Roian tarina, osa 30

Olin hyvin vähällä antaa periksi ja tarpoa ryhti suorana joko Ruunaan tai kotiin, mutta päätin kerrankin malttaa mieleni vain nähdäkseni mihin sekin vaihtoehto minut veisi. Puhalsin lämmintä ilmaa käsiini siinä vaiheessa kun Ruunan ovi avautui yönselkään ja paljasti pitkän, paksuun huiviin puetun hahmon. Hän seisoi porraskivetyksellä ja katsoi kujien varjoihin, mistä minä nousin kohtaamaan hänen katseensa. Minä en tiedä mitä hän erotti minusta savuisten ulkotulien käryssä, mutta sanoja ei tarvittu. Kullanvärinen silmä tuntui imevän kaiken valon itseensä ja minusta oli uskomatonta, että mies pysyi kätkössä niin tunnistettavasta piirteestä huolimatta. Silmä oli kaunis ja kauhea, mutta ehkä siitä syystä joku oli päättänyt kaivaa sen parin ulos Sorian päästä.

Olin puolittain odottanut, että meraimies laskeutuisi kadulle ja tulisi luokseni, mutta hän kääntyikin ympäri ja palasi sisätiloihin. Mikä mahtava tilaisuus ansalle, muistan pohtineeni, mutta seurasin häntä siitä huolimatta. Kapakan lämmin ilma löi kylmettyneitä kasvojani vasten niin suloisena, ettei tunnetta pilannut edes väkevä alkoholin ja piipputupakan löyhkä. Kaikilla tuntui olevan hauskaa minua ja baarimikkoa lukuunottamatta. Hän katsoi minua kuin kävelevää ruttoa siinä vaiheessa kun huomasin hukanneeni meraimiehen, mutta nyökkäsi minut peremmälle kapakkaan. Ele oli pieni, hän ei selvästi halunnut kenenkään muun näkevän sitä.

Noudatin hänen kehotustaan, mutta pienen, henkilökunnalle varatun käytävän päästä ei löytynyt kuin vuoteellinen taukotila, mustaksi palanut hella ja varastohuone. En nähnyt meraimiestä, joten minun täytyi vain olettaa, että hän halusi tavata minut varaston suljetun oven takana. Kun avasin sen ja astuin sisään, kylmä, kostea ilma puri kasvojani. Se oli lannistavaa, sillä olin luullut päässeeni jo pysyvästi lämpimään. Vai että varasto, no, päällisin puolin paikka teki kaikkensa ollakseen sellainen. Siellä oli hyllyjä, laatikoita, purkkeja ja pulloja, ja kellariin katoavat kapeat portaat. Niiden yläpäähän oli jätetty yksinäinen lyhty, mikä antoi jotain osviittaa siitä, että olin oikeassa paikassa, oikeilla jäljillä.

Minun on pakko myöntää, että minua jännitti. Talonväen askeleet kumisivat kerrosta ylempänä ja puuoven raosta kantautui edelleen kapakan ääniä kuin toisesta maailmasta. Tiesivätkö kukaan heistä, mitä parhaillaan tapahtui? Vai istuivatko he vain viettämässä aikaa, nauramassa ja pitämässä hauskaa täysin tietämättöminä siitä, että elämäni tulisi tavalla tai toisella muuttumaan? Pelkoni sai uutta voimaa kun varasto-ovi työnnettiin kiinni takanani melkein äkeällä liikkeellä. Ehkä sen teki baarimikko, joko vihaisena siitä että päästin lämpöä hukkaan tai uhkasin paljastaa heidän tarkoin vaalimansa salaisuuden. Otin lyhdyn käteeni ja laskeuduin portaat kellariin.

Soriana myöhemmin tuntemani henkilö odotti minua aivan sen perällä, niin tummana varjona, ettei hän tuntunut erottuvan kunnolla edes lyhdyn valossa. Hän ei ollut tuonut itselleen edes kynttilää, todennäköisesti koska tunsi kulkemamme reitin omia ajatuksiaan paremmin. Sillä ei, matkamme ei loppunut siihen. Kun yritin puhua, hän viittoi minut hiljaiseksi ja irrotti seinästä paneelin, jonka takana oli pelkkää pimeyttä ennen kuin änkesin sinne valoni kanssa. Se oli aivan kamala paikka. En ymmärrä vieläkään miten Soria selviytyi ahtaasta tilasta niin näppärästi, ottaen huomioon kuinka pitkä hän oli: käytävä oli tuskin lapsen mentävä, eikä juuri sen leveämpi.

Tulimme kapeille portaille ja kiipesimme ne ylös. Sen jälkeen käytävä jatkui puisena, mistä päättelin meidän olevan takaisin maantasalla. Sorian hahmo oli ainoa oppaani melkein nestemäisessä pimeässä, jossa hän suunnisti taitavasti tilan sokkelomaisesta rakenteesta huolimatta. Ohitimme ovia ja maan alle katoavia kuiluja, eikä minulla hetken päästä ollut enää mitään käsitystä siitä, missä päin maailmaa edes olimme. Eräässä kohtaa Soria viittoi minulle varoittavasti ja me työnnyimme läpi jostain, mikä saattoi hyvinkin olla asuinrakennuksen seinien välitila. Kuulin ohuen lautaseinän takaa lasten ääniä ja kaapinoven läimähdyksen, enkä voinut olla pohtimatta mihin olin ryhtynyt tai minne oppaani oli minua johdattamassa.

Tila johon jäimme ei ollut asuinhuonettani suurempi. Sen yhdellä seinämällä oli pöytä ja tuoli, toisella kapea sänky, mutta muuten me seisoimme kolkossa tyhjyydessä, jossa ei ollut mitään nähtävää. Meraimies avasi huivinsa ja kääri sen kasvoiltaan. Hänen haavansa olivat parantuneet siiheksi, mutta tunsin lievää kuvotusta kun näin millaisia rosoreunaisia arpia hänen koettelemuksensa päivät olivat häneen jättäneet. Kaunista hänestä ei saisi enää tekemälläkään, jos hän oli sitä ollut alunperinkään.