Roian tarina, osa 28 (+ Hyvää joulua!)

Mutta, mitäpä jos palaamme takaisin Soriaan? Minä en halua vältellä mitään tiettyä puheenaihetta, mutta totta on, että jopa Alysia unohtui minulta hetkeksi kun asiat etenivät aina pidemmälle ja pidemmälle omalla elonpainollaan. En minä tuntenut itseäni aluksi suoralta kädeltä jahdatuksi, mutta silloin tällöin pienet tiedonrippeet riittivät kertomaan, että joku todella etsi minua. Valenterran pimeällä puolella oli vaikea pysyä kasvottomana ja minun virheeni oli liikkua niillä samoilla seuduilla sekä ihmishahmossani että sutena. Ihmiset alkoivat kysyä minulta asioita, kuten olinko nähnyt Garibreeta, missä ja millaisissa tilanteissa? Eniten minua kuitenkin huolestutti se, että kysymysten laatu oli kohdistumassa myös itseeni: kuka minä olin? Liikuinko seudulla paljonkin?

Ei ollut vaikeaa päätellä, että kysymysten takana oli jokin tietty taho. Siinä vaiheessa minä en voinut juuri muuta kuin toivoa, ettei se ollut kaarti tai Damasken joku oma outo erikoisyksikkö, koska tietoväylä ei ollut millään tavalla kaksipuolinen ja jokainen välikäsi oltiin lahjottu niin maasta taivaisiin ja päästä varpaisiin, etteivät he tehneet minun ropoilla enää mitään. Hah, he todennäköisesti kertoivat eteenpäin senkin, että olin ylipäätään yrittänyt käännyttää heitä puolelleni. Kuinka epäilyttävää se on, lapsukaiset? Olisin yhtä hyvin voinut kiinnittä selkääni kyltin, jossa lukee ”MINULLA ON SALAISUUKSIA” ja katsoa, keitä kaikkia se hätyyttää kimppuuni.

Minä tein siis paljon virheitä, en minä tiennyt miten viestiverkot toimivat. Minä pidän hyvin todennäköisenä, että Soria olisi löytänyt minut ennen pitkää niistä huolimattakin, ellen olisi sitten vaihtanut seutua ja lopettanut susiseikkailuni kokonaan. Hän ei voinut toimia omilla kasvoillaan ja yhden ihmisen etsiminen tuhansien ja taas tuhansien joukosta oli melkein toivoton yritys, mutta hänellä oli puolellaan etu, joka ei ollut vielä silloin kantautunut kenenkään muun tietoisuuteen. Hän tiesi, että Garibree oli myös ihminen.

Koko asetelma tuntui julmalta vitsiltä. Sen ainoan kerran kun olin ollut valmis uhraamaan koko elämäni toisen ihmisen puolesta, tapahtui näin. Osa minusta halusi uskoa, että mies oli minulle kiitollisuudenvelassa ja halusi maksaa takaisin näkemäni vaivan, mutta mitä minä lopulta tiesin hänestä? Että hän oli ollut lukittuna kaartin kellariin jostain mainitsemattomasta rikoksesta, jonka takia hänet oltiin silputtu kuin puoliraaka peruna? Ah, anteeksi nämä kielikuvat, mutta minulla ei ollut mitään pohjaa, jonka päälle olisin voinut alkaa kasaamaan meraimiehen motiiveja ja päämääriä.

Minä ratkaisin jutun omalla tavallani, kasvosta kasvoihin. Minä en tiennyt missä mies piti majaansa tai ylipäätään liikkui, sillä kaikki hänen tekemänsä tuntui tapahtuvan monen ihmisen välityksellä, eikä hänen kannattanut näyttää kasvojaan julkisilla paikoilla. Siksi minä kiinnostuinkin hänen pienistä nukeistaan, joita minä yritin ensin manipuloida keksimilläni valheilla, mutta joita minä lopulta seurasin kaiken muun epäonnistuttua. En osannut ennakoida sitä, kuinka kireän suojapanssarin meraimies oli pystyttänyt itselleen, joten kaiken piti tapahtua hyvin piilotetusti. En tiedä, olin vain ylpeä paskiainen. Jos olisin sanonut jollekin pienelle nukelle että ”Hei, minä olen etsimäsi henkilö”, niin olisimme päätyneet aivan samaan lopputulokseen vähemmällä vaivalla.

