Astuessaan takaisin viileälle
käytävälle Molitva oli kuitenkin vapaa. Ilta oli jo laskenut
mailleen ulkona ja Tammen yleensä elämää sykkivä sydän oli
pimeä paikka jopa hänen tottuneille silmilleen. Hänen huoneensa ei
kuitenkaan ollut kaukana, eikä hän siksi viitsinyt etsiä itselleen
valoa, jonka turvin kulkea rakennuksessa. Jossain vaiheessa väsymys
oli peitonnut nälän ja Molitva ajatteli pystyvänsä nukkumaan
levollisesti vaikka söisi uudelleen vasta aamun tultua.
Niin hän olisi nukkunutkin,
ellei hänen huoneensa ovi olisi ollut jäykkä. Se avautui harvoin
vain kahvaa kääntämällä ja siksi hän nytkin joutui painamaan
toisen kämmenensä sitä vasten, valmiina työntämään sen auki.
Silloin hän tunsi ne kämmentensä alla. Molitva jähmettyi
ihmeissään ja yritti nähdä pimeässä mitä hänen ovelleen oli
tapahtunut, mutta kun yritys oli toivoton, hän vain seurasi syviä
viiltouria sormenpäillään. Silloin hän olisi voinut kirota,
vaikkakin sitten tyhjälle käytävälle. Ulkona sade jatkoi
tanssiaan ja ropisi läheisiin ikkunoihin hänen yrittäessä etsiä
jotain valonlähdettä ja havuten käytävän kynttilänpidikkeitä.
Kuten aina, niiden kannattimessa oli välineet tulentekoon ja parin
yrityksen jälkeen Molitva sai aikaan pienen liekin, jonka hän
istutti kynttilän sydämeen.
Sen hämyisessä valossa Molitvan
ovi oli kauheampi katsella kun hän oli mielessään edes pystynyt
kuvittelemaan. Se seisoi jykevänä saranoidensa varassa, mutta
yläkarmista aina hänen lanteidensa korkeudelle kulki rosoisia
viiltoja, aivan kuin joku olisi toistamiseen kuljettanut veistään
puuta pitkin. Ne olivat syviä ja uhkaavia, eikä Molitva väsyneessä
mielentilassaan keksinyt ketään, joka olisi vihannut häntä niin,
että olisi alentunut sellaiseen tekoon. Hetkeen hän ei edes tiennyt
mitä tehdä, mutta sitten hän tokeni sen verran, että käveli
suoraan takaisin Eternian työhuoneelle ja ilmoitti tapahtuneesta.
Lopulta heitä oli yläkerrassa
kolme, Molitva, Eternia ja vanha Nirkonen, joka oltiin hätyytetty
vain koska hän yksin heistä kaikista kantoi jotain vastuuta
rakennuksen tilojen hoidosta. Heti nähdessään oven mies oli purrut
harvenneita hampaitaan ja hengittänyt sihahtaen sisään.
”Saamari sentään jos tämä on
kakaroiden tekosia. Minä nyljen joka ikisen heistä”, Nirkonen
nurisi ja kuljetti parkkiintuneita käsiään ovella samoin kun
Molitva vain hetkeä aiemmin.
”Mitään ei ole kuitenkaan viety?”,
Eternia kysyi huolen ryppy kulmakarvojensa välissä.
”En usko, että on. Ovi oli
lukossa ennen kun avasin sen hetki sitten”, Molitva vastasi ja
kieltäytyi tuntemasta epäilyksen kylmää sydämessään.
”Toki tämä ei ole ollut tällainen
kauaa? Eikö kukaan asukeista ole huomannut tai kuullut mitään?”
”Suurin osa heistä on tien päällä.
Norokko ainoana lienee huoneessaan, mutta hänen tilansa ovat niin
käytävän perällä, että hän tuskin on huomannut mitään tai
olisi ainakin ilmoittanut jos asia olisi ollut toisin”, Eternia
sanoi vaisun tunteettomalla äänellään, joka olisi missään
muussa tilanteessa ollut koominen vastakohta Nirkonenin räikeälle
kiroamiselle.
