Roian tarina, osa 1

Lukemattomat suut ovat kertoneet tarinaani ennen tätä hetkeä. Se kasvoi kanssani talvituulen piiskaamilla kaduilla ja oli aika, jolloin ihmiset pelkäsivät kertoa sitä. Minä olen elänyt kieltämyksen vuosia, jolloin paperille painettu sanakin oli synti, ja talvipalatsin edustalla poltettiin niin kirjoituksia kuin kirjailijoitakin. Korkeiden talojen lomassa vallitsi sekasorto, joka lietsoi paniikkia vuosiksi. Sitä pelkoa ja epätoivoa on näin jälkikäteen vaikea edes kuvailla. Ihmisiä katosi teiden varsilta ja muurinharjoilta, eikä yhden kohtalo merkinnyt enää paljoa koko kansan vaakakupissa. Routaiseen maahan haudattiin nuoria miehiä ja jokainen minun tielläni vähänkin kauemmin seissyt nimettiin sankariksi. Nämä tapahtumat kantoivat yhteistä nimeä ja ne tullaan aina muistamaan Valkeina vuosina.

Ja miksi? No, katsokaas, ne vuodet olivat lumiset jopa Valenterran mittapuille. Lumi suli hitaasti ja jätti muutenkin lyhyet kesät koleiksi ja synkiksi. Ja kaiken sen keskellä liikkui valkeus itsessään, vapaus, mutta monelle se oli pelkkää kuolemaa. Siitä on hyvä tietysti aloittaa oma tarinani, sillä se valkeus olin minä. Vaikuttavaa, eikö totta? Ja silti voi vakuuttaa, etten minä ole tämän tarinan pahis. Vielä pahempaa, oikeastaan, sillä minä olen sankari. Katkera ja mustalla huumorilla höystetty, juuri sopivan huono täyttämään kenenkään saappaita.

Eikä aikaa ole kulunut niin paljon kun annan itseni uskotella. Haavani ovat arpeutumatta,eikä ruoho ole vielä kasvanut ystävieni haudoille. Ja toisaalta, jos en nyt puhu suutani puhtaaksi niin se jää likaiseksi koko loppuelämäkseni. On tiettyjä asioita, joita haluan teidän kaikkien tietävän, olitte sitten eläneet Valenterrassa niinä levottomina vuosina tai vain tarttuneet tähän ja alkaneet lukemaan. Tämä on minun perintöni, pikkulapsen päiväkirjani, jossa haluan vain selittää miten ja miksi kaikki tapahtui. Ehkä pyytää anteeksikin. Ottakaa se siis sydämiinne ja kaunistelkaa sitä vähän jos näyttää siltä, ettei tämä lopu onnellisesti.

Menipä tämä synkäksi, tämä on varmaan kauhein aloitus millekään olemassaolevalle asialle. Tai siis kyllä, mielelläänhän te luette siitä miten ihmisiä on kuollut ja veri on lentänyt, mikäpä siinä, minä olen melkein otettu voidessani olla se mystinen tarinankertoja ainokaisen kynttilän valossa. Ja, minä voin jo varoittaa, tulee olemaan aamu ennen kun olen saanut edes puolia kerrotuksi. Luulin aluksi, että oikeasta kohdasta aloittaminen olisi minulle suuri haaste tällä häilyvällä aikajanalla, mutta lapsuusvuoteni kuulostavat vain sopivalta kiintopisteeltä.

Silloin minä olin vielä yksiselitteisesti Roia, enkä oikeastaan muuta kenenkään muidenkaan mittapuilla. Olin yhtä hymyä koko jätkä, tyhmä kuin saapas ja siunattu niin hyvillä ystävillä, ettei kukaan olisi ansainnut moista. Vaikka olin velmu luonne ja keppostelija, niin sanottakoon, että vielä silloin olin ”normaali”. Anteeksi sanavalintani jos se loukkaa jotakuta. Mutta minä olin ihminen ja yhtä onnellinen ja onneton Valenterran kasvavien ongelmien keskellä kuin kuka tahansa muukin. Minusta ei olisi koskaan varmastikaan kasvanut tällaista vitsausta ellei ulkopuolinen taho olisi silloin pakottanut minua siihen rooliin. Ainoa asia, mistä voin rehellisesti olla kiitollinen, oli se, että sain viettää suhteellisen turvatun lapsuuden ja sain keinon puolustaa itseäni siiheksi, kun Valenterran ennestään mätä sydän kuoli tuhkaksi.

Ai, mutta tehän ette välttämättä tiedä Valenterrasta? On hauskaa ja samankertaisesti vaikeaa ajatella, että tulette muodostamaan tapahtumien kokonaiskuvan minun säälittävien sepustusteni perusteella. Sillä, todentotta, minua huolestuttaa nyt jo ajatus kaikista niistä vaikeista ja vaikeasti selitettävistä asioista, joita joudun kertomaan teille pitääkseeni tämänkin tarinan edes jotenkin ymmärrettävänä kokonaisuutena. No mutta, ei pelätä sitä ainakaan vielä. Ja ihan hyvin olette tähänkin asti pysyneet kärryillä? Älkää antako minun hämätä.

Valenterra on itsenäinen kuningaskuntansa, joka muodostettiin kun Roika reilu vuosisata sitten kaatui. Kyseessä oli ollut suurin pohjoisen, ellei jopa koko maailman valtioista, mutta sisäiset riidat ja suurten päättäjien kuolemat ajoivat sen lopulta sekasortoon, josta oli enää vaikea nousta. Heillä ei ollut yhtä kuningasta tai kuningatarta pitämässä ohjia käsissä ja heiluttamassa raippaa, vaan kun suuret hovit jakautuivat ja ihmiset riitautuivat, niin se oli menoa. Oli hatunnoston arvoinen suoritus, että Roika oli pysynyt yhtenäisenä niinkin kauan.

Jos olette koskaan valtakuntien historiaan perehtyneet, niin tiedätte, etteivät ne koskaan vain häviä maailmankartalta. Palatsit ja linnat seisovat siellä, mihin ne jätetään, mutta jotain maininnanarvoista tapahtuu ihmisissä ja heidän välisessä suhteessaan. Näin tapahtui myös Roikalle. Heidän sotakenraalinsa ja ylhäistönsä pystyttivät entisen Roikan alueelle yhdeksän uutta kuningas- ja kuningatarkuntaa, jotka kuitenkin pysyivät tiiviissä yhteistyössä keskenään ja joita ulkopuoliset siksi nimittävät yhteisellä nimellä Pohjoiset valtakunnat. Minä olen valitettavasti niin nuori, etten koskaan todistanut Valtakuntien nousua, mutta siten jäin myös paitsi siitä, miten Valenterra erkani niistä.

Pohjoisten valtakuntien muodostuessa monia maa-alueita ja rajoja piirrettiin uudestaan, mutta Valenterra on ainoa suuri ja omaksi hallinnokseen julistautunut alue, joka tietoisesti erotettiin niistä. Kontrama oli perustajan nimi, jos en aivan väärin muista. Kontrama Rakentaja, Roikan ansioitunut soturi ja rauhantakaaja, joka ei kai jaksanut enää katsella ylhäistön riitelyä teekupposten äärellä vaan päätti perustaa jotain uutta ja omaa omin sievin kätösin. Olen kuullut, että kansa jollain tasolla jopa rakasti häntä, sillä hän oli karismaattinen ilmestys ja pyrki luomaan jotain uutta, oli se sitten arkkitehtuuria, kehittynyttä aseteknologiaa tai vain tapoja hoitaa yhteiskuntaa ja ulkopoliitikkaa.

Muistan kyllä kuulleeni, etteivät Pohjoiset valtakunnat järin pitäneet hänen lähdöstään heidän riveistään. Hän ei vienyt vain merkittävää maa-aluetta etelä-Valtakunnista, vaan teki heihin selvän pesäeron, jonka joku asiaa silmät tihrussa katsova olisi voinut tulkita loukkaavana. Sitä se varmasti olikin, mutta Kontraman puolella oli asia, joka tuli minullekin merkittäväksi ongelmaksi kun yritin aikoinani nostattaa Pohjoiset valtakunnat sotaan Valenterraa vastaan. Valtakunnat ovat epätasaista ja petollista maastoa, mutta juuri Valenterra jää ikävästi suojaavan vuorijonon taakse. Ennen kauppasaartoa Pohjoiset valtakunnat ja Valenterra olivat vielä yhteyksissä monien vuorisolien kautta, mutta nämä reitit olivat tietysti Kontraman vartioitavissa ja tarpeen tullen puolustettavissa. Joten, Kontrama oli ja pysyi, ja vuosien varrella hän siitti monia pahoja ja rumia kakaroita.

Siihen maahan minäkin synnyin, joskaan en aivan kuninkaan perheeseen, vaan tavallisen naisen tavalliseen pieneen taloon metsän laidalle. Kuten jo mainitsin aiemmin, minä olin normaali, yhtä vaativa ja hermostuttava pentu kuin nyt kuka tahansa, eikä mikään minussa tai missään olisi viitannut siihen tulevaisuuteen mikä minua odotti. Jos rehellisiä ollaan, niin minä en edes tiedä mistä kaikki alkoi, mutta tehdäkseni jonkinlaista kunniaa teille ja itselleni, minä aion selittää kaiken parhaani mukaan. Vaikka se sitten tarkoittaisi sitä, että joutuisin raapustamaan tätä vielä hautani takaakin.