Roian tarina, osa 13

Naapurini ympärille kietoutunut mysteeri ei näyttänyt merkkiäkään aukeamisesta. Nyt kun olin omin silmin todistanut, että viereisessä huoneistossa todella asui joku, en voinut olla kiinnittämättä entistä enemmän huomiota siihen hiljaisuuteen, joka vallitsi seinän takana. Se oli melkein luonnotonta. Yhä useammin minä keskeytin arkiaskareeni ja kuuntelin, aivan kuin tunnollinen mielenkiintoni lopulta paljastaisi jotain siitä, mitä mies puuhasi kotonaan. Näin en kuitenkaan ollut, enkä minä tavannut häntä enää koskaan kasvotusten, mistä näin jälkikäteen olen tavattoman kiitollinen.

Eräänä iltana minä nimittäin sain idean. Puolustuksekseni on sanottava, että se oli jopa varsin hyvä. Olin pitkään halunnut päästä perille muodonmuutokseni rajoista ja käytänteistä, jotta ne eivät muodostuisi esteiksi jollain kiireisellä keikalla, jolloin virheisiin ei ollut varaa. Näin ollen ajattelin, että minun täytyisi löytää joku turvallinen, katseista vapaa paikka, jossa tehdä erilaisia kokeita itselleni niin ihmis- kuin susimuodossakin. Tiedättehän, sellaisia yksinkertaisia juttuja kun mitä tapahtuisi jollekin esineelle, jos pitäisin sitä suussani muodonmuutokseni aikana. Tai olisinko hetkessä vesiselvä jos vaihtaisin humalaisen ihmiskehoni suteen. Elämää suurempia kysymyksiä, selvästi.

Pienen pohdinnan jälkeen oli selvää, ettei Valenterrassa ollut muuta turvallista paikkaa kyseisille kokeille kun oma kotini. Seinät ja suljetut ikkunat pitivät huolta, ettei kukaan ulkopuolinen näkisi puuhiani. Sen lisäksi ulko-oveni oli sen verran vankkaa tekoa, ettei kukaan murtautuisi väkipakolla sisään ainakaan niin nopeasti, etten ehtisi vaihtaa ihmishahmooni. Kaikki oli siis täydellistä, ja niin minä pääsin samalla vakoilemaan naapuriani suden herkistynein aistein.

Se kokemus oli tosin sellainen, mitä ilman olisin pystynyt elämään. Tai korjaan: olisin elänyt astetta onnellisempana. Minä en lähde selittämään teille perinpohjaisesti omia näkökantojani tai pohdintojani asiaan, sillä totta puhuen en vieläkään täysin ymmärrä mistä oli kyse. Ehkä se niin mukavalta vaikuttanut surumies oli yksinkertaisesti vain sekaisin, niin kuin Damaskenkin huhuttiin olevan jossain syvällä pääkopan sisällä. En tiedä, mutta koko jutussa oli jotain niin karmivaa, että saan vieläkin kylmänväreitä sitä ajatellessani.

Hetkeen en erottanut mitään. Seinän toisella puolella vakoillessani minun täytyi luonnollisestikin turvautua kuuloaistiini, ja niin minä horistin korviani ja astuin lähemmäksi kynnet lattialla napsuen. Ei mitään. Minun olisi ollut helppo uskoa, että kaikki ihmiselämä oli kuollut koko talosta, elleivät toiset seinänaapurini olisi melunneet omassa kodissaan. En tiedä kauanko odotin, mutta lopulta saatoin erottaa muutaman vaimean, hitaan askeleen surumiehen talosta. Tämä sentään valoi minuun uskoa, että hän oli ylipäätään elossa.

Askeleet jatkuivat niin vaimeina, etten erottanut niiden suuntaa ennen kuin vasta paljon myöhemmin kun toisessa naapurissani oltiin rauhoituttu nukkumaan. Minä olin jatkanut omia puuhiani sitä odotellessani, ja vakoilupuuhiin taas keskittyessäni hyvä mieleni antoi kivuliaasti tilaa sille samalle epävarmuudelle, jota olin tuntenut jo portaikossa surumieheen törmättyäni. Minä en edes tiedä miten tämä pitäisi kertoa kenellekään. Mutta hän ei tehnyt mitään muuta kuin käveli.

