Roian tarina, osa 5

Uusi asuntomme kaupungissa oli ankein, jossa olen ikinä asunut, mutta toisaalta mikä tahansa olisi vaikuttanut sieluttomalta oman talomme ja sedän metsästysmajan jälkeen. Kaupunki oli minulle muutenkin ennestään tuntematon paikka, vaikka olinhan minä nähnyt monikerroksisia tiilitaloja ja kapeita kujia satunnaisilla matkoillamme sukulaisillemme. Todellisuus iski minuun kivuliaasti ja minä olin kun eksynyt koiranpentu talonnurkissa istuessani, kuunnellessani ulkona kantautuvaa hälyä. Mutta, kuten tulette kyllä huomaamaan, minä olin hyvä hakeutumaan hankaluuksiin ja sen takia minulla oli hyviä kavereita jo lyhyen ajan kuluttua.

Niistä vuosista minulla ei ole paljon sanottavaa, vaikka ne olivat juurikin ne vuodet, joiden aikana minä kasvoin pojasta nuoreksi mieheksi. Ajan kuluessa minä totuin siihen, ettei taivasta juuri näkynyt katonharjojen takaa ja että minun tuli olla kotona ehdottomasti ennen pimeän tuloa. Ihmiset olivat kovin erilaisia siellä kun vanhassa kodissamme, mutta tässä tapauksessa maalaisjuntin tapani ja sinisilmäinen uteliaisuuteni tuntuivat olevan minulle enemmän hyödyksi kun haitaksi. Sen takia minusta varmaan jäikin tällainen itselleni naureskeleva päänrapsuttaja.

Niinä vuosina tapahtui kuitenkin paljon asioita, jotka eivät vaikuttaneet elämääni silloin, mutta joista koitui minulle suurta päänvaivaa tulevaisuudessani. Kaikki me olimme osaltamme odottaneet, että Pohjoiset valtakunnat saisivat lopulta mittansa täyteen Kontraman perillisen ja Valenterran kuninkaan Damasken toimista, mutta ehkä siellä tosiaan ei tehty muuta kun juotiin teetä, sillä he eivät saaneet mitään aikaan. Sen sijaan Damaske sai heistä tarpeekseen ja julisti Valtakunnat kauppasaartoon heikentääkseen heidän varustelujaan tai ollakseen vain ilkeä oma itsensä.

Jos olette seuranneet kertomaani millään mielenkiinnolla niin pidätte varmaan naurettavana ajatusta, että pienen pieni Valenterra julisti kauppasaarron yhdeksälle kuningas- ja kuningatarkunnalle ja luuli pääsevänsä siitä vielä voitolle. No, totuus on, että se tavallaan pääsi. Kuten mainitsin, Pohjoiset valtakunnat ovat todella petollista, monitasoista maastoa, jonka kulkureittejä etelään Valenterra vahti paikaltaan. Se oli antanut Pohjoisten valtakuntien käydä kauppaa lävitseen ja kai se itsekin oli hyötynyt Valtakuntien kankaista ja astioista, mutta pysäyttämällä tämän ikuiselta tuntuvan virran se saartoi kuningas- ja kuningatarkunnat sen suurimmista ja ehdottomasti tuottavimmista kauppakumppaneista, Lunkhanista ja Illumista.

Näistä kahdesta jälkimmäinen oli varsinkin kova isku, niin Pohjoisille valtakunnille kuin Illumillekin. Illumin koppava kruunupää kirosi sinä iltana varmasti koko maailman olemassaolon ja istua möksötti nurkassa, mutta oli varmasti yhtänäisen ilkeä voidakseen arvostaa Damaskea hänen ovelasta vedostaan. Ehkä siitä olisi seurannut jotain sotatoimiakin ellei Illumin kuningashuoneella olisi ollut kädet täynnä omien, kapinamielisten kansalaistensa kanssa. Myöhemmin Illumi ja Pohjoiset valtakunnat ryhtyivät taas kauppaan meriteitä pitkin, mutta vielä silloin tilanne näytti todella tulenaralta ja vaikealta. Valenterran kaduilla puhuttiin sodasta ja pelättiin, että kauan Valenterran kanssa riidoissa pysynyt Lunkhan käyttäisi tilaisuutta hyväkseen ja liittoutuisi... öh, kaikkien kanssa, oikeastaan. En osaa edes nimetä maata, jolla ei olisi ollut jotain hampaankolossa Damaskea vastaan.

