Roian tarina, osa 25

Operaationi toimi hyvin sellaisena, millaiseksi se oli tarkoitettu, eli julkisuustempuksi. Niin vapautuneet vangit, Sinisen kuun kapinalliset kuin kaartikin kertoivat eteenpäin kaikkea sitä, mitä olivat nähneet ja kokeneet, ja siinä kaikessa minulla oli tietenkin ollut merkittävä osa. Toki jokaisella tarinan kuulijalla oli varaa ja syytä skeptisyyteen, mutta laittoihan se kaikki ajattelemaan. Minä en kuitenkaan ollut toiminut missään tynnyrinpohjalla ennen sitäkään, ja aiempien tekojeni tarinat kulkivat vieläkin kaduilla kuin kulkutaudit.

Vapautusoperaationi ei kuitenkaan ollut mikään menestys, vaikka halusinkin vakuutella niin itselleni arjen rauhassa. Kaiken kaikkiaan se oli ollut huonosti suunniteltu räpellys, jonka kymmenenvuotiaskin olisi toteuttanut paremmin. Kaiken huuman ja suuruudenhulluuden jälkeen se oli tehnyt mahtavan koukun alaspäin ja päättynyt verenvuodatukseen, omantunnontuskiin ja kasvukipuihin. Oli vaikea istua varhaisina aamuina sillan kupeessa ja lämmittää sormia teekupin kyljessä kun mietti, mistä kaikesta minua voitaisiin tilaisuuden tullen syyttää. Samalla tavoin oli kummallista muistella suden hahmossa tekemiäni pahuuksia, sillä ne eivät koskettaneet Roian arkielämää millään tavoin. Katsokaa nyt, minä puhun itsestäni jo kahtena henkilönä!

Yritän vain sanoa, että ihmiselämässäni kaikki oli täysin samoin kuin aiemminkin. Minä nukuin vatsallani, pesin pyykkiä, kompastelin illalla omiin tavaroihini ja mietin aamuisin, kumpi oli enemmän kaaottista: elämäni vai hiukseni. Aivan kuten muutkin, minäkin murehdin rahojeni perään ja koin huonoa omatuntoa, jos en nähnyt perhettäni tai ystäviäni tarpeeksi usein. En usko, että mikään tapahtumista oli tekemässä minusta vähemmän inhimillistä. Päinvastoin, sillä eläinhahmon rinnalla aloin entistä enemmän näkemään niitä pieniä asioita, jotka tekivät ihmiselämästäni mielekästä. Voi olla, että se teki minusta jopa paremman ihmisen.

Ajatteleva, tietoinen susihirviö sai itselleen nimen kaartinrakennuksella sattuneen kahakan jälkeen. Minä olin kaikista vähiten odottanut sitä, mutta yhtä kaikki se kulkeutui ihmisten kertomana korviini. Garibree. Ihan kiva, muistan ajatelleeni, joskin minua häiritsi se, että tiesin sen suruperäiseksi sanaksi, mutten osannut sanoa edes karkeaa veikkausta siitä, mitä se olisi voinut tarkoittaa. En muista keneltä lopulta varmistin asian, mutta hänkin kertoi vain puolitotuuden kun sanoi sen tarkoittavan 'valkoista'. Maailman luovin nimi, eikö totta? Toisaalta viesti menee ainakin helposti perille jos sen pitää yksinkertaisena.

Garibree tarkoittaa kuitenkin myös 'tyhjää' tai 'tyhjyyttä'. Jonkun on täytynyt nähdä pelottavan tarkasti pääni sisään nimeä keksiessään, mutta jos jätämme vitsailut sikseen, niin sillä on varsin kiehtovakin tarkoitus. Siinä missä punainen on surukulttuurissa elämän ja sen kaikkien vaiheiden väri, veren, rakkauden, vihan ja voiman, niin valkoinen edustaa heille kuolemaa. Se on ongelmallinen, mutta myös pyhä väri, joten minun on yhteisön ulkopuolisena henkilönä vaikea lähteä päättelemään, miksi minut nimettiin sitä silmällä pitäen. Voi olla, että joku näki minussa jonkinlaista jumaluutta ja hengen paloa, mutta yhtä lailla hän on voinut pitää minua hirviönä, joka on raahautunut tuonpuoleisilta mailtaan eläviä kiusaamaan. Oli miten oli, minä olin siitä lähtien myös Garibree.