Ympäri ja ympäri sitä samaa, vaatimattoman pientä huonettaan, aivan kuin häkkiin vangittu villieläin, joka on menettänyt halunsa taistella, muttei vaistojaan. Ja minä kuuntelin häntä kauan, sen voin vannoa, niin kauan että uteliaisuuteni vaihtui silkaksi kauhuksi kun hän ei lopettanut tuntienkaan jälkeen. Hän ei puhunut tai pysähdellyt. En kuullut, että hän olisi tehnyt mitään, mikä olisi suoraan vaatinut häneltä sellaista käytöstä. Hän vain käveli, väsymättä ja hitaanlaisella temmolla, aivan kuin hän ei olisi itsekään täysin käsittänyt mitä teki ja ajatustyö pakotti hänet hidastamaan vauhtia.

Silloin minä päätin muuttaa pois. Hittoako minä tein sellaisessa paikassa! He eivät olisi saaneet minua jäämään mistään hinnasta! Mutta samalla hetkellä kun minä astuin ulko-oveani kohti surumies viereisessä huoneessa pysähtyi. Sydämeni hakkasi niin kovaa, että olisi ollut melkein armollista jos se olisi pysähtynyt kokonaan. Minä en käsittänyt mitä tapahtui, joten seisoin vain paikallani valkeassa sudenhahmossa ja kuuntelin. Vasta kun hänen askeltensa ääni jälleen jatkui seinän takana minä ymmärsin, mitä oli ollut tekeillä. Hänkin kuunteli. En tiedä miten, mutta hän kuuli tekemiseni sen samaisen seinän läpi, jonka takaa omat ihmiskorvani eivät erottaneet mitään.

Minä odotin vielä aamunkoittoon. En tiedä miksi, kai minulle itselleni tuli turvallisempi olo kuin horisontti muuttui suljettujen ikkunoideni takana mustasta punakirjavaksi. Silloin minä en ollut ainakaan yksin, vaan koko muu maailma oli hereillä kanssani. Minun ei enää tarvinnut istua omassa, pimeässä huoneessani ja kuulla, miten niin kovin inhimilliseltä vaikuttanut olento kiersi omaansa. Minä en tiedä mikä se mies lopulta oli tai mitä hän teki. Pidän edelleen mahdollisena, että olin käsittänyt vain jotain väärin, että kyseessä oli jonkinlainen uskonnollinen rituaali tai jotain. Suruilla on monia omituisia tapoja. Mutta totuus on, etten minä jäänyt kyselemään keneltäkään, vaan keräsin mukaani kaiken, mitä univajeinen mieleni silloin piti arvokkaana, ja lähdin pois.

Roian tarina, osa 12

Se elämäntapa, mitä minä vietin, tuhosi tieltään kaiken muun. En tiedä kuinka moni teistä hiippailee öisin puremassa pahaa-aavistamattomilta tyhjäntoimittajilta kurkkuja auki, mutta voin vakuuttaa ettei se ole läheskään niin yksinkertaista tai pikaista kuin äkkiseltään arvaisi. Minä en uhrannut tälle uudelle harrastukselleni, jos sitä viitsii mustan huumorin rajoissa siksi nimittää, vain öitäni, vaan päiväni, kaiken aikani, sydämeni ja sieluni. Ja, valitettavasti, koska yksikään niistä ei itsessään riittänyt, minä aloin lopulta koulimaan itsestäni herrasmieskapinallista perehdyttämällä itseni siihen peliin, johon olin jo ottanut osaa. Ehkä minä jo silloin tiesin, että tulisin juoksemaan sillä pelilaudalla jonkin aikaa.