Mutta se saamarin paskiainen selvisi niistä kaikista! Ei tuntunut tekevän edes tiukkaa! Minusta tuntuu ettei koko äijä ollut muuta kuin julmuutta ja onnea, puolet ja puolet, sillä kyllä te varmasti tästä minunkin tekstistäni huomaatte miten naurettava skenaario oli kyseessä. Äitini itki sitä kaikista eniten, sillä hänellä oli oma omituinen tapansa hamstrata astioita, nättejä ja käyttökelvottomia. Asuntomme oli silloinkin täynnä pieniä posliinikippoja ja -purnukoita, jotka oltiin valmistettu Pohjoisissa valtakunnissa ja joita ei saanut nyt kauppasaarron aikaan enää mistään. Hän suhtautui jokaiseen rikkimenneeseen astiaan samalla tavalla; pienen naisen suurella raivolla. Pari kertaa hän heitti minut pihalle koko talosta, jotta saattoi puuskuttaa yksinään ja kerätä rakkaan kipponsa sirpaleet lattialta.

Niinä vuosina Damaske alkoi myös ”puhdistaa” Valenterran väestöä sinne ulkopuolelta muuttaneista kansoista. Minä en ole vieläkään aivan varma miten Damaske todellisuudessa perusteli rotupolitiikkansa, sillä silloin olin vielä liian nuori osallistumaan julkisiin tiedoksiantoihin, joita torilla pidetiin, ja jälkikäteen olen kuullut hyvin monia eri versioita asiasta. Todennäköisesti hän yritti estää Pohjoisia valtakuntia vakoilemasta ja siksi sorto kohdistuikin etupäässä heidän enimmistökansoihinsa, meraisiin ja suruihin.

Minä en edusta kumpaakaan. Käsittääkseni minussa on ripaus suruverta isäni puolelta, mistä syystä hiukseni ovat heenaille turhan karkeat ja maansävyiset, mutta koska piirre on minussa vain pienenä, se ei ole koskaan tuottanut minulle ongelmia. Äitini taas on niin heenai kun kukaan vaan voi olla, teräväkasvoinen ja vaalea kuin kesävehnä. Olen kuullut paljon puhetta, että heenaiden sukulinja periytyisi alunalkaen Illumin vaaleiden asukkien riveistä, joten tässäkin tapauksessa rotusorron ajatus on naurettava. Aivan kun Damaske olisi vain päättänyt että kyllä, Valenterraa edustavat heenait ja punertavahiuksiset lännenihmiset kirat.

Käytännössä nämä säädökset tarkoittivat suuria ongelmia suruille ja meraille. Damaske ei niinkään halunnut tapattaa tai vahingoittaa heitä siinä pelossa, että Pohjoiset valtakunnat nousisivat puolustamaan omiaan, mutta hän halusi heidät Valenterran rajojen ulkopuolelle. Koko kaupunki oli kaaoksessa kun vartijat ja kaartilaiset kävivät kodeissa tekemässä listojaan ja tutkivat Valenterran kansalaisten sukupuita. Jokainen ”kelvoton” sai käskyn lähteä, riippumatta siitä oliko hänellä perhettä, työpaikkaa tai tulevaisuutta. Pohjoiset valtakunnat sietivät tämän ja vastasivat rauhanomaisin keinoin, avaamalla rajansa evakkoja varten.

En tiedä kummalla kansalla olisi loppupeleissä ollut kauheammat oltavat. Minusta surut olivat aivan yhtä oleellinen osa katunäkymää kuin mukulakivet tai tienvarsiputiikkien ikkunat. He vain olivat siellä, jokapuolella, tehden kauppaa ja rikastuttaen kulttuuria, tullen joka päivä lähemmäksi muita kansoja ja perustaen myös perheitä niiden edustajien kanssa. Heille tunnusomaisinta lienee tummat hiukset ja ruskeat silmät, jotka kummatkin periytyvät vahvoina jälkipolville. Juuri tämän ulkonäöllisen piirteen takia surujen jälkikasvukin sai poistumismääräyksiä, vaikka he eivät olisi tienneet surujen perinteestä ja elämästä yhtään mitään tai olleet heidän kanssaan tekemisissä jompaa kumpaa vanhempaansa lukuunottamatta.

Merait taas olivat enemmän yhtenäisempi kansa, eivätkä he juuri yhtyneet muihin kansoihin. Tästä syystä Damasken oli erityisen helppo murskata heidät luutansa alle ja lakaista pois Valenterrasta. Mutta, kuten tulette myöhemmin huomaamaan, he olivat todella haluttomia lähtemään. En tiedä mikä se oli mikä loppujen lopuksi pidätteli heitä Valenterran tuliahjossa, elämä Pohjoisissa valtakunnissa olisi ollut heille varmasti kaikin puolin helpompaa, mutta pitkän aikaa he vielä vaelsivat Valenterran katuja tatuoituine poskineen ja pronssinkuulaine silmineen.