Annoin varjostamani henkilön kadota päätieltä pienten katujen hämärään, enkä minä lähtenyt seuraamaan häntä kuin useita tunteja myöhemmin. Silloin oli jo yö, eikä hereillä ollut kukaan muutamaa takkuista kujakissaa lukuunottamatta. Paljaalla kivetyksellä ja sileäksi tallatuilla poluilla minä en voinut seurata jälkiä, mutta suden hahmossa minä saatoin erottaa varjostettavani hajun. Ja niin minä viiveelläkin osasin suurin piirtein sanoa, mistä hän oli kulkenut ja mihin mennyt. Monet vastaavanlaiset keikkani vetivät tietysti vesiperän. Jotkut heistä olivat kävelleet reittejä, joissa en voinut näyttäytyä sutena ja siksi seurata jälkiä, mutta monien olinpaikka paljasti kannaltani aivan epäolennaista tietoa. En usko että suurin osa heistäkään tiesi, kuka merai todella oli tai missä hän piti majaa, joten he eivät voineet myöskään paljastaa sitä minulle tekojensa kautta. Soria oli kätkenyt itsensä tarkoin, aivan kuin häntä ei olisi ollut edes olemassa.

 

 

- - - - - - - - - -

 

Hyvää joulua kaikille!

 

Saatte virallisen joulutervehdykseni nyt 25. päivä vasta, sillä olin eilen liian kiireinen omien lahjojeni ja sukupippaloideni kanssa. Toivottavasti omat pyhänne ovat sujuneet vastaavissa, rauhallisissa ja lämminhenkisissä merkeissä, ja olette keränneet muutaman lisäkilon joita sitten laihduttaa vuoden vaihteen jälkeen~

Tiedoksiantona sen verran, että meikä muuttaa heti tammikuun alussa takaisin Helsinkiin, joten Roian seikkailut voivat myös joutua pienoiselle dieetille. Tähän en todellakaan pyri, mutta pidän pienen kiirevaran oman mielenterveyteni vuoksi (niin minkä??). Eikä tämä tietenkään koskisi muuta kuin välitöntä muuttoaikaa, joten max. viikko, kaksi? Katsotaan miten käy, yritän muistaa infota teitä asioista!

Lisäksi muistuttelen vielä, että minut löytää nykyään Twitteristä nimimerkillä hallavan. Tämä nyt ei yksinään ole oleellista tietoa, mutta olen huomannut kirjoittelevani sinne paljon huomioita, toteamuksia ja valituksia kirjottamisen ylijännästä maailmasta, joten se palvelee eräänlaisena ranttikanavana Roiaankin.

 

Mutta mutta, kiitos jälleen kaikille teille, jotka olette tänne asti lukeneet ~<3 Teidän voi olla vaikea ymmärtää, kuinka tavattoman raskasta tällaisetkin projektit olisivat ilman sitä lämpöä ja rohkeutta, jota te minuun valatte. Nauttikaa vapaistanne ja palatkaa arkeen taas entistä eheämpänä.

 

Kaikella rakkaudella,

Ruosteruusu

Roian tarina, osa 27

Niihin aikoihin minun ja Alysian välit kylmenivät pahemman kerran. Hän oli hetken aikaa pystynyt teeskentelemään, etteivät minun valheeni vaivanneet häntä, mutta pidemmän päälle sen epäluottamuksen ja turhautumisen saattoi nähdä hänestä. En tiedä, miten saatoin syyttää häntä siitä. Pieniä ilon hetkiäni Alysian kanssa vaivasi aina ajatus siitä, etten voisi koskaan kertoa hänelle mitään Garibreesta, itsestäni, ja jotenkin naiset aina näkivät sen mustuuden sisälläni. Eivät he useinkaan tienneet mistä se johtui, mutta se oli siellä, melkein käsinkosketeltavana, joka päivä yhä tiiviimmin osana itseäni.