Aloin käymään tiedoksiannoissa. Luin kadunkulmiin naulattuja lehtisiä. Puhuin ihmisille ja halusin kuulla kaiken, mitä he pystyivät opettaa minulle Damaskesta ja Valenterrasta. Pian opin, ettei tehokkain tapa kerätä tietoa ollut sen nyhtäminen väkisin. Ihmiset pelkäsivät omaksua ja osoittaa kapinallismielisiä ajatuksia, joten jos mainitsin puolellakaan sanalla siitä, etten järin paljon pitänyt Damaske-pojastamme, he joko suksivat tiehensä tai pitivät huolen, että minä lähdin samoihin puuhiin. Teidän täytyy ymmärtää, ettei lähestymistapani olleet edes radikaaleja, pelkkiä kokeiluja, aivan kuin olisin naputtanut kepillä jäätä kokeillakseni kestääkö se allani.

Se ei kestänyt. Muutamia kuukausia aloittamiseni jälkeen minut kutsuttiin kaartin talolle vastaamaan törkypuheistani, mitkä kaikki tietysti kielsin. Korviani kuumotti kuin pienellä pojalla, jota nuhdellaan huonosta käyttäytymisestä, mutta eivät ne olleet tekoni, joita häpesin. Minua nöyryytti se, että olin jäänyt niistä kiinni. Tilanne ei ollut vakava siinä mielessä, että he olisivat mestauttaneet minut aamunkoitossa ja lähettäneet pääni äidilleni laatikossa, mutta kaartin kuluneilla kiviportailla seistessäni minä tiesin epäonnistuneeni kertakaikkisesti ja armoa kysymättä.

Ai miksi se oli niin vakavaa jos selvisin siitä kerran naarmuitta? No, koska en selvinnyt. Se, että kehoni säästyi, ei tarkoita sitä, että maineeni olisi pysynyt tahraamattomana. Tieto ei ollut mistään virallisesta lähteestä, mutta kaupungilla jokainen meistä tiesi, että Valenterra piti tarkkaan silmällä mahdollisia kapinallisenalkuja ja pyrki kitkemään riitasoinnut jo ennen niiden nousua. Olisi ollut jopa minulta typerää olettaa, ettei nimeni olisi koristanut sen päivän jälkeen jonkun salaisen kirjan yksinäistä nurkkaa.

Tapaus johti hyvin suoraan kahteen päätelmään. Ensinnäkin minun täytyisi hankkia luotettavia informaatioväyliä, joiden hyödyntäminen ei saattaisi minua suurempiin ongelmiin. Vielä silloin en tiennyt, mistä voisin etsiä niitä, mistä edes aloittaa. Toinen, ja tavallaan jopa oleellisempi oivallus oli se, että jos halusin jatkaa yöllisiä mestauksiani ja sankarileikkiäni, niin minun piti olla valmis katoamaan maailmankartalta ainakin hetkeksi. Olin siihen asti luullut, että kaikki olisi hyvin niin kauan kun kaarti ei tietäisi ihmismuodostani, mutta nyt ymmärsin, että jotta se ei koskaan myös tapahtuisi, minun piti alkaa piilottelemaan tiettyjä asioita itsestäni. Nimeni, toimeentuloni, osoitteeni. Perhetietoni ja ihmiskontaktini. Liian paljon riskejä jopa niinkin suurelle muutokselle, jota minä ajoin.

Mutta ei kiiruhdeta vielä tarinan edelle. Minähän kerroin naapureistani ja taisin mainita jo siitäkin, etten asunut talossa kauaa? No, totuus on, että eräänä kesäisenä yönä minä lopulta tapasin naapurissani asuneen nuoren surumiehen. Älkää kysykö mistä olin tulossa, tähän mennessä teidän pitäisi jo tietää, joten olin vähemmästäkin yllättynyt kun huomasin saaneeni seuraa kapeaan portaikkoomme. Vaikka minä en ihmismuodossani ollut verentahrima tai yökasteen suutelema, niin adrenaliini paloi edelleen suonissani ja minä olin siitä huolissani. Hah, aivan kuin kukaan nyt olisi voinut arvata mitään käytöksestäni. Mutta aina se pelko oli olemassa.