Myös ystäväni Dan joutui Damasken rotutarkkailun kohteeksi. Rehellisyyden nimissä on sanottava, etten ole koskaan nähnyt ihmistä, joka näyttää enemmän surulta. Hänen hiuksensa jäivät mustuudessa jälkeen vain Damasken kitukasvuiselle sydämelle ja hänen silmänsä olivat niin tummat, että niihin oli todella kiehtovaa katsoa. Hän ei kuitenkaan ollut puhdasverinen suru, vaan hieno esimerkki edellämainitsemastani ongelmasta. Suruveri oli yhtynyt hänen sukulinjoihinsa kauan sitten kun Roika oli vielä pystyssä, eikä se ollut siitä juuri haalistunut, tosin tätä ennen ei kukaan ollut juuri nähnyt tarvetta sen poiskuuraamisessakaan.

Muistan miten olin pelännyt, että Damaske veisi minulta hyvän ystäväni, ja että Dan eksyisi Valtakuntiin jos niitä todella oli niin paljon (hän oli kovin likinäköinen), mutta tässä ja monessa muussakin tapauksessa Danin hyvät perhetaustat pelastivat hänet. Hänen äitinsä oli suunnittelijana Damasken omilla tehtailla, joten hänellä oli sekä rahaa että vaikutusvaltaa sanoa, ettei Dan ollut surua nähnytkään. Ja he uskoivat häntä. Rahalla saattoi ostaa monia asioita niitä päivinä, eikä vaihtoehtoinen totuus ollut niistä vähäisin. Joten Dan sai puhtaat, kuuleman mukaan täysin uudet paperit, ja hänen surutaustansa pyyhittiin kaikista niistä suvun kirjoista, joita hänen perheensä ei ollut vielä polttanut.

Roian tarina, osa 4

Mutta eipäs kiirehditä taas tarinan edelle. Jos tämä olisi millään tavoin onnellinen tarina, minä voisin nyt ylpeillen kertoa eläneeni koko elämäni siellä kylässä, leikkien sutta vain satunnaisina vapaapäivinäni ja nauttien siten siitä, mitä metsä ja luonto minulle olivat. Mutta historia oli viemässä meitä kohti aivan toisenlaista päämäärää. Niihin aikoihin Valenterra sai uuden vihollisen itselleen rajanaapuristamme Lunkhanista. Kaikki vihanpito oli kuitenkin alunalkaen Damasken aikaansaamaa, mihin kyseinen kauppavaltio vastasi kiristämällä omia suojatoimiaan. Sodan tuulet puhalsivat jo, vaikkei tilanne leimahtaisi vielä pitkään aikaan oikeaksi verenvuodatukseksi.

Niihin aikoihin alkoi myös Valenterra varustautua huonoja vuosiaan varten ja korkealta istuimeltaan Damaske teki päätöksen, joka tuhosi kaiken sen, minkä varaan olin rakentanut pienen, monella tapaa mitättömän elämäni. Vaikka Lunkhan oli omasta kylästämme niin kaukana kun vain mahdollista oli, Damaske päätti rakentaa suuren muurin suojaamaan meitä pohjoisen uhkaa vastaan. Lunkhanin ja Pohjoisten valtakuntien jakama viha Valenterraa kohtaan olisi liian helposti voinut muuttua liitoksi sitä vastaan, joten Damaske oli omalla tavallaan jopa viisas ottaessaan asian huomioon.

Mitä siihen nyt voisi sanoa. Meidän vanha talomme lienee ollut tasan siinä kohtaa, josta muuri nykyään kulkee. Ja vaikkei olisikaan, niin meidän olisi silti täytynyt tehdä päätös siitä, halusimmeko jäädä muurin ulko-vai sisäpuolelle. Ja, minä voin sanoa, se päätös ei ollut kovin vaikea. Valenterra ei ollut ehkä maailman suloisin kehto, mutta jos sen rinnalle laitetaan hidas kituminen ja paleltumiskuolema metsän talvisilla rinteillä, niin jopa minä voin löytää siitä jotain hyvää. Joten me muutimme setäni luokse. Tiedotus muurin rakentamisesta tuli niin lyhyellä varoitusajalla, ettei äitini monien muiden ohella ollut varautunut siihen, eikä meillä olisi ollut muuta paikkaa mihin mennä.

Se aika, jonka me asuimme setäni talossa, oli monella tapaa elämäni onnellisinta. Setäni oli metsästäjä, joka hankki tasaiseen tahtiin kaatolupia ja jolla oli muurin rakentamisenkin aikaan esteetön pääsy sen takaisiin metsiin. Tämä oli tietenkin vain julkisivua, sillä setäni tappoi kyllä mielellään joka ikisen nahaksi tai syötäväksi kelpaavan olennon joka hänen tielleen osui, riippumatta siitä oliko se Damasken omaisuutta vai ei. Hän otti minut monesti mukaansa metsälle pitääkseen minut poissa hermoilevan äitini jaloista ja niillä retkillä minä opin paljon elämästä, ihmisistä ja luonnosta.

