eteenpäin. En kuullut tai nähnyt mitään, eikä missään ollut edes vanginvartijaa sanomaan poikkiteloista sanaa vierailuuni. Kynteni napsuivat kivilattialla, ja vaikka niiden ääni oli vaisua, niin se oli ainutta, mitä pimeässä kuului.

”Onko se koira?”, kysyi joku yllättäen. Minä olin kuolla sydänkohtaukseen, mutta se ei tuntunut haittavan ketään, sillä äänet vain lisääntyivät.

”Mitä ihmettä koira tekisi täällä?”

”Ehkä se on jonkinlainen ansa.”

”Pysykää kaukana.”

Heitä oli paljon, kuulin sen nyt. Joku painautui kalteriovea vasten, ja sen tuskin kuultava kalahdus auttoi minua hahmottamaan ympäristöäni. Vangit olivat luultavasti avoselleissä leveän käytävän molemmin puolin, mutta minun oli mahdotonta sanoa varmuudella. He liikkuivat, kuulin vaatteiden kahahduksia ja paljailla jaloilla otettuja askelia. Samassa he olivat yhtä kiinnostuneita minusta kun minä heistä.

Luottaen aisteihini minä jolkotin kaltereita vasten nousseen vangin luokse ja nuolasin hänen kättään. Hän huusi kuin olisin repinyt sen irti kyynärpäätä myöten, luultavasti enemmän yllätyksestä kuin mistään muusta.

”Se ON koira! Mitä ihmettä se täällä tekee?”, samainen veikko ihmetteli, jolloin yhä useampi heistä painautui kalteriseinämää vasten. Joku rohkea kurotti kätensä jopa niiden lomasta ja paijasi hetken rintakehääni ennen kun löysi korvantaukseni. Minä en väitä olevani heikko rapsutuksille, mutta kohtuuden nimissä on sanottava, että minä olisin kantanut sen miehen vaikka omin käsin sieltä kellarista jos tarve olisi vaatinut.

Minä tarvitsin valoa. Käännyin etsimään mitä tahansa kynttilöistä öljylamppuihin valaistakseni sen pilkkopimeän kolon jä jätin vangit puhumaan omiaan. He eivät pitäneet minua tietoisena olentona, joten he eivät luonnollisestikaan osoittaneet mitään sanoistaan minulle muutamaa hajanaista käskyä lukuunottamatta. Kun minä vedin laatikoita auki kellarin perällä ja paljastelin kaartilaisten viinakätköjä, vangit ihmettelivät miksi minä olin siellä. Kun nousin pöydälle näykkiäkseni kynttilöitä raskaista messinkijalustoista, he väittelivät siitä oliko jotain tehtävissä ja alkoivat ensimmäistä kertaa epäilemään, että jokin oli pielessä. Kun minä kannoin kasan kynttilöitä ja sytytystikkuja kalterioven eteen, he pamahtivat hiljaisiksi. Minä olisin halunnut nähdä heidän ilmeensä.

Roian tarina, osa 19

Jos mikään tuotti minulle enää ongelmia, niin kellarin ovi. Nousin ensin sitä vasten ja yritin vääntää ovennuppia auki hampaillani, mutta eihän siitä tullut luonnollisestikaan mitään. Koko tilanne olisi ollut melkein huvittava, elleivät kaartilaiset olisivat jokaisen tuhlaamani sekunnin aikana päässeet paremmin jyvälle tapahtuneesta ja valmistautuneet tappamaan minua. Eikä kyse ollut vain minusta, vaan olin ajatellut vapautettujen vankien pääsevän paremmin kaartin saartorenkaan läpi jos nämä eivät ehtisi kutsua vahvistuksia tai muuten varautua vastarintaan. Mutta ovi ei suostunut aukeamaan, ja hetken sitä nyittyäni kävi selväksi, että se oli lukossa.