Minun naapurini oli päällisin puolin todella mukava. Hän tervehti minua aluksi suruksi, mutta kun huomasi, ettei kaltaisellani raukalla ole kielikorvaa kunnolla edes henkeni pitimiksi, hän vaihtoi sulavasti eteläiseen puheparteen. Toisin kuin useat surut, hän ei puhunut sitä murtaen vaan väisti onnistuneesti nekin ansat, joihin valtakuntalaiset usein lankeavat. Hän ei muutenkaan ollut millään muotoa tavallinen, ja siinä missä joihinkin asioihin oli selvät syyt, jotkut ovat pysyneet minulle mysteerinä tähän päivään. Ensinnäkin hänellä oli tavattoman kauniit silmät. Ne tuikkivat kun hän hymyili tai vitsaili jostain, mutta muutoin hän ei ollutkaan yhtä vakuuttava.

En ole koskaan nähnyt ketään, joka olisi niin sairaalloisen kalpea. En siihenastisessa elämässäni, enkä vielä nytkään. Toki kaikki surut olivat enemmän tai vähemmän kalkkiposkisia, mutta tämä tapaus oli kuin ruumis. Käytävän hämärässä hän oli melkein pelottava näky, vaikka minä yritin olla ajattelematta häntä sellaisena. Ei ollut hänen syytään, jos Damasken vaino pakotti hänet neljän seinän sisälle. Hänen täytyi olla yksinäinen, minä ajattelin, kun mies jatkoi jutteluaan juuri vuorokaudenajasta välittämättä. Hän kysyi jopa tulisinko vierailulle hänen luokseen. Hän lupasi keittää minulle Pohjoisten valtakuntien suolaista teetä heti kun kuuli, etten ollut koskaan maistanut sitä, ja vaikka minä aivan oikeasti olisin halunnut nukahtaa sitä kokemusta rikkaampana, minä kieltäydyin.

En tiedä voinko kehua jollain alitajuntaisella vaistolla, etupäässä minä olin vain väsynyt. Mutta kun minä lopulta toivotin hänelle hyvät yöt ja lähdin kävelemään omalle ovelleni, oli kuin jokin hänen musta sielunkolkkansa olisi tahrautunut takkiini ja kulkeutunut mukanani. Ehkä se oli vain hänen katseensa. Yhtäkkiä minulla vain oli epävarma, ahdistunut tunne, ja jouduin keskittymään oveni avaamiseen jottei heikko mielentilani olisi vain missään nimessä näkynyt käytöksestäni. Minä en kääntynyt enää katsomaan taakseni, enkä tiennyt mitä hän selkäni takana teki, mutta minä en kuullut hänen liikkuvan portaissa tai jatkavan matkaansa. Jatkavan? Mitä hän oli ollut ylipäätään tekemässä? Minun näkökulmastani hän oli yhtä hyvin voinut tunteja siinä samaisessa paikassa, missä hänet tapasin, ja vain odottaa, että kulkisin vääjäämättä hänen ohitseen. Minä en nukkunut näiden ajatusten kanssa järin hyvin sinä yönä.

Roian tarina, osa 11

Siinä minä olin, mahdollisuutenani kokonaisten korttelien, kylien ja kaupunkien rauhan takaaminen. Aluksi minä olin tietysti ujo kuin neitsyt, joka saa ensimmäistä kertaa sormensa paljaalle pinnalle, ja tunnuin enemmän karttavan ongelmia kuin etsivän niitä ratkottavakseni. Minun oli vaikea päättää milloin liikkua ihmisenä ja milloin vaihtaa suden hahmoon, sillä vaikka oli melko epätodennäköistä, että jäisin kiinni, niin sekään vaihtoehto ei ollut täysin poissuljettu. Mutta, valitettavasti, Valenterra teki minustakin lopulta uskaliaan. Osin jopa julman.