Setäni oli, katsokaas, suuri ajattelija siitä huolimatta, ettei ollut minun laillani koskaan saanut virallista koulutusta. Vaikka hän asui yksin, hän puhui mielellään ja piti huolen siitä, että minä tiesin oman osani siitä, mistä hänen maailmansa rakentui. Ja minä jumaloin häntä. Jumaloin vieläkin. Ehkä hän oli niin lähellä isähahmoa kun kukaan saattoi minulle olla ja minä halusin oppia käyttämään hänen joustaan ja pyydyksiään, jotka eivät näyttäneet mitenkään erilaisilta kun mitä olin itse rakennellut nuorempana, mutta joiden avulla setä oikeasti sai saalista. Voi miten minä olisin halunnut pyytää jäniksiä suden hahmossani, hampaat paljaana ja tassut metsämatolla hakaten, mutta minä pysyin ihmisenä silloin ja monta vuotta sen jälkeenkin, kajoamatta toiseen olomuotooni siinä pelossa että vielä paljastuisin.

Vaikka minä miten pidin sedästäni, äitini ei juuri välittänyt hänestä. Silloin pikkupentuna minun oli vaikea käsittää miksi, koska vaikka hän oli erakkoluonne ja aina likainen, hän oli tavattoman hyvä meille. Hermoheikko äitini vihasi miten hän ripusti eläimenruhoja roikkumaan ulkoverantansa kattoon ja miten koko talo löyhkäsi nahalle ja verelle, mutta nyt jälkikäteen uskon että syy oli jossain paljon syvemmällä. Se johtui minun isästäni, uskon. Muistan vieläkin miten korviani oli kuumottanut kun setä oli aivan arkisesti heittänyt hänestä kommentteja tai kertonut tarinoita, sillä vaikka minä olin utelias kuulemaan mitä hänellä oli sanottavanaan niin minä tavallaan häpesin intoani.

Ei setä tietenkään koskaan kertonut mitään vakavaa. Useimmat hänen tarinansa olivat kolttosista ja kepposista joita he olivat isäni kanssa tehneet kun he olivat olleet vielä nuoria poikia, ja, minä voin vakuuttaa, niille ei voinut olla nauramatta. Hän ei koskaan sanonut että olisin muistuttanut isääni, enkä minä koskaan erikseen kysynyt kuulla hänestä. Uskon, että setäni oli tavallaan ymmärtänyt jotain. Minusta, äidistä ja asioista, joista ei saanut puhua. Ja silti, kun me lopulta muutimme kaupunkiin äidin löytämään pieneen asuntoon, minulla oli tunne siitä, että minä ja isä olisimme pitäneet toisistamme.

Roian tarina, osa 3

Monta kuunkierto tapahtuneen jälkeen minä muutuin toistamiseen. Elimme silloin varhaiskesää ja aamut olivat koleita, mutta lämpenivät nopeasti kunhan aurinko jaksoi hivuttautua taivaankannelle. Äitini ei viitsinyt niin lämpiminä aikoina enää polttaa puita takassa, mistä syystä lattiamme olivat alituiseen kylmät ja kävelimme kummatkin niitä varpaitamme kipristellen. Minun ikäiselläni pentuhurjalla ei tietenkään ollut mitään tekemistä niinä pitkinä päivinä ellei sellaista järjestetty, mutta äitini oli menossa töihin ja halusi minun palauttavan kirjan, joka oli ollut hänellä lainassa.

Minä en, nähkääs, ole koskaan saanut virallista opetusta mistään, sillä vaikka äitini pystyi elättämään meidät kummatkin, niin hän ei voinut säästää penniäkään ylimääräiseen. Ja melkoista rahanhaaskausta se olisikin ollut minun tapauksessani! Samalla vaivalla he olisivat opettaneet kallion kiveä ja vuoden loppuun mennessä se olisi varmasti oppinut enemmän kuin minä! En kuitenkaan ollut aivan kouluttamaton, sillä äitini ei vain osannut lukea, vaan teki sitä oikein mielellään. Hän työskenteli sihteerinä eräällä mustetehtaalla ja oli aikoinaan pitänyt huolen siitä, että minä sain selvää kirjaimista ja osasin niitä jollain tavalla tuhrata itsekin.