”Hänen on kuitenkin täytynyt
kulkea oven ohi päivän aikana. Jos hän ei osaa kertoa missä
välissä viillot ovat tulleet, niin ainakin hänen täytyy voida
kertoa missä vaiheessa ne eivät vielä olleet siinä”, Molitva
pohti ja olisi halunnut selvittää ilkivallan syyt heti, mutta
Eternia ei nähnyt järkeä Norokkon herättämisessä.
”Nuo jäljet odottavat meitä aamuun,
eikä tapaus tästä vanhene. Jos mielitte olla hyödyksi, niin
Molitva voisi tarkistaa, ettei hänen omaisuuteensa ole koskettu, ja
Nirkonen voisi tutkia löytyykö talosta tai pihalta mitään, mikä
voisi liittyä tähän inhottavaan tekoon. Muussa tapauksessa
tapaamme aamulla ja katsomme mitä voimme tehdä asian eteen.”
Ja niihin sanoihin ja siihen
päätökseen oli Molitvan tyytyminen. Hän astui huoneeseensa
varautuneesti, aivan kun se olisi ilkivallan takia muuttunut
itsessään joksikin tuntemattomaksi ja kylmäksi. Kalpeiden
ikkunoiden suoma vähäinen valo ei kielinyt kuitenkaan mistään,
mikä olisi ollut toisin. Varjoissa oli hänen lipastonsa, kaappinsa,
hänen siististi pedattu sänkynsä, joka odotti häntä nukkumaan.
Mielummin hän kuitenkin sytytti valoja ja istui pitkän aikaa
sänkynsä jalkopäädyssä päällystakki päällään, ajatuksiinsa
vaipuneena. Hän onki kirjeen taskustaan ja asetti sen tyynylleen
kynttilänvaloon, missä sen kermanvalkea kylki mukaili loimun valoa.
Hyvin hitaasti Molitva lopulta
nousi ja asettui kodikseen. Hän avasi hiuksensa ja antoi niiden
roikkua kosteana, vaaleana verhona omilla kasvoillaan. Jos hän olisi
voinut hieroa uneliaisuuden silmistään hän olisi nyt tehnyt niin,
mutta mikään yksinkertainen ele ei saanut häntä ajattelemaan
selkeämmin. Nuori mies huokasi syvään ja venytti hartioitaan,
pohtien ja tietäen, että hänen pitäisi mennä nukkumaan. Ei ollut
mitään, jota hän olisi voinut siinä hetkessä ja tilanteessa
tehdä.
Oven viillot kuitenkin pitivät
häntä valveilla ja silloin kun hän tietoisesti ajatellut mitään,
hän huomasi kääntyvänsä katsomaan yhä uudestaan ovea päin.
Sisäpuolelta se oli tietenkin aivan kunnossa, yhtä kulunut ja tuttu
kuin se oli aina ollut, juuri sellainen, millaisena hän muisti sen.
Kylmät väreet kuitenkin juoksivat hänen turtuneen ihonsa alla kun
hän mietti, kuka oli purkanut vihaansa niin brutaalilla tavalla.
Hänelle se kaikki oli hyvin henkilökohtaista, eikä hän uskonut
että se oli muuta teon tekijällekään.
Molitva aikoi ryhtyä nukkumaan kun
päättikin käydä vielä viimeistä kertaa käytävällä. Hän ei
tiennyt mitä hyötyä siitä oli kenellekään, korkeintaan se
rauhoittaisi hänen omaa hermostunutta mieltään. Se oli aivan
samanlainen, millaiseksi hän oli jättänyt sen vetäydyttyään jo
huoneensa hämärään: vetoisa ja ikkunaa vasten rummuttavien
vesipisaroiden kirjoma. Kynttilöiden hento kulo seurasi Molitvan
perässä ja hän jätti ovensa auki, jotta ne toisivat edes
aavistuksen lisävaloa hiljaiseen tilaan. Molitva oli aina ollut
huono nukkumaan, mutta hän ei myöskään rakastanut yötä tai
pimeää. Päinvastoin, koko näyssä oli jotain niin irrallista ja
tyyntä, että hän olisi sallinut itsensä pelkää sitä ellei hän
olisi ollut jo aikuinen mies.
