Aaveen peittämä, osa 8 (Loppu)

Olimme eräänä iltana palaamassa Susanin vanhempien vuosipäiviltä. Vaimoni oli tarjoutunut ajamaan, jotta olin saanut juoda piinalliset konjakit hänen veljensä kanssa, eikä meitä odottanut kotona kuin pihavalo. Naurettavan suloiseen pikkumekkoon puettu Emily oli nukkunut alkumatkasta ja oli siksi pirteä myöhäisestä ajankohdasta huolimatta. Hän oli leikkinyt omissa oloissaan auton takapenkillä, mutta oli menossa juosten sisälle ennen kuin olin saanut ovea edes auki. Susan lähti viemään autoa talliin ja minä otin syliini viemisemme ja Elliot-pojan, joka oli syntynyt meille muutamaa vuotta aiemmin ja oli siskoaan huomattavasti valmiimpi sänkyyn laitettavaksi.

Kamppailin avaimet lukkoon pimeässä ja yritin rauhoitella Emilyä, joka pomppi kirjaimellisesti tasajalkaa kuluneella kuistillamme, niin innoissaan hän oli voidessaan esitellä uusimman pehmohevosensa jo ennestään liian suurelle leluvuorelle. Olin ostanut sen hänelle heikkona hetkenäni kun olimme pysähtyneet huoltoasemalle välipalalle, ja se oli nimetty moneen kertaan ennen kun olimme edes päässeet määränpäähämme. Heti sisälle päästyään Emily tempoi ballerinat jalastaan ja juoksi pimeään edes sytyttämättä valoja, selittäen asioita joissa väsyneet ajatukseni eivät pysyneet mukana. Kuulin miten hänen kevyet askeleensa pompahtelivat portaikossa, mutta keskityin laskemaan painavat kassit maahan pudottamatta Elliotia prosessissa.

Pojan poskipäät olivat ottaneet aurinkoa puutarhassa istuttuamme, eikä hän havahtunut hereille kun sytytin valot viereiseltä seinältä. Susania ei kuulunut, joten etsin ympäriltäni paikkaa, johon voisin laskea taaperon siksi hetkeksi että saisin omat kengät jalastani. Silmäni tarttuivat kuivuneeseen, tummaan vereen, joka oli syöpynyt syvälle villamattomme kuteisiin. Sitä ei ollut roiskeina vaan vuolaina vanoina, jotka raahautuivat eteisen halki portaikolle asti. Jeremy seisoi niiden juurella kohdassa, josta Emily oli juossut äsken mennessään yläkertaan. Veljeni auki revityt sisäelimet roikkuivat harmaina eteisen lämpimässä valossa, ja hänen viilletyt silmänsä oli kohdistettu minuun. Elliot heräsi varovasti hätkähtäen kun puristin hänet hakkaavaa sydäntäni vasten.

”Hän on täällä”, Jeremy sanoi.

”Piiloudu.”

 

 

 

- Loppu -

 

Aaveen peittämä, osa 7 (+ tilapäivitys)

Rojahdin graffitien peittämää sähkökaappia vasten kun jalkani eivät enää toimineet. Yö oli lumeton, mutta kylmä, ja siihen höyrystyvä hengitykseni kertoi siitä, miten elossa olin. Siinä mielessä jopa kipu tuntui hyvältä, turruttavalta. Eräs asia kuitenkin seurasi minua kodistani ulos asti. Tuttu, yksinkertainen sävelmä alkoi soimaan raastavan hengitykseni seuraksi. Minulla ei ollut mitään muistikuvaa siitä, mitä kännykälleni oli tapahtunut sen jälkeen kuin soittooni oltiin vastattu, mutta minun oli täytynyt tunkea se verkkareideni taskuun, sillä sieltä se löytyi. Näytöllä luki mustin kirjaimin 'koti'.

Minä tiesin heti kuka seisoi langan toisessa päässä, mutta ennen kuin harkitsinkaan puhelun hylkäämistä, olin painanut vihreää luuria. Se oli typerä teko, mutta jälkikäteen en edes katunut sitä. Veljeni kuoleman ympärillä vallinnut hiljaisuus oli tukahduttava: se puhelu saattoi olla ainoa ja viimeinen tilaisuuteni olla yhteydessä tekijään, saada jonkinlainen lopetus tarinallemme. Pilasin kuitenkin omat mahdollisuuteni, sillä jännitys ja kuolemanpelko purkautuivat kehostani hysteerisenä raivona, jolle ei ollut loppua. Minä en muista puoliakaan siitä, mitä sanoin hänelle. Minä hyökkäsin hänen kimppuunsa niin väkivaltaisilla sanoilla, etten edes tuntenut pelkoani. Minä en tuntunut edes itseltäni.

Hän ei sanonut koko aikana mitään. Minä en kuullut hänen edes hengittävän. Kun minulla ei yksinkertaisesti ollut enää happea jatkaa verbaalista hyökkäystäni, hän seisotti puhelua viitisen sekuntia ja sulki sen ilman sanaa tai selitystä. Ja hän katosi. Poliisit eivät löytäneet taloltamme mitään, eivät tekijää, asetta tai edes murtojälkiä. Aluksi he uskoivat minun valehtelevan. Minä olin traumatisoitunut nuori, se ei ollut salaisuus, ja taustani unihalvauksissa ja paniikkikohtauksissa ei ollut imarteleva. Yhdistetään siihen vielä sekava käytökseni, ja olin jo puolimatkassa pöpilään ennen kuin tutkinnassa nousi esille asia, mitä kukaan ei osannut selittää.