Taloudellisesta tilanteestamme johtuen emme kuitenkaan voineet ostaa kirjoja kotiimme, mistä syystä äitini lainasi niitä jokaiselta, joka sellaisia nyt suostui lainaamaan. Hänet tunnettiin hyvin kylällä ja ihmiset kanniskelivat hänelle kaikenlaista irtolukemistoa jos epäilivät vähääkään, että häntä saattaisi kiinnostaa. Mutta, kuten jo mainitsin, hän halusi minun palauttavan erään opuksen sen oikealle omistajalle ja palaavan kotiin hyvissä ajoin. Tämä saattaisi olla aavistuksen tylsä kertomus jos kaikki todella olisi mennyt äitini toivomalla tavalla, mutta mainittakoon, että sain tehtäväni kunnialla suoritetuksi. En minäkään aivan tunari ole kaikessa, mihin ryhdyn.

Mikä sen sijaan voi olla teistä mielenkiintoista, oli kotimatkani. Kotikylämme seisoi aivan Valenterran rajoilla, eikä viimeisten talojen jälkeen seurannut muuta kuin metsää, ja hyvin pitkään seutu säilyi koskemattomana. Puut kohosivat uljaina ja purot solisivat kaikkialla siellä, mihin ne olivat uurtaneet reittinsä. Niinä päivinä asutuskin oli paljon hajanaisempaa ja minun täytyi usein kulkea metsissä päästäkseni haluamaani paikkoihin tai vain tehdäkseni jotain. Voitte vain kuvitella, millaisen mahdollisuuksien maailman sellaiset laajat metsät tarjosivat kaltaiselleni koltiaiselle. Jos äiti olisi sallinut, olisin varmasti muuttanut vakituisesti johonkin monista puumajoistani ja piirtänyt kasvoni uusiksi mullalla ja savella.

Kotimatkallani minä tosiaan samosin sellaisessa metsässä ja, siellä kaikkien katseiden ulottumattomissa, minä sain päähäni kokeilla muodonmuutosta uudemman kerran. Tai, no, ensimmäisellä kerralla kysehän ei ollut ollut millään tavalla tietoisesta päätöksestä. Pointtini on, että tällä kertaa kyse ei ollut mistään muusta. Toki minä pidin itseäni typeränä kun ajattelin sellaisen muodonmuutoksen olevan mahdollista kohdallani, kun kehtasin edes yrittää, mutta jos mitään ei olisi tapahtunut olisin voinut painaa sen nauraen pois mielestäni ja unohtaa kaiken. Niin kauan kun ne olivat vain omia ajatuksiani, kukaan ei saisi niitä selville ja pitäisi minua tyhmänä niiden takia.

Totta kai minä muutuin. Yhdessä hetkessä olin hieman yksinkertainen Roia äimistelemässä maailmaa siellä metsän keskellä ja seuraavassa olin susi-Roia aivan samanlaisissa puuhissa. Sillä kertaa en edes pelästynyt, mutta olin varmasti vielä järkyttyneempi kuin ensimmäisellä kerrallani. Nyt tietysti kaikista eniten sen takia, että se kokeilu löi koko asian lukkoon kohdallani. Olin jonkinlainen kummajainen tai metsänhenki tai jotain. Minunlaisilleni ei ollut silloin vielä nimiä. Mutta minä olin jotain, mikä ei ollut tunnistettavissa ihmismäiseksi.

Vasta silloin näin ensimmäistä kertaa sen, että olin susi. En ollut antanut ajatukselle paljoa tilaa mielessäni, mutta toki minun täytyi etsiä jostain lammenranta vain nähdäkseni, millainen suloinen pieni hirviö minusta oli kasvanut. Minä olinkin aika näky, täytyy sanoa. Kai minä olin niin itseni näköinen susi kuin vain saatoin olla. Minulla oli kapeat, sirot kasvot ja lujat leuat. Hampaani olivat hurja näky, mutta minä yleisesti kaikkea muuta availlessani suutani ja kääntäessäni päätäni kuvajaistani varten. Kummallista kyllä, turkkini oli lumenvalkea silloin kesän alussakin, eikä se tulevinakaan vuosina muuttanut väriä miksikään muuksi.

Neljällä jalalla kävely ei tuottanut minulle niin suuria ongelmia kuin olisi äkkiseltään odottanut, mutta toki minä olin huvittava näky haparoidessani eteenpäin. Tuntui, että se meni vaikeammaksi mitä enemmän sille antoi ajatusta. Mutta ne aistimukset ja se voima! Tuntui kun kehoni olisi täyttynyt jostain sellaisesta, mitä en ollut ihmisruumiissani koskaan kokenut, ja nyt minä näin, hastoin ja kuulin kaiken. Jaloissani oli voimaa, joka salli minun hypätä korkealle ja juosta pitkiä matkoja edes hengästymättä.