Me riitelimme paljon ja äänekkäästi. Voi pojat ja tytöt, olisittepa olleet kuulemassa. Kaikki hempeys katosi Alysiasta sinä samana sekuntina kun minä sanoin tai tein jotain väärin, ja hän muuttui varsinaiseksi vuorileijonaksi. Ei tietenkään kirjaimellisesti, mutta niin kaikenkattavasti kuin ihminen vain saattoi. Alysian kasvot pingottuivat aina äärimmilleen ja hän paljasti hampaansa vihamieliseen irveeseen, joka olisi vainonnut ketä tahansa haudankynnykselle asti. Hän osasi olla vakuuttava ja pelottava, uskokaa minua. Olin aliarvioinut hänet siitä päivästä lähtien kun ensi kerran tapasin hänet Tulian rannalla, ja nyt sievästä tytöstäni oli kehkeytynyt raivotar, joka oli pysynyt kuoressaan näinkin pitkään puhtaasta luottamuksesta minuun. Ehkä jopa rakkaudesta.

Koko selkkaus tuntuu näin jälkikäteen niin turhalta, mutta ymmärrän kyllä miksi päädyimme siihen. Alysia luuli, että minulla oli joku toinen, koska kävin hänen luonaa enää vain harvoin enkä koskaan vastannut suoraan kun hän kysyi menoistani.

”Minä tiedän, missä sinä liikut, Roia. Pidätkö sinä minua tyhmänä?”, hän vaati tietää, mistä olin yllättynyt vaikka olisihan minun pitänyt tietää etteivät liikkeeni kaupungilla jääneet kaikelta kansalta huomaamatta. Eivätkä korttelit, joita kiersin, olleet niitä hyvämaineisimpia, uskokaa minua. En minä tietenkään myöntänyt mitään Alysialle. Laitoin kaiken uuden työni piikkiin, joka ei sekään ollut muuta kuin joukko huonosti kyhättyjä valheita omasta suustani.

Ah, tätä häpeää. Mutta teidän olisi täytynyt olla kuulemassa sitä, mitä Alysia sanoi. Siihen aikaan sota Lunkhania vastaan oli jo syvissä urissa, mutta mieskato ei ollut niin suurta että Valenterran olisi täytynyt pakkovärvätä ketään riveihinsä. Sota oli kuitenkin tuonut mukanaan sen, mitä sodat aina toivat: nälkää, köyhyyttä, levottomuutta ja kurjuutta. Sitä vastaan oli vaikea taistella millään konkreettisella tavalla, mutta ammattiarmeijassa riitti leipää ja kultaa, mikä houkutteli nuoria miehiä kuolemaan täysin vapaaehtoisesti. Alysia olisi halunnut minun lähtevän, puolustavan maatani ja valloittavan uusia, jolloin meillä olisi ollut rahaa ehkä muuhunkin kuin... no, unelmoimiseen.

Minä lähdin hänen kotoaan ovet paukkuen, varmana siitä, etten halunnut nähdä häntä enää koskaan. Alysian äiti tuli minua porttikongissa vastaan ja vaikkei hän koskaan ollut erityisemmin pitänyt minusta, niin hän näytti kuitenkin järkyttyneen siitä mielentilasta, jossa jätin hänen tyttärensä. Minä en ollut edes surullinen, pelkästään vihainen. Alysia ei ollut tyhmä, hän osasi ajatella, mutta juuri siksi minuun sattui tietää, että hän oli joutunut Damasken häikäilemättömän propagandan uhriksi ja todella uskoi siihen, mitä vastaan minä taistelin verisin hampain. Mitä tekopyhää naiiviuutta ja valheellista turvan tunnetta. Voi kunpa minä olisin voinut katsoa häntä silloin silmiin ja näyttää itseni, minut, Garibreen. Jos ei muusta syystä niin nähdäkseni, olisiko rakkautemme voinut vielä voittaa erimielisyydet välillämme.

