Aaveen peittämä, osa 2

Ja siitä huolimatta minusta tuntuu, että koin yhden nuoruusvuosinani, jos siis puhumme ihmeistä asioina, joiden ei olisi pitänyt koskaan tapahtua. Asuimme silloin kaksikerroksisessa omakotitalossa erään esikaupungin reunalla, tiiliskivihelvetissä, johon olimme muuttaneet yksissä tuumin karkuun veljeni muistoa. Äiti meni työpaikkansa pikkujouluihin ja raahasi isäni mukanaan, jotta kukaan ei pystyisi näkemään kuinka ohuiksi olivat käyneet siimat, joilla heidän sydämensä oli sidottu yhteen. Talo oli käytössäni, ja koska minulla ei ollut aikaa juottaa itseäni kaatokänniin, ystävistäni nyt puhumattakaan, niin tyydyin banaanijogurttiin ja myöhäisillan viihdeohjelmiin.

En halunnut nukkumaan. Oli epäterveellistä yrittää pitkittää vääjäämättömästi edessä odottavaa hetkeä, mutta minä en kestänyt nähdä Jeremyä enää. Toki unihalvaukseni olivat laantuneet jo siiheksi, olihan Jeremyn kuolemasta jo monta vuotta, mutta minä pelkäsin niiden ennakoimattomuutta kaikista eniten. Aivan viimeisenä halusin herätä pimeään, tyhjään taloon elävästä painajaisestani ja huutaa ilman että kukaan saattoi kuulla. Minulle jäi sentään jonkinlainen turvan tuntu jos talossa oli joku, joka saattoi herätä paniikkiini ja rauhoitella minua. Vanhemmistani kumpikin oli istunut lukemattomia kertoja sänkyni laidalla, kasvot kalpeina ja väsyneinä, kädet yhteen puristettuina ja vain senttien päässä siitä kohdasta, jossa Jeremy normaalisti seisoi.

Vetäydyin yläkertaan hitaasti kuin teloitusta odottava vanki. Pelkkä sängyn näkeminen etoi minua, mutta ei minulla lopulta ollut paikkaa, johon olisin voinut paeta väsynyttä mieltäni ja sairaalloisia uniani. Huone värjäytyi illan sinertävään kuloon kun suljin valot, ja ihailemieni softball-pelaajien ja artistien julisteet jäivät elottomiksi kasvoiksi hämärän rajoille. Minä istuin sen kaiken keskellä sydän jyskyttäen ja kyyneleitä vain itsehillinnälläni pidätellen. Yritin olla ajattelematta Jeremyä siinä pelossa, että se johtaisi uusiin painajaisiin, mutta jokin sieluni perällä oli puhutellut häntä aina ja rukoillut pysymään poissa.

Kauheinta koko jutussa lienee ollut se, että se pilasi minulta rakkaan ihmisen muiston. Jeremy oli enää pelkkä hirviö, joka tahtoi minulle tietoisesti pahaa ja joka veti minua alaspäin elämässä vaikka minulla oli tuskin voimaa kannatella omaa painoani. Poika valokuvissa ei ollut hän, se oli joku hymyilevä kopio typerässä kauluspaidassa, silmät päässä ja sisuskalut ehjinä. En usko olleeni ainoa, joka ajatteli niin. Äidin ja isän katse väisti niitä samoja kuvia, mutta meidän oli pidettävä niitä esillä vakuutellaksemme muille, että me todella rakastimme Jeremyä.

En muista tarkalleen, missä vaiheessa nukahdin tai mitä kello oli silloin. Uskon kuitenkin nukkuneeni muutaman tunnin syvää, rauhallista unta ennen kuin mitään tapahtui. Olin joskus ajatellut, että pystyisin välttämään unihalvaukset jos en heräisi yöllä turhaan, mutta lääkkeistä ei ollut mitään hyötyä mieltäni vastaan. Minä avasin silmäni melkein täydelliseen pimeyteen, jota uhkasi värjätä vain sälekaihtimien välistä paistava katuvalo. Äkillisestä virkoamisestani huolimatta tiesin kyllä mitä tapahtui, joten suoritin normaalit rutiinini. Kokeilin toimiko kehoni, ja tarkistin vasta sen jälkeen oliko Jeremy huoneessa kanssani.