Roian tarina, osa 24

Teitä luonnollisesti kiinnostanee se, kuka tai mikä oli tämän kaiken takana. Siellä kaiken sekasorronkin keskellä minä ihmettelin asiaa, sillä minulle ei ollut aivan selvää oliko väliin tullut taho meidän puolellamme vai meitä vastaan. Savupommit eivät kuitenkaan tehneet juuri muuta kuin pysäyttivät tilanteen ja estivät ihmisiä hetkellisesti tappamasta toisiaan. Kukaan ei ilmottautunut tilanteen ylpeäksi isännäksi tai antanut mitään selitystä, mutta toki puheet myöhemmin kantautuivat korviini. Sininen kuu ei ollut käsittääkseni harkinnut itse vankien vapauttamista, mutta sen jäsenet olivat vakoilleet kaartin tiloja viereisistä rakennuksista jo kuukauden päivät. Sinä päivänä, siitäkin huolimatta, että he paljastuivat puuhistaan, he päättivät tarttua aseisiin ja auttaa potentiaalisia kapinallistovereitaan paossa. Heillä ei ollut tarjota juuri mitään savupommeja ja vanhentuneita kiväärejä ihmeellisempää, mutta ne jo itsessään käänsivät tapahtumien virran jotenkin eduksemme. He ampuivat kaartilaisia heidän omaan selustaansa.

Minä tapoin niin paljon sinä päivänä. Olin sitä ennen muistanut hyvin kaikki uhreikseni joutuneet ihmiset, aivan kuin heidän olisi ollut tarkoituskin piinata minua hautaan asti, mutta siinä vaiheessa oma laskupääni ei pysynyt enää mukana. Kaikki tapahtui liian nopeasti, sydämeni löi kovaa, eivätkä aivoni juuri ajatelleet. Minun piti vain juosta, hyppiä, repiä ja riistää, toimia sellaisen vaiston varassa, joka ei huomannut edes taistelussa saamiani vammoja. Yksi savupommeista räjähti melkein allani, enkä huomannut sitäkään ennen kun vasta paljon myöhemmin kun paineiskun kärhentämä ihoon alkoi oikeasti sattua.

Saan tämän kuulostamaan nyt siltä, että olisimme jääneet kaartin pihalle pidemmäksikin aikaa kahakoimaan, mutta todellisuudessa pyrimme pois mahdollisimman nopeasti ja kaikin mahdollisin keinoin. Pihan portit oltiin saatu pidettyä auki puhtaasti väkipakolla, mutta kaarti taisteli niitä verisesti takaisin itselleen ja minä olin joutumassa taas pulaan. En siksi, etten olisi pystynyt pujahtamaan vielä saartorenkaan läpi, vaan koska omatuntoni ei sallinut merai-miehen jättämistä hänen oman, verrattaen huonon onnen nojaan. He tappaisivat hänet, joko teloittamalla siihen ovenpieleen tai sillä pitkällä, piinallisella kidutuksella, jota oli yhtä hyvin voinut kestää jo vuoden päivät, enkä minä voinut sallia sitä.

Ja silti, kun minä kiisin läpi pihan ja kipusin portaat pääoville, hänestä ei näkynyt varjoakaan. Oli kuin koko mies olisi ollut pelkkä illuusio, joka nyt hyvän tilaisuuden saatuaan oli kadonnut iltapäivän harmauteen. Minä en pitänyt mahdollisena sitä, että hän olisi voinut karata omin voimin. Mies ei ehkä ollut kovin vakavasi loukkaantunut, ainakaan jaloiltaan, mutta pitkä vankeus oli riuduttanut häntä ja ilmenyt hänestä voimat, joita hän tarvitsi paetakseen. Minun on tosin myönnettävä, ettei minulla ollut hajuakaan siitä, miten olisin itse voinut palastaa hänet. Kävin nopeasti läpi vielä oven edustan siltä varalta, että mies oli uupumukseltaan tuupertunut jonnekin lähimaille, mutta sitten minun oli vain annettava olla. Se oli kauhea päätös, mutta heti sen tehtyäni minä jo juoksin takaisin kohti portteja ja läähätin sisääni savun värjäämää ilmaa.

