Aaveen peittämä, osa 1 (+ tilapäivitys)

Minulla oli veli. Se tieto tulee monille nykyään yllätyksenä, sillä Jeremyn kuolemasta on niin kauan että harva muistaa enää niitä mustavalkoisia artikkeleita, joita hänen murhapaikaltaan kirjoitettiin. Olin itsekin silloin vasta lapsi, ja vaikken koskaan nähnyt veljeni ruumista, niin hänen poissaolonsa traumatisoi minua pahemmin kun pystyn näin jälkikäteen kuvittelemaan. Se kaikki oli niin erilaista lapsen silmin: osanotot, hautajaiset, äidin ja isän riitaantumiset ja kontrolloimattomat surukohtaukset, aivan kuin en olisi täysin ymmärtänyt mitään vaikka se kaikki oli nähtävissäni.

Ongelma ei ollut niinkään siinä, etten tiennyt mitä kuolema oli. Jeremy ei vain koskaan kuollut minun silmissäni. Kaikki luulivat sitä aluksi vain trauman aiheuttamaksi oireiluksi, enkä väitä, että se olisi ollut mitään muuta. Ihmismieli pystyy kummempiinkin asioihin, mutta minä todella tarvitsin sen terapian, mihin minut pakotettiin ensin Jeremyn kuoleman jälkeen ja myöhemmin nuoruusiässä kun yritin säästää ihmisiltä vaivaa ja tappaa itseäni.

Minä aloin kärsimään vakavista unihalvauksista. Käytännössä niillä tarkoitetaan sitä, että henkilö herää unesta, mutta hänen kehonsa ei tiedosta sitä vaan jatkaa horrettaan, jättäen hänet siis halvaantuneeksi omaan vuoteeseensa. Ne ovat käsittääkseni paljon yleisimpiä kuin annetaan ymmärtää ja jokainen on tarpeeksi onneton kärsiäkseen niistä muutaman kerran elämässään. Minulla ne ilmenivät kroonisina, jokaöisinä kohtauksina, joihin liittyi vahvoja aistiharhoja ja jotka toistivat samaa kaavaa elämäntilanteestani riippumatta.

Jeremy oli niissä jokaisessa. Hänellä oli tapana seistä vuoteeni jalkopäädyssä ja katsoa minua tyhjäksi koverretuilla silmäkuopillaan. Hänen kehonsa oltiin viillelty niin täyteen ammottavia, punareunaisia haavoja, että kaikki veri oli vuotanut pois. Veljeni iho oli kalpea ja eloton, hänen hiuksensa sotkussa kuin kamppailun jäljiltä, eikä hän liikkunut niissä painajaisissa senttiäkään. Hän vain seisoi puhumatta, mitään tekemättä, enkä minä voinut muuta kuin tuijottaa häntä halvaantuneessa tilassani ja toivoa, että se kaikki päättyisi pian. Että joku armollinen jumala vetäisi töpselin irti päästäni ja vaikka sitten tappaisi minut mielummin kun jättäisi katsomaan Jeremyn väkivallalla viilleltyjä kasvoja.

Minä en muista tähänkään päivään mennessä nähneeni yhtäkään kuvaa murhapaikalta. Vanhempani eivät tietenkään kertoneet minulle kaikkea siitä, mitä Jeremylle tehtiin. He halusivat suojella minua, enhän minä lopulta ollut kuin vasta lapsi, mutta minun on täytynyt kuulla tapahtumista jotain kautta voidakseni muodostaa niin elävän mielikuvan veljeni ruumiista. Vanhemmilleni koko asia tuntui olevan erityisen tärkeä, mutta myös henkilökohtainen. En edes muista, kuinka monta kertaa he ajoivat minut selkä seinää vasten ja vaativat saada tietää, kuka oli kertonut minulle Jeremystä, ettei minun tarvinnut valehdella tai salata heiltä mitään, että kyse oli vakavasta asiasta. Minä en tiedä. En todella muista.

Minä voisin viettää kokonaisia tunteja kertomassa teille siitä, mitä Jeremyn poismeno teki muulle elämälleni ja vanhempieni avioliitolle, mutta sillä ei lopulta ole merkitystä. Kyse oli aina vain Jeremystä, jonka muistoa minä metsästin koulun jälkeen kaduilta, joilla en ollut koskaan käynyt. TV-sarjoissa ja elokuvissa veljeksillä oli aina joku maaginen yhteys, joilla he saattoivat ratkaista toistensa murhan, mutta minä en löytänyt niiltä sateen raiskaamilta teidenvarsilta kuin yliajettuja eläimiä. Ei mitään veljelleni kuulunutta irtaimistoa, en mystistä sivullista, jolla olisi ollut jotain uutta kerrottavaa murhayöstä, en mitään. Minä olin astunut aikuisten ankeaan maailmaan, jossa ihmeitä ei tapahtunut.

 

 

 

------------------

 

Hei teille!

 

 

Tässä kestikin pitkä tovi ennen kuin sain mitään aikaiseksi, pahoitteluni siitä. Kiire ei ole ollut ainoa risani vuodenvaihteen jälkeen, vaan koin myös aivan massiivisen inspiraatiokadon Roia-poikamme kohdalla. Tietyssä mielessä se jatkuu edelleen, mutta loma on tehnyt hyvää ja into on palaamassa päivä kerrallaan, varsinkin kun sain tämän blogin taas siivilleen.

 

Mitä kannattaa siis odottaa tulevalta? Tulen iskemään tähän väliin pienen kauhunovellini Aaveen peittämän, josta puhuin jo joissain aiemmissa päivityksissäni. Roiasta poiketen teksti voi olla aavistuksen raskaampaa, kauhutarinaksihan se on tarkoitettu, joten jos teitä ei miellytä sellaiset jutut niin skipatkaa suruitta välistä. Minun on vähän vaikea arvioida tarinan pituutta, mutta saanen sen loppuun noin 3-5 postauksessa. 

Sen jälkeen, jos onni hymyilee ja jumalat ovat armollisia, Roia jatkaa seikkailujaan täällä blogin puolella. En voi luvata, että julkaisutahti pysyy viikoittaisena, mutta sillä yritän vaan estää sitä burn-outtia, jonka ehdin jo kokea tässä menneinä kuukausina. Katsotaan ja kokeillaan, mennään sen mukaan mikä tuntuu hyvältä ~<3 

 

 

Kevätterveisin,

Ruosteruusu