Toki minä jo silloin osasin pelätä sitä kaikkea, mutta se vähäinen järjen ääni peittyi nopeasti intoni alle. Viis siitä vaikken voisi kertoa kenellekään tai etten edes tiennyt kuka tai mikä minä olin. Minulla oli vain yksinkertaisesti liian hauskaa, jotta millään sellaisella olisi ollut väliä! Silloin ajatuksiani ei hämmentänyt vielä edes se, miten saisin uudesta kyvystäni kaiken hyvän irti, vaan minä juoksentelin ympäriinsä kuin pahainen koiranpentu ja kaivelin auki vanhoja kaninkoloja hajujen perässä. Hauskinta koko jutussa lienee ollut se, ettei minulla ollut hajuakaan siitä, miten suden kuului liikkua tai elehtiä! Olin nähnyt niitä elävänä vain harvoin ja silloinkin niin pitkän matkan päästä, että se oli omalta kannaltani yhtä tyhjän kanssa.

Vasta monia vuosia myöhemmin ymmärsin jotain perustavanlaatuisia eroja itseni ja oikeiden susien kohdalla, eikä vähäisin niistä ollut elekieli. Olimme fyysisestikin erilaisia, joskin erot olivat tuskin havaittavia. Minäkään en olisi huomannut niitä, ellen olisi jo tottunut näkemään eläimellistä hahmoani erilaisissa heijastuksissa ja piirretyissä kuvissa. Ensinnäkin olin isompi, mutta sirorakenteinen. Tassuni olivat leveät ja pitivät hyvin lumella, mikä teki liikkumisestani aina vain helpompaa. Hampaani sen sijaan olivat ongelmalliset, sillä siinä missä normaalilla sudella ne on tarkoitettu saaliin kaatamiseen ja syömiseen, minulla ne tuntuivat olevan... noh. Raateluun. Ne olivat isot, terävät, aivan ihanteelliset puremiseen.

Sudet eivät myöskään pitäneet minua yhtenä heistä. Kai minä olin niiden silmissään yhtä kummallinen kun olisin ollut ihmisille, jos olisin ollut tarpeeksi typerä paljastaakseni olomuotoni heille. Tämä väliinputoojan rooli ei haitannut minua liiaksi, mutta kylän koirat vihasivat ja pelkäsivät minua syvästi. Ne räksyttivät perääni aina kun kävelin ohi ja luimistivat korviaan jos yritin silittää niitä. Muita tämä etupäässä huvitti, mutta toisen muutokseni jälkeen olin varma siitä, että ne pystyivät aistimaan minussa jotain, mikä ei ollut selvää ihmissilmälle. Asetelmassani olisi ollut pohjaa jos jonkinlaiselle identiteettikriisille.

Roian tarina, osa 2

Kun olin vasta nuori poika, naapurimme tyttö raiskattiin. Väkivalta ei ole koskaan ollut minulle täysin yksiselitteinen asia, ei edes silloin kun itse tein sitä muille, ja siksi tämä asia jätti minuun jäniksenpään kokoisen aukon jonnekin sydämeni tietämille. Ja ennen kun kukaan ehtii ihmetellä niin ei, tyttö ei ollut lapsuuden ihastukseni, enkä minä oikeastaan edes tuntenut häntä. Vaikka meidän ikäisiämme lapsia oli kotikylässäni vähän, niin emme me koskaan leikkineet yhdessä, sillä minä olin jo silloin kuin villieläin ja liian levoton ottaakseni huomioon kasvavan tyttölapsen herkän ajatusmaailman.

Kuka huomasi ilmaukseni ”meidän ikäisemme”? Voitte vain kuvitella minkälaisen sekasorron tapaus aiheutti pienessä yhteisössämme, jossa kaikki tunsivat toisensa. Tulisin myöhemmin muuttamaan kaupunkiin ja jollain tasolla omaksumaan ajatuksen, että jokainen torilla näkyvä kasvo oli uusi tai jollain tavalla merkityksetön oman elämäni kannalta, mutta siellä metsän laidassa me kaikki tiesimme toistemme menneisyyden, elintavat ja luonteen. Minä tietysti kaikista eniten, koska olin sosiaalinen ja rasavilliydestäni huolimatta kovin pidetty lapsi, jolle ihmiset mielellään kertoivat tarinoitaan.

Raiskauksesta minä en kuitenkaan saanut kuulla keneltäkään aikuiselta. Muistan miten äitini oli katsonut minua aamupalapöydässä vaikein, sulkeutunein silmin, mutta kun olin kysynyt syytä, hän ei ollut kehdannut kertoa. Ehkä hän oli luullut säästävänsä minua joltain tai ei ajatellut, että saisin kyllä ennenpitkää kuulla asian joltain toiselta. Tai ehkä hän ei vain halunnut kertoa sitä itse, ei tiennyt miten. Hän mutristi kapeahuulista suutaan ja näytti siltä, millaisena olin tottunut äitini usein näkemään: kalpeana ja huolestuneelta, aivan kun jokin olisi koko ajan pielessä, eikä hän voisi lakata ajattelemasta sitä.