Ammukset leimahtivat kuin salamat. Niitä kimpoili kivetyksellä ennen kun ymmärsin, että minua kohti ammuttiin suoraa tulta. Savuavien aseenpiippujen takaa minua katsoivat kaartilaisten pelokkaat, mutta päättäväiset silmät, ja portinpieli oli mennyttä. He sulkivat sen raskaita messinkiovia jo silloin, kun minä vasta juoksin pihan keskivaiheilla, enkä minä olisi päässyt siitä enää läpi vaikka olisin tuulena kiitänyt sen luokse. Pihalle kanssani oli jäämässä pieni kourallinen vankeja, joista yllättävän moni oli niitä, jotka olivat saaneet käsiinsä kaartin aseita ja jääneet ampumaan vangitsijoitaan suojistaan. Heidän henkilökohtainen taistelunsa jatkui vielä pidemmälle päivään, mutta siin vaiheessa minä kirjoitin itseni ulos siitä tarinasta.

Ironista lienee se, että pakotie oli melkein ainoa asia, jonka olin suunnitellut ennalle. Ehkä jokin pieni vaisto oli muistuttanut minua, ettei asioilla ollut yleensä tapana mennä siten, kun olin ne suunnitellut. Minusta on näin jälkikäteen suora ihme, ettei minua ammuttu sinä päivänä. Toki aseet olivat silloin vielä kömpelöitä, vaikeasti tähdättävissä ja vielä vaikeammin ladattavissa, mutta kun tuli lopulta kohdistui minuun, se oli hyvin keskitettyä. Minä suorastaan lensin portaat ylös muurinharjalle, ja ammuskuulia iskeytyi kaikkialle sen kiviseen pintaan. Seurasin muuria siihen samaiseen kohtaan, josta olin alunalkaen hypännyt sisään, ja kurotuin katsomaan alas kadulle. Susikehoni oli notkea ja iskunkestävä, mutta päätin silti hypätä alapuolella nököttävän kuomun päälle sen sijaan, että olisin kokeillut onneani suorassa pudotuksessa. Se valitti painoni alla, mutta pääsi tuskistaan kun minä jatkoin nopeasti matkaani alas ja juoksin pois sadevesilammikoiden täplittämää katua pitkin.

Katoaminen oli aina helppoa. Silloinkin, kun kaarti oli virittyneessä tilassaan ja metsästi karkureita koko kaupungin mitalta, minä juoksin nopeasti kuin puhuri, nopeammin kuin yksikään ihminen, eikä kukaan pysynyt perässäni. Heti katseista päästyäni minä muutin muotoani ja yllättäen minä olin taas pelkkä Roia, jolla ei ollut mitään tekemistä koko tapahtuneen kanssa ja joka sai sitä vastoin vakavia varoituksia pysyä sisätiloissa sillä aikaa kun kaarti metsästi sutta syrjäkujilta. Ihmiset olivat peloissaan tapahtuneesta, mutta totuus oli tässä tapauksessa tarua ihmeellisempää, enkä minä ollut enää vain kaupunkilaisten kertoma tarina. Antakaa minun kertoa hieman lisää.

Roia: Teetä ja taikasusia

Tuota tarinaa on tullut nyt niin tasapaksulla sarjatulella, että päätin ihan itsenikin mieliksi kirjoittaa jotain oikean blogipostauksen tapaista. Ei sillä, että elämässäni tapahtuisi mitään kiinnostavaa Dragon Agen ja Facebook-ranttausten lisäksi, mutta kaikkea pitää kokeilla ainakin kerran, yes? Aivan ensiksi, ennen kuin pääsen edes aloittamaan itse asiaa, haluan kiittää kaikkia blogini lukijoita ja Roian tarinasta yleisesti kiinnostuneita~<3 Mielenkiintonne ja palautteenne ovat pitäneet kirjoituskoneet mukavasti hyrräämässä, eikä minulla ole ainakaan toistaiseksi ilmentynyt mitään tappavan luokan motivaatiokatoja! Se on todella paljon jos tietää, miten nopeasti minä normaalisti kyllästyn asioihin ja annan periksi.