Aluksi kaartilaisetkaan eivät tienneet miten suhtautua minuun. Niin syvällä kaupungissa, suljettujen muurien sisällä, ei luonnollisestikaan liikkunut villieläimiä, joten suden kohtaaminen oli varmasti kovin hämmentävä kokemus. Kuinkahan monet kerrat minäkin menin villikoirasta heidän aivoituksissaan? Joku yritti tarjota minulle jopa kättään haisteltavaksi ennen kun minä purin siihen kiinni. Sitähän minä olin tekemässä, turha sitä on lähteä kaunistelemaan. Minä olin siellä tappamassa, vammauttamassa ja pelottelemassa ihmisiä. Alkuun kankeat ja arat otteeni vaihtuivat vähä vähältä tehokkaiksi ja kokeneiksi. Minä opin liikkumaan kaupungissa ja tuntemaan sen kadut, välttämään paikkoja, joissa minulla oli kiinnijäämisen riski ja suosimaan toisaalta reittejä, jotka pitivät minut kätkössä katseilta.

Oi, nyt minä saan sen kuulostamaan siltä, että kaikki tapahtui hyvinkin lyhyen ajan sisällä. Todellisuudessa siihen meni ikuisuus. Tein paljon virheitä, mutta vielä silloin minua suojeli se, ettei minulla ollut minkäänlaista mainetta. Ihmiset eivät heti minut nähdessään menneet panikkiin ja yrittäneet tappaa minua, vaan hämmentyivät tai ostivat minulle muuten aikaa toimia. Me olimme kaikki kokemattomia: minä siihen, miten Garibreena kuului olla ja he siihen, miten siihen kuului suhtautua.

Toki huhut lähtivät liikkeelle heti kun aloin jolkottamaan Valenterran kaduilla sutena. Jos valenterralaiset jotain osaavat, niin kertoa juttuja. Ensin ne olivat vain varoittavia sanoja irrallaan liikkuvasta kulkukoirasta. Kesti jonkin aikaa ennen kun vanhemmat rupesivat katsomaan lapsiensa perään ja kielsivät heitä liikkumasta yksin ulkona.

”Kuulitko siitä jo? Se raateli jonkun onnettoman Tulia-joen varrella”, naapurini puheli minulle ja minä nyökkäsin. Onneton hän olikin ollut loppua kohden, mutta samoin käsin hän ei ainakaan kajoaisi enää yhteenkään viattomaan. Lisäksi Tulia-joen varrella oli helppo liikkua ja sieltä oli nopea karata, sillä heti rantatörmän jäljeen siitä haarautui lukuisia kujia, teitä ja polkuja, jotka kaikki katosivat Valenterran yöstä mustien talojen lomaan.

Kaartista ei ollut minulle kunnollista vastusta, ei vielä silloin. Osin tämä johtui siitä, etteivät he osanneet odottaa muurinsisäistä uhkaa, joka lähtisi järjestelmällisesti nakertamaan heidän rivejään. He olivat pöyhkeitä, ylimielisiä ja valtansa sokaisemia, eivätkä olleet sen tähden pitäneet yllä taistelukoulutustaan, josta olisi voinut ehkä olla hyötyäkin siinä vaiheessa kun heidän painoisensa susi yrittää purra heidän rinnastaan läpi. Niin, no toisaalta, kuka osasi ylipäätään odottaa sutta? Kuinka moni oli saanut koulutusta sellaisen torjumiseen?

Suurin tekijä oli kuitenkin se, ettei heillä vielä silloin ollut tuliaseita. Ruuti oltiin jo keksitty, mutta sitä hyödyntäviä aseita oli hidasta valmistaa ja kallista antaa tavallisten rivisotilaiden käytettäväksi. Monilla muurin harjalla päivystävillä kaartilaisilla oli edelleen varsijouset, joilla tosin sai ikävää jälkeä aikaan kun tarve sitä vaati. Kaartilaisten perusvarustus rakentui kuitenkin sapelien ja erilaisten veitsien, tikarien ja puukkojen varaan, joita opin melko nopeasti karttamaan yksinkertaisesti siitä syystä, etten halunnut vatsaani leikattavan auki.