Nyt jotkut teistä varmasti ajattelevat, miksi tapaus oli niin vaikea. Sillä, totta kai, se mitä sille tytölle tapahtui oli kauheaa ja jätti häneen varmasti elinikäiset traumat, mutta että miksi se muutti minua, vaikka en edes tuntenut häntä. Katsokaas, tapaus ei ollut niin yksiselitteinen ja siinä oli puolia, joita en ole vielä kertonut. Siinä kylässä, jossa me kaikki tiesimme kaiken, me kaikki tiesimme myös kuka sen oli tehnyt. Ei mutta sehän on hienoa, eikö totta? Paha saa ainakin palkkansa ja tekijä tuomitaan siitä, hän saa istua koko loppuelämänsä kalterien takana ja kärsiä Valterran kylmän talven pienessä vankikopissaan? Mutta ei. Niin ei käynyt.

Hän, kuka oli käynyt käsiksi viattomaan ja puolustuskyvyttömään lapseen, oli yksi Valenterran oman kaartin vartijoista. Ja vaikka voin ylpeydellä sanoa, että monet vannoivat leikkaavansa siltä kirotulta paskiaiselta irti kaiken, mihin veitsi pystyi, niin kukaan ei yksinkertaisesti voinut astua heidän eteensä ilman seuraamuksia, eikä kukaan voinut myöskään laittaa häntä vastuuseen teoistaan. Silloin minä opin monta asiaa, kaikki kivuliaasti ja samaan aikaan. Syy siihen, miksi äitini oli katsonut minua niin tuskaisesti, johtui siitä, että hän pelkäsi puolestani. Hän tiesi, että me elimme maailmassa, jossa jokin paha saattaisi koskea meihin ilman, että kukaan tai mikään nousisi meitä puolustamaan. Hän itki puolestani ja minä tiesin jo silloin, että minusta pitäisi tulla jollain tavalla vahva. Minusta oli pakko tulla.

Samalla minä ymmärsin, että Valenterran oli pakko tuhoutua. Pitäkööt linnantorninsa ja torinsa, en minä aikonut kaivaa kiviä heidän teistään, mutta ihmisten täytyi muuttua. Jonkin heidän suhteissaan täytyi muuttua, sillä niin nuorenakin minä tiesin, ettei asioiden olisi täytynyt olla siten kun ne olivat. Minä olin kuullut paljon onnellisia tarinoita ihmisiltä, jotka nyt elivät joko nälässä tai alituisessa pelossa ja teinivuosinani minä kadotin itsekin lapsuuteni maailman ja aloin katsoa valtaistuimeen päin kriittisin silmin, vihaisena. Se muutti meitä, mutta vaikka me kurotimme sitä kohti, niin sormemme eivät koskaan tavoittaneet sitä. Joku leikkasi kätemme aina ranteista poikki ennen kuin pääsimme lähellekään.

Kylläpäs tämä meni synkäksi, pahoitteluni. Vaikka ehkä on hyvä, että tekin tätä tarinaa lukiessanne ette miellä minua vain hassuna ja hauskana Roia-poikana vaan myös kovan luokan kapinallisena. Nämä kaksi piirrettä vaihtelevat minussa vielä nykyäänkin melko epätasapainoisena kokonaisuutena, mutta haluan siis sanoa, että niihin aikoihin tyytymättömyyteni Damasken hallintoa kohtaan kohosi vaarallisiin mittoihin. Pitkään aikaan en kuitenkaan voinut tehdä mitään asialle. Minä olin lapsi, kuten kerroin, ja vaikka en tuntenut itseäni niin nuoreksi, niin olin aivan yhtä tyhmä ja naiivi kuin kuka tahansa sen ikäinen. Kovista puheistani huolimatta minä edelleen painoin katseeni kun Valenterran vartijat kävelivät ohitsemme kadulla ja äitini teki samoin.

Kerronnan takia joudun niputtamaan tämän ja yhden toisen merkittävän asian yhteen, mutta haluan teidän ymmärtävän, että niiden väliin jäi monen vuoden mittainen aika. Toisaalta minun on hyvin vaikea kertoa, mistä ja milloin se sai alkunsa, joten ehkä jokin siemen kylvettiin rintaani jo silloin monia vuosia aiemmin kun naapurin tyttöä ei näkynyt enää kaduilla ja hänen vanhempansa istuivat kyläntalolla kuin aaveet. Toisaalta, ehkä se jokin istutettiin minuun jo syntyessäni. Ehkä joku metsän unohdettu jumala kuiskasi korvaani tehtävän, jota tulisin täyttämään, mutta en vain enää muista sitä. Monet surut halusivat ainakin uskoa, että olin jonkinlainen henki tai pyhä olento.