 

Kirjoitusmaratonin iskiessä keitä ämpärillinen teetä ja ota kissa kainaloon kehräämään~

Mutta mitähän asiaa minulla oli? Minusta vaikutti hauskalta idealta kertoa teille kyseisen tarinakulun syntyhistoriaa, koska se on omalla tavallaan melko ironista. Roiahan on tarinana VANHA. Sain ensimmäistä kertaa kirjoitettua sitä ylös yläasteella, jolloin kävin kaksi vuotta luovan kirjoittamisen kursseja. Kyseessä oli hikisesti kolme sivua pitkä novelli, joka oli senastisen kirjoittajaurani tähtituote. Opettajamme ei ollut yleisesti kauhean innoissaan kirjoitustaidoistani (ja -tyylistäni?), mutta Roiasta hän piti erityisen paljon, ja nosti arvosanani 8:sta 9:ään pelkästään susipojumme ansiosta. Melko hyvin, eikö totta? Ja silti se vaikutti aivan kauhealta kuralta kun luin kyseisen pätkän uudelleen vähän aikaa sitten! En usko, että tulen koskaan julkaisemaan alkuperäistä novellia missään, koska a) se on tönkösti kirjoitettu ja yleiskauhea, ja b) koska siinä tapahtuu asioita, jotka aion kirjoittaa nykyiseenkin tarinakulkuun → spoilers!!

 

"Kylmä tuuli pyyhkäisi kehoani. Suljin silmäni. Tunsin, miten muutuin. Ilme vartijan kasvoilla oli  ensin yllättynyt, mutta vaihtui nopeasti peloksi kun hän ymmärsi, mitä hänellä oli vastassa." - Esimerkki vuoden 2009 novellista. Meno ei ole liiaksi muuttunut niistä päivistä. 

 

Itse tarinaan sain inspiraation unesta. Olen yleisesti unirakas, enkä ihan hörhöllä tavalla, ja ajoittain seikkailen nukkumaanmenon jälkeenkin ties minkälaisissa maailmoissa ja maailman kolkissa. Usein olen henkilöhahmo itse, ja niin oli Roiankin tapauksessa. Toki alkuperäiseen tarinaan on tullut monia muutoksia puhtaasti siksikin, että olen halunnut siistiä melko scifimäistäkin pohjaideaa realistisemmaksi, mutta peruslähtökohdiltaan Roian on sama kuin silloin yläasteaikoihin. Valkoinen susi, onneton pojannulikka ja kapinasta punainen taistelutanner, joka sai myöhemmin nimen Valenterra.

 

Roia kasvoi ideana päässäni monen vuoden ajan, mutta monesti yritin myös tallettaa sitä johonkin formaattiin. Piirsin jossain vaiheessa pikkusiskoni iloksi pieniä sarjakuvia, joissa seikkaili suloinen pikku-Garibree, mutta sen lisäksi olen YRITTÄNYT myös kirjoittaa tarinaa puhtaaksi. Viimeinen hatunnoston arvoinen yritys oli vuoden... öh 2013 (??) NaNoWriMo. Kyseessä on siis kirjoitushaaste, jossa on tarkoitus kirjoittaa 50 000 sanaa, eli kokonainen romaani, kuukauden määräajassa. Roian suhteen jouduin luovuttamaan jo kahden viikon jälkeen kun ranteeni pettivät ja elämä oli kurjaa, mutta viime vuonna minä sain tavoitteen täyteen romaanillani Haltia. Se ei ole myöskään järin hyvä, mutta onpahan ainakin olemassa.

 

 

 

Chibi-Garibree on Valenterran kauhu~

 

Oli miten oli, blogikirjoittaminen ja viikoittainen julkaisutahti sopivat minulle hyvin, ja tähän mennessä olen ylpeä tarinan kulusta. En ole aiemmin kirjoittanut ns. elämänkerrallista tekstiä, ainakaan ihan näillä mittapuilla, joten kokemus on ollut uusi ja virkistävä. Myös maailma tarinan ympärillä on paljon pidemmälle kehittynyt kuin muutamia vuosia sitten. Valenterran ympärysvaltiot ovat sentään olemassa ja suorassa vuorovaikutuksessa tarinan tapahtumiin, minkä lisäksi koko juonella on selviä päämääriä. Kirjoittajana en voisi olla tyytyväisempi, joten toivottavasti meno jatkuu samana vielä pitkään tämän jälkeenkin~!