Veressäni kovin vuolaana virrannut itsevarmuus oli samassa poissa. En ollut varautunut siihen olemattoman pieneen asiaan, enkä tiennyt mitä minun olisi täytynyt tehdä seuraavaksi. Seisoin hetken aikaa paikallani, korvat luimussa ja sydän hakaten, mutta palasin sitten virkailijoiden tiloihin. En muista kuinka monta huonetta kävin läpi avainjahtini yhteydessä, mutta en löytänyt kuin kiiltäviä puupöytiä, paperikasoja ja seinille ripustettuja koristemiekkoja. Joka hetki paniikkini kasvoi, enkä minä hetken kuluttua enää kuin vilkaissut jokaisesta ovesta sisään. Sillä tekniikalla olisin löytänyt kellarin avaimen vain jos se olisi istunut jalat ristissä kirjoituspöydän kulmalla ja vilkuttanut minulle sievästi ohi mennessäni.

Vasta liian myöhään minä ymmärsin, etten koskaan löytäisi avainta jonkun viiksiniekan lokeron pohjalta, vaan kaartilaisten omista avainpusseista. Älähdys, joka olisi ihmismuodossani kuulostanut melkein vihaiselta, oli suden suussa vain onneton inahdus. Miten minä saatoin olla niin typerä?! Sitä ei selittänyt mikään, eikä se enää siinä vaiheessa ollut anteeksiannettavaa. Koko operaatio oli valumassa hiekkaan, muttei niin kohisten, etten olisi kuullut kaartin liikkeitä pihalta. Joku auktoriteettia rintaneuloilla ansainnut karjui käskujä, eikä hän ollut suinkaan ainoa, joka halusi suden pään takkahuoneensa koristukseksi.

Silloin minä mietin periksi antamista. Minä olisin voinut vielä hypätä pihamaalle jonkun kokoushuoneen ikkunasta ja ylittää muurin, mutta sekin olisi ollut riskialtista, eivätkä puolikuntoiset vanginretaleet olisivat ikinä pystyneet samaan. Sitä menoa minä olin vapauttamassa heitä vain, jotta he voisivat tulla uudelleen vangituiksi. Epäröidessäni kaarti lähetti etuovista sisään kiväärimiehiä, joiden tehtävänä oli selvästi päästää hengestään rakennukseen mystisesti eksynyt villieläin. He liikkuivat hyvässä muodostelmassa toistensa selustoja suojaten, joten minä en voinut suorittaa minkäänlaista yllätyshyökkäystä heidän selkäpuolelleen. Hyvä jos minä saatoin tehdä mitään. Peräännyin kulmauksen taakse ja odotin, että he etenivät portaille, ennen kun ampaisin matkaan ja suuntasin takaisin kellarille. Minä en tiennyt mitä tehdä, mutta minun oli tehtävä jotain.

Oven eteen tappamani mies makasi tasan siinä, mihin olin hänet jättänytkin, raajat jäykkinä ja kasvot veressä. Nostin etutassuni hänen selkänsä päälle ja aloin etsimään avaimia piinallisen tietoisena ajasta ja sen kulusta. Minulla ei ollut enää läheskään niin kivaa kuin hetki sitten, mutta kun lopulta löysin etsimäni, pieni toivonkekäle syttyi jälleen rintaani. Mitä avaimiin tuli, niitä ei ollut vain paria, vaan kokonainen nipullinen. Aivan kuin niiden edellinen omistaja olisi sulkenut koko irtaimen omaisuutensa erillisiin laatikoihin ja teetättänyt sitten jokaiseen oman avaimen, niitä oli niin paljon. Jouduin ottamaan koko höskän hampaisiini ja repimään sen irti vainajan nahkavyöstä. Nipun lenkit ja ketjut kilisivät leukaani vasten kun käännyin ja valmistauduin avaamaan minun ja vankien välillä vielä sinnikkäästi seisovan oven.