Näitä toimia tehdessäni minulle tarjoitui tietysti myös lukuisia tilaisuuksia muunlaiseen pahantekoon. Kuolleen tai tajuttoman kaartilaisen olisi voinut suhteellisen vaivatta vapauttaa rahan omistamisen suuresta taakasta. He tienasivatkin hyvin ja minä tarvitsin rahaa. Ties kuinka monta kertaa minä seisoin heidän yllään, ja jos he silloin olisivat katsoneet minua, olisivat he varmasti nähneet kolikoiden kiillon kahdesta sinertävästä sudensilmästäni. Joskus minä sorruinkin. Yleensä tosin vain silloin jos tiesin, ettei ruumista tulla löytämään vähään aikaan. Tällöin löytäjillä oli varaa päätellä, että minä olin kyllä tappanut heidät, mutta rahat oli vienyt joku muu. Jos he olisivat saaneet tietoonsa, että hirviösudella todellisuudessa oli tarve rahalle, he olisivat voineet tehdä jotain johtopäätöksiä. Tiedättehän, esimerkiksi sen, että minä todellisuudessa olen ihminen.

Se oli väsyttävää, partioiminen. Toki minulla oli suuri palo siihen, mitä tein, mutta kotiin raahautuessani minä kaipasin enää vain ruokaa ja unta. Mutta minä elin siitä kaikesta. Siitä, että näin mitä tekoni saivat aikaan ja miten minusta lopulta kasvoi jotain isompaa kuin yksinäinen nuorimies laitametsiltä. Mutta pidin siitä myös hyvin itsekkäistä, pikkumaisista ja julmista syistä, sillä se tarjosi väylän myös monenlaisille kostotoimille, kohdistuivat ne sitten tekijöihin itseensä tai kaartiin yleensä. Minä nautin heidän pelostaan, sillä sitä heidän silmissään alkoi olla aina vain useammin kun juoksin yön pimeästä heidän näköpiiriinsä.

Roian tarina, osa 10

Minun alkuni Valenterran katujen valvojana ei lähtenyt niin nopeaan nousuun kun jotkut teistä olisivat varmasti olettaneet. Minulla oli edelleen monia oman elämäni ongelmia, joista työn tekeminen ja Danin kanssa saman katon alla asuminen eivät olleet vähäisimpiä. Vaikka hän oli niihin aikoihin kiireinen omien töidensä ja opintojensa kanssa, hän oli sen verran terävä kaveri, että olisi pian osannut laskea yhteen muutamia merkittäviä virheitäni ja ymmärtänyt, että jotain oli tekeillä. Monena yönä minä makasin omassa sängyssäni, käsivarret pääni takana ristissä ja mietin, mitä minä voisin asialle edes tehdä.

Lisäksi mikään taho ei olisi elättänyt minua jos olisin jättäytynyt pois töistä. Yritin monena päivänä tehdä osuuteni ennätysmäisen nopeasti ja tehokkaasti, jotta minulla olisi ollut illasta aikaa partioida katuja, mutta monesti olin uurastukseni jäljiltä niin väsynyt, että onnuin vain kotiin nukkumaan. Alysiaa tämä muutos ihmetytti ja pelottikin, varsinkin kun minulla ei ollut tarjota mitään järkevää tekosyytä asiaan. Mutta vuosien saatossa minusta kasvoi erinomainen valehtelija. Voi pojat, tietäisittepä vain.

Viimeinen asia, mihin minä lopulta turvauduin, oli oma äitini. Minä en ollut niin hirviö, että olisin pyytänyt taloudellista tukea muutenkin rutiköyhältä yksineläjältä, mutta minä halusin isäni minulle jättämän perinnön. Se oli monella tapaa elämäni vaivaannuttavin hetki. Hän oli ollut niin iloinen siitä, että olin pitkästä aikaa tullut vierailulle, ja keitti meille teetä niihin melkein käyttökelvottoman sieviin posliinikuppeihin, joita hän rakasti. Omani kyljessä oli kuluneen punaisia kukkia, joita ei Valenterrassa edes kasvanut, ja jotka lepäsivät siroina vasten talven sinistä taustaa. Muistan sen vieläkin yksityiskohtaukseksi, koska sen tuijottaminen oli ollut hyvä tekosyy olla kohtaamatta äitini katsetta.