Hän oli. Minä en nähnyt hänestä pimeässä paljoakaan, mutta sitä ei voinut sanoa onneksi. Hänen ontot silmäkuoppansa katosivat siihen, varjot mursivat hänen kasvonsa ja hänen ääriviivojaan oli vaikea erottaa. Jeremy ei liikkunut ollenkaan, ei ilmeillyt, aivan kuin hän olisi ollut yhtä halvaantunut kuin minä. Miksi minä en vain sulkenut silmiäni? Kuva ei kadonnut minnekään luomieni takana, korkeintaan hämärtyi. Yritin jännittää selkärankaani silkasta kuvotuksesta, mutta minut oltiin sidottu sänkyyni niin tiukasti, että olisin yhtä hyvin voinut olla kuollut. Huuto oli olemassa vain pääni sisällä, eikä se koskaan yltänyt turrille huulilleni.

Räpyttelin kyyneleitä silmistäni, enkä voinut estää niitä valumasta silmäkulmistani tai pyyhkiä niitä pois. Oli typerää taistella unihalvausta vastaan, mutta vielä silloinkin minä yritin liikkua nähdäkseni milloin sen kahlitseva ote oli hellittämässä. Koitin pingottaa lihaksiani, liikuttaa huuliani ja virvoittaa aivojani pienen pienillä liikkeillä, vain jotta ne ymmärtäisivät minun jo heränneen. Yritykseni valuivat kuitenkin hukkaan, enkä minä niihin keskittyessäni huomannut heti kiinnittää huomiota Jeremyyn. Kun hän liikkui, hän liikkui niin nopeasti, etteivät väsyneet silmäni ehtineet heti mukaan.

Minä en ole koskaan pelännyt niin kuin silloin, kun Jeremy ryntäsi sänkyyni jalkapäädystä. Patjani narisi kun hänen kätensä ja polvensa hakkasivat sitä vasten. Hän kipusi luokseni kuten olin itse tehnyt hänelle joskus lapsena, mutta tällä kertaa eleessä ei ollut mitään rakastavaa tai lämmintä. Oli vain minun tukahdutettu huutoni ja hänen veriset, silvotut kasvonsa, jotka hän toi melkein omiini kiinni kun kaikki liike yllättäen pysähtyi hänestä. Minä tuijotin avuttomassa tilassani kuoppiin, joista Jeremyn silmät oltiin kaivettu ulos, enkä saanut kyynelistä katsettani käännettyä. Minä haistoin veren, saatoin melkein tuntea miten se valui Jeremyn avatusta vatsasta päälleni.

”Hän on täällä”, Jeremy sanoi äänellä, jonka olin ehtinyt jo unohtaa.

”Piiloudu.”

Unihalvaus antoi siinä samassa periksi. Tunsin sen kahleiden pettävän ympäriltäni ja keho, joka oli ollut sen vankina, oli samassa vapaa ja täynnä energiaa. Happi palasi keuhkoihini terävänä henkäyksenä ja minä nousin vaistomaisella liikkeellä istumaan. Jeremy oli poissa. Minä olin yksin haukkoessani henkeä siinä sängylläni ja talo oli hiljainen ympärilläni, mutta jokin oli todella pahasti pielessä. Kyseessä ei ollut mitään, minkä olisi voinut selittää logiikalla. Tunne oli pelkkä primitiivinen vaisto, osa pelkoa, jonka Jeremy oli iskostanut sydämeeni. Piiloudu? Miltä, mihin? Mutta minä en koskaan pysähtynyt kysymään 'miksi'.