Jaa, tuota. Jos teillä on mitään mielikuvaa siitä, miten vaikeaa minun on susihahmossani avata edes avonaisia ovia, niin voitte suurin piirtein päätellä, miten mahdottoman skenaarion minä nyt kohtasin. Se ei olisi koskaan onnistunut, minä en pystynyt haromaan nipusta edes oikeaa avainta kun se roikkui hyödyttömänä suustani. Hetken ajattelin taas luovuttaa, mennä kotiin ja käpertyä peittoon vollottamaan. Minulla ei näyttänyt olevan mitään keinoa suorittaa tehtävääni loppuun. Kaartin kiväärimiesten askeleet kumisivat ylemmissä kerroksissa, ja pääovilta kantautuvat äänet kielivät siitä, että useampi heistä uskaltautui pistämään päänsä sisäpuolelle.

Roian tarina, osa 18

Kun siirtopäivä läheni, enkä saanut ongittua mistään käsiini listaa vankien identiteetistä, minun täytyi pelata riskillä. Vaikka oli selvää, että valtaosa vangeista oli mielipidevankeja ja kapinallisia, niin en olisi tahtonut päästää siinä sivussa vapaaksi jotakin puolella mielellä toimivaa sarjamurhaajaa. Vaan kohtalopa ei halunnut mielipidettäni, enkä minä voinut tehdä mitään asian eteen. Seisoin kadunkulmassa teetä juomassa kun vangit saatettiin kaartin kellarin hämärään niin vahvasti kahlittuina, että hyvä jos he pystyivät kävelemään. Minulle ei tullut mieleen kuin joukko vangittuja eläimiä, enkä tiennyt kuinka vahvasti heissä enää paloi tahto nähdä maailmaa kaltereiden takana. Suurin osa heistä ei tuntunut näkevän kuin katukivetyksen edessään.

Tarkoituksenani oli ollut toimia jo samaisena iltana, mutta viivytin suunnitelmiani seuraavaan päivään silkkaa arkuuttani. Oli kuitenkin kyse minun hengestäni, enkä minä halunnut luovuttaa sitä kovin vähällä, varsinkaan jos se vaarantuisi vain huonon suunnitelmani takia. Sillä noh, huonohan se oli, ei päivämäärällä ollut mitään tekemistä sen kanssa. Se astui voimaan keskipäivästä, jolloin kaartin rakennus oli vuoronvaihdosten takia normaalia tyhjempi ja ylipäätään sekasortoisempi. Maalaisjärkeni kehotti minua lakkaamatta odottamaan yöhön, mutta silloin heidän rivinsä olivat yllättäen paremmassa järjestyksessä, eikä lumenvalkeasta karvastani olisi ainakaan hyötyä, jos joku tarkka-ampuja päättäisi ottaa minut silmätikukseen.

Joten siellä minä olin, kiipeämässä kaartin rakennuksen viereiseen taloon, josta aioin suorittaa surmanhypyn suoraan muurille. Sen ei olisi kuulunut olla fyysisesti mahdollista, mutta toisaalta oliko sekään, että joku onneton osasi muuttua sudeksi? Minut oltiin luotu kumoamaan painovoimaa ja luonnonlakeja syntymästäni asti. Säälin vain sitä onnetonta, joka sai minut ensimmäisenä niskaansa. Minä ihan odotin katonharjalla, että hän osuisi kohdalleni ja hyppäsin vasta sitten. Katon ohuet tiilet olivat luisuneet tassujeni alla jo silloin kun yritin pysyä paikallani, mutta nyt niitä satoi talojen väliin jäävälle kujalle kuin pisaroita. Varjoni heijastui hetkeksi sen kivipäällysteiselle tielle, ja oli samassa poissa. Mies älähti kun melkein hänen itsensä painoinen susi putosi hänen selkäänsä ja upotti hampaansa hänen niskaansa.