 

 

Koska opiskelu on liian mainstreamia, kirjoittelen usein raakaversioita Roiasta luentojeni aikana. Kyseisessä kuvassa on myös random hahmodesigneja Valenterran kuningattarelle Namalmariélle.

 

Tämä kun on hyvä tilaisuus, niin anna teille ihan yleisestikin tilanneinfoa. Roia jatkuu viikottaista julkaisurytmiään marraskuuhun asti, minkä jälkeen otan törkeästi vapaata ja keskityn kirjoittamaan tämän vuoden NaNoWriMo-haastetta. Eli seuraa noin kuukauden tauko, jolloin tuskin postaan mitään tänne blogin puolelle. Mikäli teitä kuitenkin kiinnostaa wannabe-romaanini Armonantaja, niin sen etenemistä voi seurata koko marraskuun ajan täältä: http://nanowrimo.org/participants/hallavan/novels

Kyseiselle projektille ei ole vielä edes esittelyä, saati sitten kantta, mutta väsäilen niitä sitä mukaa kun olemattomuudeltani ehdin. Huomioikaa lisäksi, että NaNoWriMon sivut tulevat näyttämään vain sanamäärän, eivät itse tarinaa.

Kiitos vielä kaikille, viettäkää mukava syksy,

- Ruosteruusu >;DD

Roian tarina, osa 23

Ensi hetkestä lähtien oli selvää, ettei mies pääsisi omin avuin vapaaksi. Hän ei olisi menetetyn raajansa takia kyennyt avaamaan edes omia kahleitaan, saati sitten taistelemaan kaartilaisia vastaan. Olisi ollut viisasta vain jättää hänet sinne tai suoda hänelle pikainen, kivuton armokuolema, mutta minä en sinä hetkenä edes ajatellut niiden mahdollisuutta. Sen sijaan etsin kellarista rätin. Kangaspala oltiin useaan otteeseen yritetty pestä siihen pinttyneestä verestä, enkä minä osaa sanoa, millaista tarkoitusperää se oli palvellut, mutta se riitti peittämään miehen silmät kun kipitin takaisin hänen luoksensa ja nostin sen hänen päällensä.

Vasta silloin näin miehen ensimmäistä kertaa liikkuvan. Hän oli koko ajan ollut vaisu ja poissaoleva, jopa silloin, kun minä suden hahmossa tulin hänen selliinsä, mutta nyt kun hänen ainoa jäljellä oleva silmänsä peitettiin, hän meni paniikkiin. Miehen keho oli niin riutunut, etten olisi uskonut siinä piilevän voimaa sellaiseen riuhtomiseen. Kahle helisi hänen ranteessaan, ja hän nosti kädentynkäänsäkin, aivan kuin yrittäen vaistomaisesti repiä pois sokaisevaa kangasta. Silloinkaan mies ei tosin sanonut mitään, mutta irvisti inhosta ja pelosta, jolloin kipeän näköiset arvet hänen suupielissään aukesivat.

Minä nostin käteni hänen päänsä päälle. Mies lopetti liikkumisensa sillä samaisella sekunnilla. Suoristin kangaspalaa ja siirsin sitä paremmin miehen kasvoille, eikä hän tällä kertaa tehnyt elettäkään estääkseen minua. Niin, minä muutin muotoani. Ehkä se oli typerää minulta, mutta löysin itseni jälleen kerran kuolettavan pimeästä umpikujasta. Ja kuinka suuri riski todellisuudessa olikaan? Hän ei voinut nähdä minua, eikä hän kaiken sen kivun ja tuskan otteessa pystynyt välttämättä edes käsittämään, mitä tapahtui. Näin minä perustelin asian itselleni, vaikka miehen jännittyneen kehon ja yhtäkkisen tarkkaavaisuuden perusteella oli selvää, että hän tiesi minut ihmiseksi.