Minä en usko, että se oli koskaan niin vahvaa. Ei, hän saattoi olla saavuttamattomissa, mutta vain koska olin itse tehnyt uskaliaan hypyn pimeyteen ja herännyt maailmaan, jossa palvelin itseäni suurempaa tarkoitusta. En minä tietenkään ajatellut asioita näin etäisesti silloin. Minä olin pelkkä rakkaudenkipeä, onneton tunari, joka olisi tarvinnut monen päivän mittaisen ryyppyputken edes teeskennelläkseen, ettei muka välittänyt. Muutaman baaritappelun muistuttamaan, että fyysiset vaivat saattoivat todella sattua enemmän kuin ne, mitä Alysia oli tehnyt sydämeeni. Ehkä muutaman paahdetun kastanjan ja kananrinnan, vain koska niiden syömisestä tuli upean syntinen olo, enkä minä olisi voinut tuntea itseäni enää kurjemmaksi.

Roian tarina, osa 26

Minä en ole koskaan ollut kovin pitkäjänteinen ihminen, tai kukaan ei ole ainakaan koskaan pitänyt minua sellaisena. Nuorempana varsinkin minun oli vaikeuksia keskittyä mihinkään muutamaa minuuttia kauempaa, riippumatta siitä oliko asia sellainen, minkä olin itse omatoimisesti aloittanut, vai sellainen, mihin minut oltiin pakotettu. Sen jälkeen kun huomiokatoani oli tapahtunut usein, muttei kuitenkaan liiallisuuksiin asti, ystäväpiirini alkoi jo ennakoimaan käytöstäni sen onnettoman piirteen mukaan. He pyörittelivät hyväntahtoisesti silmiään jos mielipiteeni kokivat äkkinäisiä muutoksia, mutta yllättyivät aina kun olinkin jossain asiassa mukana pitkäjaksoisesti ja koko sydämelläni. Heidän takiaan minä myös turruttauduin ajattelemaan, että asenteiden ja tavoitteiden nopea vaihtuminen oli luonteenomaista minulle, mikä tietysti kiihdytti piirrettä itsessään.

En tiedä, miten tämä on oleellista tietoa teille. Ehkä koska minusta oli ja on vieläkin kiehtovaa huomata, miten omistautunut olin Garibreelle. Aika toi minulle haasteita ja ongelmia ihmiselämäänikin, mutta minä en koskaan täysin luovuttanut susiminäni suhteen, en koskaan, vaikka minäkin otin vapaapäiviä ja välttelin vastuuta kuin pahainen kakara. Osin minä halusinkin pölyn laskeutuvan kaartin rakennuksella sattuneen kahakan jälkeen. Se oli siihen aikaan niin polttava puheenaihe kaikkialla lähipiirissäni, että minun oli mietittävä uudelleen se, millaista julkisuutta minä todella halusin ja mitä teoistani seurasi. Kaarti partioi katuja vähintään kolmen miehen ryhmissä, niin hyvin varustettuina kuin sodan puitteissa vain saattoi olla, ja metsästi minua jo aktiivisesti. Toki heillä ei ollut hajuakaan mitä he ylipäätään etsivät, joten minä saatoin huoletta katsoa heidän ohimarssiaan korkealta huoneeni ikkunasta.

Se ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, etteikö joku olisi ennen pitkää löytänyt minua. Siinä vaiheessa selkkauksesta oli jo puolisen vuotta aikaa, ja minä olin palannut enemmän tai vähemmän normaaaliin elämääni katujen vartijana ja teloittajana. Olin aina ajatellut että virheeni palaisivat minulle heti niiden tekemisen jälkeen, joten olin pitänyt koko vapautusoperaatiota tyhmänä, mutta kuitenkin onnistuneena keikkana. Kaulani oli hirttoköydestä vapaa, mikä tuntui riittävän, enkä minä huomannut ajatella, että jokin taho todella etsi minusta tietoa ja keräsi voimiaan unohdettujen katujen pimeässä.