Ja minä purin syvälle. Olette onnekkaita, ettei teidän tarvinnut todistaa niitä haavoja. Yksi riuhtaisu sivulle riitti kaatamaan miehen maahan, mutta oma tasapainoni ei horjunut sen jälkeen kun sain neljä jalkaani ankkuroitua muurinharjalle. Vähällä oli, ettei miehen pää irronnut leuoissani, se tuntui omituisen huteralta kun lopulta päästin irti ja jätin hänen elottoman ruumiinsa taakseni. En tiedä kuinka moni oli nähnyt tapahtuneen, mutta kukaan ei osannut ainakaan reagoida. Seuraava vartija oli minua vastassa aseensa kanssa, muttei lopulta ehtinyt muuta kuin kääntää sen poikittain itsensä ja sulkeutuvien hampaideni väliin. Hän oli vahva, muistan sen, mutta minä olin vahvempi. Mitäköhän hänkin ajatteli viimeisinä hetkinään, sillä hän oli niitä harvoja, joilla oli ylipäätään aikaa ajatella.

En minä sano, että kaikki meni ongelmitta, mutta kaikki meni huomattavasti paremmin kuin olin kuvitellut. Koko suunnitelmanihan lopulta perustui siihen, että kaartilaiset pelkäisivät minua ja vain... juoksisivat pois? Enkös minä maininnutkin ylimielisyydestäni jossain välissä? Oli miten oli, se suunnitelma kantoi yllättävän kunniallisesti hedelmää. Kaartilaisilla ei ollut hajuakaan miten minut olisi kuulunut torjua, joten siinä vaiheessa kun puolen tusinaa kiväärimiestä oli tippunut muurinharjalta kuin kuolleet linnut puidenoksilta, he tavallaan vain antoivat olla. Voi olla, että siviilien paniikki tarttui heihin tai ehkä he vetäytyivät tietoisesti saadakseen paremmat asemat rakennuksen ulkopuolelta. Oli miten oli, kaartin talo oli minun.

Minä kävelin sisälle sen avonaisista ovista ja kaikki väistivät tieltäni. Minä murisin heille verisillä hampaillani ja silmissäni oli täyttä uhkaa.

”Yrittäkää vain”, minä kannustin heitä sillä vaietulla katseella.

”Yrittäkää, ja minä puren teiltä kädet poikki!”

Moni heistä yrittikin. En tiedä arvasivatko he nyt ensimmäistä kertaa, että olin jonkinlainen tietoinen toimija, mutta he eivät olisi millään päästäneet minua kellarikerroksiin. He seisoivat sapelit tanassa ovien edessä, mutta sinne asti tultuani minä en enää pelännyt. Minä tunsin vain villin huuman veressäni ja oman, hakkaavan läähätykseni. Sapelin terä oli vain hopeinen välähdys näköpiirissäni, liian hidas jotta se olisi vahingoittanut minua tai pelastanut kantajansa hengen.

Pian koko rakennus oli hiljainen loittonevien askelten ääniä lukuunottamatta. Minä seisoin sen kiillotetulla lattialla, aivan poissa kontekstista sudenkehossani. Seiniltä minua katsoi laaja kirjo menneiden sotilaiden ja johtajien muotokuvia, ja jokainen heistä näytti edeltäjäänsä nyrpeämmältä. Minua huvitti ajatella, etteivät he hyväksyneet tekojani, eikä minulla siinä mielentilassa riittänyt ajatusta edes sille onnettomalle, jonka valtimoveri valui parhaillaan tassujeni lomassa. Minä olin puolijumala, kaikki oli hallinnassani, enkä uskonut minkään onnettomuuden sattuvan kohdalleni silloin, enkä koskaan sen jälkeenkään. Minä ulvoin vain, jotta kellariin vangitut kapinalliset tietäisivät tulostani. Omiin korviini se ei kuulostanut suden huudolta, mutta muut tuskin huomasivat eroa. Nyt minun läsnäollessani he olivat luultavasti lähempänä villiä luontoa kuin koskaan eläessään.