Kun olin varma, ettei miehen hyvä käytös ollut vain hetkellinen illuusio, keräsin avaimet käteeni lattialta. Valoa oli vähän, joten jouduin tunnustellen etsimään avaimenreiän miehen massiivisesta kahleesta, ennen kun sain sen väännettyä auki avaimella. Koko tämän ajan mies istui paikoillaan, jokainen aisti valppaana, ja tarkkaili tilannetta. Olin niin lähellä, että saatoin ihmiskorvinkin kuulla hänen työlään hengityksensä ja haistaa hänessä kellarikosteuden kyllästämän veren ja lian. Minä otin miehen hervottoman käden pideltäväkseni ja laskin sen sitten hänen syliinsä. Olisin halunnut lausua muutaman sankarillisen sanan, kuten "olet vapaa nyt" tai vastaavaa, mutta olin toiminut tarpeeksi typerästi jo yhdelle päivälle. Kai minä yritin vielä pelastaa sitä, mitä pelastettavissa oli.

Minä jouduin melkein kantamaan miehen ylempään kerrokseen. Muutuin takaisin sudeksi heti kun sain kaikki ihmiskäsiä vaatineet ongelmat selvitettyä, ja tartuin hampaillani sokkorättiimme. Vedin sen pois hänen kasvoiltaan kuin kertoakseni, että hetki oli nyt ohi, mutta myös kehottaakseni häntä nousemaan ylös. Meillä ei ollut paljon aikaa. Tuin miestä parhaani mukaan, mutta hänen liikkumisensa oli silti hidasta ja kivuliaan näköistä. Hän kävi läpi kauheita kipuja vain noustessaan seisomaan, emmekä selvinneet portaista pitämättä lyhyitä taukoja parin askelman välein. Hän ei kuitenkaan kironnut, valittanut tai antanut periksi. Keltaisen silmän katse oli kaukainen, mutta päättäväinen, aivan kuin hän olisi nähnyt tavoitteen edessään ja kurotellut sitä pitkänkin matkan takaa.

Yläkerrassa oli täydellinen kaaos. Hetkeen se ei näyttänyt siltä, koska kellarinoven edusta oli muutamaa sinne jättämääni ruumista lukuunottamatta tyhjä, mutta silloinkin äänet kantautuivat selkeästi. Aseiden jyrähdyksiä, huutoja, sekä tuskin kuultavia sihahduksia, joiden lähdettä en silloin vielä tiennyt. Merai-miehen käsi lapaluillani puristautui nyrkkiin, jolloin katsoin ylös hänen julmuudella viilleltyihin kasvoihinsa. Minä en osannut tulkita Soriaa, en silloin, enkä myöhemminkään, sillä päällisin puolin hän oli aina tyynen ja rauhallisen oloinen. Silloinkin hänen kasvonsa olisivat yhtä hyvin voineet olla saveen veistetyt.

Minä jätin hänet pääovien pieleen raivatakseni piha-aukeaa kaartilaisista. Jokainen kynnelle kykevä olisi varmasti ampunut minut siihen pääovien portaille jos olisi saanut tilaisuuden, mutta moni ei saanut edes yrittää. Näytti siltä, että valtaosa vapauttamistani vangeista oli kuitenkin kokenut loppunsa kaartilaisten aseista. Heitä makasi siellä täällä joko loukkaantuneina tai kuolleina, mutta jälkikäteen huhut kertoivat, että moni oli sitä vastoin päässyt myös vapauteen. Se ei kuitenkaan ollut puhtaasti minun ansiotani, minkä ymmärsin siinä vaiheessa kun kieppuvia, sihiseviä kuulia satoi uudemman kerran kaartin muurin yli. Yksi niistä osui maahan vain vähän matkan päässä minusta ja kimposi siitä pihamaan yli vetäen siniharmaata sumua perässään. Savupommeja. Kuulin niin omieni kuin vihollistenikin huutavan varoituksia, jotka pian peittyivät sen verhouman alle, joka söi sisäänsä koko kaartinrakennuksen ja kaikki siellä vielä liikkuvat. Me olimme enää vain epämääräisiä varjoja, joita oli mahdotonta, arvasitte oikein, ampua. Kaartilaisten kiväärit menettivät merkityksensä sillä samaisella sekunnilla kun savuverho kohosi joukkojemme väliin, sillä jos he ylipäätään erottivat siitä hahmoja, he eivät voineet varmuudella tietää ampuvansa vihollisjoukkoja.