Hän otti sen kaiken yllättävän hyvin. Suurin syy lienee varmaan siinä, että kun hän kysyi, mihin aioin käyttää rahat, minä sanoin haluavani hankkia oman asunnon. Äiti ei vastannut mitään, mutta luulen tietäväni, mitä hän ajatteli. Lapsenlapsia. Paljon. Hän oletti, että olin löytänyt jonkun vaimoehdokkaan ja aion ostaa oman kodin voidakseni perustaa perheen. Minä en tietenkään oikaissut hänen ajatusvirhettään, sillä hän vaikutti hetken aikaa jopa onnelliselta siitä, että olin tekemässä elämäni eteen jotain. Jos hän vain olisi tiennyt...

Kävimme hoitamassa muodollisuudet yhdessä, sillä vaikka rahat olivat periaatteessa minun, äitini oli hoitanut perinnön listaamisen ja täyttöönpanon, ja monet asiakirjat olivat edelleen hänen nimissään. Hän oli kovin vähäpuheinen sinä päivänä, enkä minäkään yllättäen tuntenut itseäni niin itsevarmaksi, että olisin alkanut hauskuuttamaan häntä. Hän allekirjoitti papereita ilmiömäisellä teholla ja suupielet kireinä, aivan kuin hän olisi joutunut valvomaan ilmettään jottei vahingossakaan antaisi tunteitaan ilmi.

Isäni omaisuus oli jonkin verran suurempi, mitä olin odottanut. Olin joskus kuullut kerrottavan, että hän olisi ollut hyvä numeroiden kanssa ja nähnyt nopeasti, mistä asioista voisi olla hänelle taloudellista hyötyä ja mistä ei. Nyt ymmärsin, että asian laidan oli täytynyt olla niin, sillä vaikka puusepät olivat työllistyneet hyvin Valenterran rakennusvimmaisessa sydämessä, niin hänen ei edes minun laskupääni mukaan olisi pitänyt voida jättää pojalleen niin komeaa omaisuutta. Hänen oli täytynyt säästää pitkän aikaa. Tai ottaa muutamia hiluja sieltä täältä niin, ettei kukaan huomannut. Ottaen huomioon setäni politiikan salametsästyksen suhteen, pidin jälkimmäistä skenaariota melkein uskottavampana.

Minun olisi täytynyt olla mielipuoli, jollen olisi silloin miettinyt aikeestani perääntymistä. Ihminen on paljon alttiimpi suorittamaan ihmetekoja jos hänellä ei ole entuudestaan yhtään mitään, mutta heti jos hän saa jotain menetettävää, asiat vaikeutuvat. Niin tapahtui myös omalla kohdallani, sillä sen päivän päättyessä minä olisin voinut tehdä elämässäni paljon sellaisia asioita, joita olin aina halunnut, ja vain, koska minulla kerrankin olisi ollut varaa niihin. Minä olisin voinut mennä Alysian luokse ja pyytää häntä vaimokseni Valenterran punertavassa illankajossa, tai vain marssia lähimpään juottolaa ja vetää elämäni kännit. Minä haaveilin myös paljon pienemmistä asioista, kuten uusien vaatteiden ostamisesta tai jostain hyvästä ruoasta. Sellaisista asioista, joita en pääsisi kokemaan jos alkaisin maltilliseksi ja toteuttaisin suunnitelmani Valenterran hyväksi.