Minä... muutuin. Minun ei ole koskaan tarvinnut selittää tätä kenellekään, joten en tiedä miten edes kuvailisin sitä. Myöhemmin opin kontrolloimaan sitä aivan sekunnin murto-osassa ja se mahdollisti oman yhden miehen sotani koko Valenterran sotilasvaltiota vastaan, mutta silloin se oli enemmänkin vahinko kuin mitään muuta. Anteeksi tämä jaarittelu, mutta tiedostan kyllä tuskallisen selvästi miten absurdilta selitykseni tulee kuulostamaan ja haluan jollain tavalla pohjustaa sitä. Mutta, niin, ehkä olisi parempi vain kertoa. Huh.

Minä heräsin eräänä yönä eri kehossa, jossa olin syntynyt. Ensiksi minä tietysti luulin, että se on unta, koska, noh. Sanotaan vaikka, että jos se kaikki tapahtuisi omalla kohdallasi, niin ymmärtäisit, että se on kaikista selväjärkisin ja todennäköisin päätelmä. Minulla oli ollut aiemminkin unia, joissa juoksin lumenpeittämillä kukkuloilla eläimen hahmossa ja tunsin itseni voimakkaaksi ja vapaaksi. Oli kuin minut olisi luotu kulkemaan neljällä jalalla ja saalistamaan riistaa korkeiden havupuiden lomassa sen sijaan, että olisin maannut vatsallani omassa sängyssäni ja herännyt aamulla hiukset pörrössä ja silmät utuisina.

Ehkä niin oli vain tarkoitus olla, ehkä minun oli alunperinkin tarkoitus olla jotain muuta. Minä kyllä muistan tunteneeni oloni hyväksi hypätessäni alas sängyltäni ja avatessani huoneeni oven kuonollani. Muistan olleeni innoissani, sillä aistini olivat aivan räjähdysmäisen terävät ja jokainen kohtaamani asia selvä ja aito. Kynteni jopa rapisivat puulattiallamme ja saatoin kuulla äitini vikisevän hengityksen kun ohitin hänen makuuhuoneensa matkallani ovelle. Etuovi oli valitettavasti omaani hieman monimutkaisempi viritelmä, enkä olisi saanut sitä koskaan auki pelkällä kuonollani tai tassuillani. Nousin pari kertaa sitä vasten ja yritin vääntää kahvaa hampaillani, mutta eihän siitä tietenkään tullut mitään.

Olin turhautunut, sillä halusin ulos leikkimään eläinuniani vielä ennen kuin aamu herättäisi minut oikeaan maailmaan ja silloin muutin huomaamattani taas muotoani. Huomasin asian vasta kun painoin kämmeneni ovenkahvalle ja huomasin pystyväni nyt halutessani avaamaan lukon. Se oli ensimmäinen kerta kun ymmärsin, mihin pystyin. Minua näin jälkikäteen naurattaa ajatella, miten peloissani ja yksinkertaisen äimästynyt olin! Pojat, teidän olisi täytynyt nähdä ilmeeni! Neljällä jalalla kulkiessani olin realistisuudesta huolimatta voinut jollain tavalla huijata itseäni ajattelemaan, ettei se oikeasti ollut totta, mutta nyt minä seisoin ulko-oven edessä täydessä ihmishahmossani ja ymmärsin, ellei mikään erottanut sitä hetkeä kaikista niistä muista, jotka olin elänyt sitä ennen.

Minä olin hereillä ja kaikki oli, kuten olla piti. Paitsi että olin kävellyt omasta huoneestani ulko-ovelle suden hahmossa. Joku olisi saattanut olla jopa innoissaan, mutta minä olin kertakaikkisen peloissani ja valvoin kieltämyksessä sänkyni pohjalla monta tuntia, kunnes kai torkahdin ja vakuuttelin aamulla itselleni, että kaikki oli ollut vain unta. En muista uskoinko siihen koko sydämestäni. Olisin saattanut uskoakin, sillä mikään näkyvän maailman asia ei ollut valmistanut minua siihen hetkeen. Eikä se muodostunut ajankohtaiseksi ennen kuin vasta paljon myöhemmin kun ymmärsin, mitä se kaikki merkitsi ja millaiset valtuudet se antoi minulle pelata sillä taistelutantereella, jollaiseksi Valenterra oli jo kasvamassa.