Ei minulla olisi ollut keinojakaan tietää siitä. Minulla ei ollut minkäänlaista tieto- tai viestintäverkostoa, muuta kuin kadunkulmissa kuulemani huhupuheet, jotka olisivat varoittaneet minua yhä lähemmäksi eksyvästä uhasta. Minä kävelin sinä iltana Tulian rannan kivisellä toriaukiolla, muistan sen selvästi vielä nytkin. Ihmiset sytyttivät pieniä lyhtyjään yön peloitteeksi, sillä kaupankäynti ei ollut loppumassa vielä pitkään aikaan ja ihmisiä oli liikkeellä kaikista jokirannan taloista. Nostalgia vyöryi ylitseni, sillä se toriaukio oli minulle tuttu ajalta, jolloin olin vielä asunut Danin kanssa ja ihmetellyt hänen kanssaan maailmaa korkealla kattoharjanteiden yllä. Uudessa elämässäni hän tuntui jotenkin kaukaiselta ja saavuttamattomalta, olimmehan me kummatkin muuttuneet, mutta ehkä meidän väliimme olivat iskostuneet vain ne valheet, joita kerroin.

Käännyin väkijoukossa vilkaisemaan olkani yli Tulian toiselle puolelle, aivan kuin olisin saattanut paikaltani nähdä entisen talomme avoikkunat, joista ilta-aurinko paistoi sisään kirkkaana kuin liekkien loimu. Ehdin tuskin nähdä vastarantaa ennen kun jo törmäsin ensimmäiseen vastaantulijaan ja sönkötin nopean anteeksipyynnön hänen loittonevalle hahmolleen. Sellainen minä olin, sellaisia valenterralaiset olivat. Oli kuitenkin kohtalon ivaa, että se pieni, arkinen asia veti minut takaisin maan pinnalle, sillä muuten en olisi koskaan erottanut miestä väkijoukon lomasta.

Damaske ei ollut saanut ajettua kaikkia suruja ja meraita vielä Pohjoisten valtakuntien puolelle, mutta miehen oli silti uskaliasta kävellä ihmisten keskuudessa kuin normaalin kansalaisen. Vaatimaton villahuppu oltiin nostettu peittämään hänen tummia kasvojaan, eikä korkean kauluksen takaa näkynyt juuri muuta kuin se ainokainen keltainen silmä, jonka katse hetkeksi käväisi minussa. Totta kai minä tuijotin takaisin, se oli ainoa asia mihin ylipäätään kykenin, mutta hän ei pelkästään siitä tuntunut päättelevän mitään. Minä olin hänelle vain yksi ihminen lisää muutenkin ylikansoitetulla torilla, ja hän tuntui päinvastoin pyrkivän pois luotani kun ymmärsi minun katsovan.

Se mies oli merai, jonka minä olin puolta vuotta aiemmin pelastanut kaartin kellarista. Tunsin sydämeni hakkaavan mielipuolisesti kuin metsästysrummun, mutta käännyin silti ympäri kuin koko tapaaminen olisi ollut elämäni kannalta merkityksetön ja olisin aikonut kotiin normaaliin tapaani. Niin minä en kuitenkaan tehnyt, vaan niin luontevasti kuin mielialaltani pystyin, minä käännyin erään rantakojun taakse ja yritin siinä myytävien seinämattojen lomasta nähdä mitä mies teki. Hänen hahmonsa erotti hyvin väkijoukon keskeltä. Ehkä eniten siksi, että hän oli pitkä ja liikkui sulavan hitaasti kuin kissa, vailla merkkiäkään tuskasta, kankeudesta ja muista pitkän vankeuden aiheuttamista vaivoista.

Minä olisin voinut vakuutella itselleni, että kohtaamisemme oli puhdasta sattumaa, ei se olisi ollut ensimmäinen kerta kun valehtelin päin Roia-pojan naamaa. Minä en tiennyt, miten mies oli päässyt vapaaksi niin toivottomalta tuntuneesta tilanteesta, mutta minun olisi pitänyt voida olla iloinen hänen puolestaan, siitä, että hän kaiken vaivannäköni jälkeen oli ylipäätään hengissä. Sitten hän kuitenkin pysähtyi, katsoi ympärilleen, ja typeräkin olisi voinut päätellä hänen etsivän jotain. Siinä vaiheessa minä en edes yrittänyt enää teeskennellä kiinnostunutta mattoja raivokkaasti esittelevälle myyjälle, vaan käännyin ja karkasin kotiin kuin julmasta maailmasta kolhuja saanut koiranpentu. Mutta eihän tämä olisi tarina tai mikään jos kaikki olisi jäänyt siihen.