Molitva astui käytäväikkunoiden
ääreen ja katsoi alas pihoille, joita tuskin erotti laskeutuvassa
hämärässä. Pienet valosydämet sykkivät siellä, missä joku
vielä valvoi ja vahti niiden harvojen tammensilmäläisten unta,
jotka olivat tulleet kotiin yötä vasten. Oli todennäköistä,
ettei mitään johtolankoja löytyisi sellaisen koiranilman jälkeen.
Ulkona oli jo niin pimeääkin, ettei vanha Nirkonen löytäisi
mitään vaikka joku todella olisi liikkunut salaa päämajan mailla.
Juuri silloin pieni ilmavirta
tuntui kosteankin paidan läpi Molitvan käsivarressa. Hän käänsi
katseensa käytävälle ennen kun ymmärsi, ettei se ollut peräisin
sieltä. Yksi käytäväikkunoista oli auki, mutta niin pienesti,
että Molitvan piti raottaa sitä omilla sormenpäillään nähdäkseen
oliko hakanen todella auki. Ikkunaruutu aukesi ulospäin pienesti
narahtaen ja sateen laiska ropina kuului samassa kovempaa. Raikas
ilmavirta pyyhki Molitvan kasvoja ja toi mukanaan tuoksuja alhaalla
kasvavista pensaista ja pähkinäpuista. Ikkunan avattuaan mies oli
jättänyt painostavan, hämärän käytävän ja näki edessään
nyt alkavan yön, jossa hän oli itse kyyristellyt vielä vähän
aikaa sitten.
Asia ei olisi vaivannut Molitvaa
ollenkaan, elleivät muut ikkunat olisi olleet visusti säpeissään.
Ehkä joku oli unohtanut sulkea sen yhden ainoan, se ei olisi ollut
mitään muuta kuin inhimillinen virhe, mutta Molitvan oli sinä
iltana vaikea uskoa sattumiin. Hänen oma ovensa seisoi käytävän
varrella ja piilotteli viilleltyjä kasvojaan pimeässä. Molitva
kumartui pidemmälle ikkunalaudan yli ja katsoi alas nähdäkseen
olisiko joku todella voinut kiivetä ylös ja tulla sisään
käytäväikkunan kautta, mutta tehtävä näytti toivottomalta.
Vaikka Tammensilmän päämaja oli puuta ja sen ulkoseinässä oli
satunnaisia ulkonemia, ei niistä saanut kunnollista otetta eikä
kenelläkään olisi riittänyt sormivoimaa sellaiseen kipuamiseen.
Molitva veti viimeisen kerran
märkää ilmaa keuhkoihinsa ja yritti sitten sulkea ikkunan vain
nähdäkseen, ettei hakanen ollut vain auki vaan rikki. Se riitti jo
selittämään, miksi ikkuna oli jäänyt auki aiemmin päivällä
ja Molitva soimasi itseään omasta hätiköinnistään. Hän oli
liian nopea ajattelemaan ja etsimään tietoisia tekijöitä
sellaisistakin tilanteista, missä niitä ei ollut. Sellainen hän
oli aina ollut, siksi hän menestyi Tammensilmän kaltaisissa
järjestöissä, mutta hetkeksi hän oli pelästyttänyt itsensä.
Molitva sulki ikkunan parhaansa mukaan ja meni sitten takaisin
huoneeseensa, aikomuksenaan lukea Élan lähettämä kirje ennen
yöpuulle käymistä.
Molitva ei olisi pitänyt
itseään läheskään niin tyhmänä jos olisi tuonut yhden
kynttilöistään mukanaan ikkunalle ja erottanut ne puuhun painuneet
jäljet, jotka olivat liian pieniä nähtäväksi pelkässä käytävän
hämärässä. Voi olla, ettei hän silloinkaan olisi uskonut
kenenkään oikeasti kiivenneen kahta kerrosta ylös äkkijyrkkää
ulkoseinämää, mutta ne ilmiselvät kynnenjäljet olisivat saaneet
hänet ajattelemaan.
(Loppu?)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti