”Oletko sinä
Garibree?”
Minun makuuni
ihailtavan suora kysymys. Se ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että
minulla olisi ollut hänelle yksiselitteistä vastausta. Kiemurtelin
kunnianhimoni ja pelkoni ristitulessa, sillä vaikka minä halusin
luottaa meraimieheen, niin minä en todellisuudessa voinut. Minä
tarvitsin jotain konkreettista tietoa hänestä, alkajaisiksi edes
nimen, jotta saatoin edes yrittää. Hän kertoi sen, vaikka pelkäsi
minua varmasti yhtä paljon kuin minä häntä. Hänen elämällään
olisi ollut mahdollisuus mennä montaa astetta huonompaan suuntaan
jos minä en olisikaan ollut hänen otaksumansa taikasusi.
Joten, miten
minä esittelen teille Sorian? Totuus on, etten minä tänäkään
päivänä tiedä hänestä kaikkea, mitä te tahtoisitte hänestä
kuulla. Hän ei puhunut perheestään juuri koskaan, mutta kertoi
kasvaneensa isänsä huomassa Valenterran mailla, kaukana siitä
miksi meraiyhdyskunta normaalisti miellettiin. Se näkyi hänen
kasvoillaan, niissä pienissä pistetatuoinneissa, joita merait
piirsivät toistensa poskille. Ne olivat merkki sukulaisuussuhteista,
ikuisesta kunnioituksesta ja rakkaudesta, yhteenpunotuista ja
katkeamattomista kohtaloista, ja vaikka Sorian kasvot oltiin
viillelty niin sokeakin näki, ettei hänellä ollut niitä niin
monia kuin muilla merailla. Minä en sano, että hän olisi ollut
hylkiö, mutta minä en tiedä mitä hän oli.
Soria osasi
pelata ihmisiä, se oli sekä hänen suurin taitonsa että
kompastuskivensä. Kun Aurinko oli ensimmäistä kertaa nostanut
mielipiteitään Damaskea vastaan, hän oli ollut heidän riveissään
nuorena ja kokemattomana, mutta täynnä uhmaa. Soria oli halunnut
muutosta siihen samaan köyhyyteen ja kurjuuteen, missä hän eli
vielä silloinkin, mutta muiden lailla hänkään ei ollut osannut
varautua Damasken vihaan. Kun Aurinko oli tullut ryminällä alas,
oli hän ollut vaarassa tuhoutua sen mukana.
Olisi
luonnollista olettaa, että Soria liittyi Siniseen kuuhun
alkuperäisen suunnitelmansa epäonnistuttua, mutta hänet oltiin
isketty kahleisiin ennen kuin se oli ehtinyt edes muodostua.
Vankeudessa hän oli elänyt niin eristyksissä muusta maailmasta,
ettei hän ollut kuullut uudelleen järjestäytyneestä vastarinnasta
ennen vapautumistaan. Järkytyksekseni ymmärsin, että hänen oli
täytynyt olla kaltereiden takana ainakin kolme vuotta, joiden aikana
Valenterra oli luhistunut sodan partaalle ja saanut
orjantappuroikseen sekä minut että Ruskan.
Kolme vuotta on
pitkä aika pitää kapinallista hengissä, saatatte ajatella. Niin
se onkin, varsinkin maassa, jossa teloitukseen ei vaadittu kovinkaan
päteviä todisteita syyllisyydestä. Mutta, katsokaas, Soria ei
ollut vain kapinallinen: hän oli tietoväylä. Minun olisi pitänyt
voida päätellä se jo siitä, kuinka monia ihmisiä hän kontrolloi
piilostaan ja kuinka perillä hän loppujen lopuksi oli asioista.
Hänen tehtävänsä Auringossa oli tietää kaikesta, ohjata sen
toimintaa ja pitää siitä huolta, vaikka hän ei ollut virallinen
johtohahmo ollutkaan. Kaarti oli tiennyt tämän, eivätkä he olleet
sallineet Sorian kuolla ennen kun hän olisi kertonut heille kaiken
tietämänsä. Minä en koskaan kysynyt mitä hän kesti
salaisuuksiensa tähden tai pitikö hän niitä ylipäätään. Hän
oli rohkea ihminen pelkästään siksi, että oli vielä elossa.
Sinä iltana
Soria tarjosi minulle apuaan. Hän istui sänkynsä laidalla, minä
huoneen vastapäisellä tuolilla, enkä juuri puhunut hänen
kertomansa lomaan. Sydämeni jyskytti vauhkona, sillä niin monella
asialla oli mahdollisuus onnistua tai mennä vikaan jos sanoisin
kyllä. Minä olin toiminut yksin niin kauan, etten tiennyt miten
tulisin sovittamaan Sorian maailmaani ja mitä käytännönhyötyä
siitä lopulta olisi, mutta minä halusin hänen tukensa. Uskoin
hänenkin tarvitsevan minua, tai vähintääkin Garibreeta. Hän itse
sanoi, etten minä pidemmän päälle tekisi paljoakaan vahinkoa
teloittamalla satunnaisia ohikulkijoita. Jos minä halusin Damasken
valtaistuimelta, minun piti iskeä jonnekin, missä se oikeasti
merkitsi jotain. Missä iskuni sattui.
Täytyy sanoa,
että minä pidin Sorian ajattelutavasta. Nauroin kun koko asia olisi
ollut pelkkä vitsi, etupäässä vain purkaakseeni rintaani
kerääntyneen jännityksen. Soria katsoi minua ainokaisella
silmällään, kivikasvoisena ja vaiteliaana. Hän antoi minulle
aikaa kerätä rikkonaiset ajatukseni yhdeksi selväksi
kokonaisuudeksi, ja siinä missä se oli vaikeaa, niin uskon lopulta
päätyneeni oikeaan ratkaisuun.
”Mistä me
aloitamme?”, kysyin häneltä.
Hän ei hymyillyt
silloinkaan, mutta näin hänen silmiinsä syttyvän kiihkon, uhman
ja suoraryhtisen vihan. Silloin, oi tytöt ja pojat, Damaske olisi
ansainnut rahdun sääliä, sillä Sorialla ei ollut yhtään mitään
menetettävää ja aivan liikaa mielessään.