Koska en luottanut omaan heikkoon mieleeni, päätin toimia nopeasti. Ilmoitin asiasta Danillekin niin spontaanisti ja pikaisesti, ettei hän ollut varmasti edes ymmärtänyt mistä puhuin ennen kun olin jo kuskaamassa tavaroitani pois asunnoltamme. Häntä yllättävä rikastumiseni hämmästytti, mutta vielä enemmän hän tuntui olevan ihmeissään halustani päästä pois, kauas, jonnekin neljän seinän sisälle, minne kenelläkään ei olisi asiaa ilman lupaani. Minä en ollut sellainen ihminen, joka normaalisti haluaa sellaisia asioita, ja kaikesta vetämästäni hämäräpelistä huolimatta uskon Danin ainoana ajatelleen, että motiiveissani oli koira haudattuna. Mutta koska hän ei osannut päätellä mitä oli tekeillä ja miksi, hän antoi minun olla. Hän tunsi itsensä loukatuksi ja yksinäiseksi nopean lähtöni takia, mutta hän antoi olla.

Ensimmäinen oma kotini oli suhteellisen asiallinen, mutta pieni asunto kiireisen tiilitalon kattohuoneistossa. Tilaa oli juuri sen verran, että sain tavarani seinien varsille ja itseni pitkäksi aina öiden koittaessa. Sen, minkä paikka menetti ahtaudessaan, se maksoi takaisin äänierityksessä, ja minä tuskin kuulin viittä rääkyvää kakaraa, jotka hakkasivat seiniä viereisessä huoneistossa. Ai, mutta nyt minä puhun epäkunnioittavaan sävyyn. Minä ehdin itseasiassa kiintyä uusiin naapureihini sinä aikana kun asuin siellä. Perheen pää oli jo hyvään ikään päässyt kira-mies, joka katsoi yksin lapsien perään ja puhui hyvin avoimesti siitä, miten hänen vaimonsa ja perheen vanhin tytär olivat lähteneet Pohjoisiin valtakuntiin rotusorron alettua.

Ja siinä se taas oli, Damasken halu vihata ihmisiä perusteettomasti. Yleisesti ystävällinen luonteeni laittoi minut vahtimaan naapurini lapsia silloin tällöin, jotta mies saattoi nukkua pari siunattua tuntia tai olla ylitöissä. Harvoin minä sain mitään tuntuvaa korvausta tästä uurastuksesta ja kapinallisurani aloitettuani nekin toimet jäivät vähemmälle, mutta heidän kotiinsa astuessani minä saatoin olla aina varma, etten lähtisi tyhjin vatsoin. Minä opin heistä paljon ja jouduin melko läheltäkin seuraamaan miten ulkoiset tekijät rikkoivat heidän perheensä. Isä sentään jaksoi elättää vielä jotain toivoa siitä, että näkisi vielä vaimoaan ja tytärtään, että jonain päivänä he kaikki asuisivat Valtakunnissa, mutta hullukin näki, ettei heillä ollut varaa lähteä. Perheen nuorin tyttö ei ollut niin toiveikas. Hän uskoi vakaasti, että kaarti oli tappanut hänen äitinsä ja siskonsa ja jättänyt ruumiit mädäntymään vuorisoliin. Mitä siihen olisi voinut vastata?

Toista seinänaapuriani en nähnyt parina ensimmäisenä kuukautena lainkaan. Luulin pitkään, että viereinen asunto oli kokonaan tyhjillään, sillä en kuullut sieltä koskaan mitään. En astioiden kolahtelua, askelia tai puhetta. Huhu kuitenkin kiersi, että talossa asui nuori suru-mies, joka ei ollut lainkaan menossa Pohjoisiin valtakuntiin, vaan itseasiassa tulossa sieltä. Miksi tai miten, sitä kukaan ei tiennyt, mutta jos hän todella liikkui laittomasti ja ilman virallisia papereita Valenterran mailla, niin ei ollut ihme, että hän halusi pitää itseään piilossa. Oli hänen onnensa, ettei kaarti ollut jo löytänyt häntä. Ironista oli vain se, että hänen takiaan minä loppujen lopuksi jouduin muuttamaan pois siitäkin kodista.