Puhelut. Minä olin ollut huomattavan matkan päässä talostamme sillä hetkellä kun olin vastannut viimeiseen soittoon, ja sitä tarinaa tukivat myös silminnäkijäkertomukset. Kyseessä olisi saattanut olla ystäväni kanssa toteutettu pila, niin he sanoivat, mutta siinä vaiheessa oma profiilini alkoi pettää. Miksi minä olisin tehnyt niin? Traumaperäinen stressireaktio sopi muottiin kuitenkin paremmin kuin vaivaa ja suunnitelmallisuutta vaatinut yritys vanhempieni pelästyttämiseksi. Kaikki oli taas aivan kuin Jeremyn kuoleman jälkeen. Elämä vai lipui ohitseni ilman että olisin yrittänyt saada siitä kunnollista otetta. Ainoa syy miksi tapausta ei tutkittu murhana oli se, että olin vielä hengittävänä ja elossa heidän keskuudessaan. Aivan kuin jokin olisi mennyt pieleen, kuin kohtalossa itsessään olisi tapahtunut taitos.

Häntä ei saatu koskaan kiinni. Helvetti miten kovasti he yrittivät, mutta hän oli kadonnut siihen samaiseen tyhjyyteen missä oli lymynnyt sitä ennenkin. Me pakenimme myös, muutimme pois ja osallistuimme suojeluohjelmaan. Niinä vuosina minä koin oman tappioni elämässä, mikä johti lukittuun vessan oveen ja purkilliseen pillereitä. Oli helppoa ajatella, että kaiken kokemani jälkeen olisin iloinnut ollessani elossa, arvostanut sitä jotenkin enemmän, mutta kalenterin sivut vaihtuivat enkä minä enää muistanut millaista oli elää ilman pelkoa. Oli helpompaa antaa periksi kuin pysyä rohkeana. Vasta sairaalavuoteella minä ymmärsin jotain kun äitini itki jo toista kertaa sitä, miten vähällä oli menettää minut.

Minä en tiennyt, miten minun olisi kuulunut olla. Uudessa elämässäni kukaan ei tiennyt minusta mitään, enkä minä oikein saanut ystäviä. Nekin vähät eivät olleet kunnollisia, pelkästään kelvollisia. Ongelmalapsia ja ketjupolttajia, joilla kaikilla oli oma musta menneisyys takanaan. Siinä mielessä minä sovin heidän riveihinsä, me olimme peilimäisiä heijastuksia toistemme tragedioista. Nuoruuteni ei ollut muuta kuin hallitsemattomia tunteita, kaupan halvinta olutta ja Jeremyn valokuva seinälläni, mistä kukaan ei koskaan kysynyt mitään. Aivan kuin he olisivat tienneet sen olevan lopulta se viimeinen asia, mikä rikkoisi minut.

Susan oli grunge-enkeli, joka halusi pelastaa meidät kummatkin rakkaudellaan. Hän alkoi puhua yhteisestä tulevaisuudestamme jo silloin kun tuskin tunsimme, aivan kuin se olisi jokin herkku ulottuvissamme, jonka eteen meidän piti nähdä vaivaa. Hän halusi esikoisestamme Dylanin. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan hänestä tuli sukupuolen vuoksi Emily, joka oli kai toisiksi paras vaihtoehto. Minä en tiedä missä vaiheessa murros lopulta tapahtui, mutta eräänä iltana hampaita pestessäni minä huomasin olevani kahden lapsen isä, jolla oli menettelevä tutkinto, työpaikka ja asuntolaina. Vaikka ne seikat eivät itsessään taanneet onnea, niin ne tekivät onnellisena olemisesta helpompaa.

 

 

 

- - - - -

 

Hei kaikille!

 

 

Aaveen peittämä saa lopetuksensa kesäkuun auringossa, eli tarkemmin ilmaistuna ensi julkaisussa. Kuten kaikki olemme tähän mennessä huomanneet, arvioitu julkaisupituus heitti muutamalla pätkällä, mutta olen iloinen että tämä on kaikesta huolimatta valmistumassa. Toivottavasti tämän surullisen kauhunäytelmän lukeminen on ollut yhtä mukavaa kuin sen kirjoittaminen!

 

Joten: mitä seuraavaksi? Olen ottanut seuraavan ison askeleen kirjoitusharrastuksessani ja osallistun heinäkuussa Camp NaNoWriMoon, joten blogini tulee lomailemaan kuukauden ajan. Minä sen sijaan en laiskottele, vaan tarkoituksena on kirjoittaa 35 000 sanaa tummavivahteista ihmissuhdesotkua, josta en tohdi paljastaa liikaa vaikka olenkin siitä tavattoman innoissani!

 

Tarinaani ja sen edistymistä voi seurata täältä: http://campnanowrimo.org/campers/hallavan/novels/riistojuhla

 

Ottakaa kuitenkin huomioon, että Camp NaNoWriMon sivut näyttävät edistymisen pelkkinä lukuina, eikä tarinaa itsessään voi lukea sieltä.

 

Kesäkuun lopun julkaisuista minulla ei ole mitään suunnitelmaa tai ideaa. Niihin vaikuttavat paljon sekin, milloin saan Aaveen peittämän viimeisen osan julkaisukuntoon ja mikä on oma jaksamiseni tämän rupeaman jälkeen. Lisätietoa satelee siis sitä mukaa kun sitä keksin~

 

 

Kiitos kaikille lukijoille,

Ruosteruusu~