Roian tarina, osa 28 (+ Hyvää joulua!)

Mutta, mitäpä jos palaamme takaisin Soriaan? Minä en halua vältellä mitään tiettyä puheenaihetta, mutta totta on, että jopa Alysia unohtui minulta hetkeksi kun asiat etenivät aina pidemmälle ja pidemmälle omalla elonpainollaan. En minä tuntenut itseäni aluksi suoralta kädeltä jahdatuksi, mutta silloin tällöin pienet tiedonrippeet riittivät kertomaan, että joku todella etsi minua. Valenterran pimeällä puolella oli vaikea pysyä kasvottomana ja minun virheeni oli liikkua niillä samoilla seuduilla sekä ihmishahmossani että sutena. Ihmiset alkoivat kysyä minulta asioita, kuten olinko nähnyt Garibreeta, missä ja millaisissa tilanteissa? Eniten minua kuitenkin huolestutti se, että kysymysten laatu oli kohdistumassa myös itseeni: kuka minä olin? Liikuinko seudulla paljonkin?

Ei ollut vaikeaa päätellä, että kysymysten takana oli jokin tietty taho. Siinä vaiheessa minä en voinut juuri muuta kuin toivoa, ettei se ollut kaarti tai Damasken joku oma outo erikoisyksikkö, koska tietoväylä ei ollut millään tavalla kaksipuolinen ja jokainen välikäsi oltiin lahjottu niin maasta taivaisiin ja päästä varpaisiin, etteivät he tehneet minun ropoilla enää mitään. Hah, he todennäköisesti kertoivat eteenpäin senkin, että olin ylipäätään yrittänyt käännyttää heitä puolelleni. Kuinka epäilyttävää se on, lapsukaiset? Olisin yhtä hyvin voinut kiinnittä selkääni kyltin, jossa lukee ”MINULLA ON SALAISUUKSIA” ja katsoa, keitä kaikkia se hätyyttää kimppuuni.

Minä tein siis paljon virheitä, en minä tiennyt miten viestiverkot toimivat. Minä pidän hyvin todennäköisenä, että Soria olisi löytänyt minut ennen pitkää niistä huolimattakin, ellen olisi sitten vaihtanut seutua ja lopettanut susiseikkailuni kokonaan. Hän ei voinut toimia omilla kasvoillaan ja yhden ihmisen etsiminen tuhansien ja taas tuhansien joukosta oli melkein toivoton yritys, mutta hänellä oli puolellaan etu, joka ei ollut vielä silloin kantautunut kenenkään muun tietoisuuteen. Hän tiesi, että Garibree oli myös ihminen.

Koko asetelma tuntui julmalta vitsiltä. Sen ainoan kerran kun olin ollut valmis uhraamaan koko elämäni toisen ihmisen puolesta, tapahtui näin. Osa minusta halusi uskoa, että mies oli minulle kiitollisuudenvelassa ja halusi maksaa takaisin näkemäni vaivan, mutta mitä minä lopulta tiesin hänestä? Että hän oli ollut lukittuna kaartin kellariin jostain mainitsemattomasta rikoksesta, jonka takia hänet oltiin silputtu kuin puoliraaka peruna? Ah, anteeksi nämä kielikuvat, mutta minulla ei ollut mitään pohjaa, jonka päälle olisin voinut alkaa kasaamaan meraimiehen motiiveja ja päämääriä.

Minä ratkaisin jutun omalla tavallani, kasvosta kasvoihin. Minä en tiennyt missä mies piti majaansa tai ylipäätään liikkui, sillä kaikki hänen tekemänsä tuntui tapahtuvan monen ihmisen välityksellä, eikä hänen kannattanut näyttää kasvojaan julkisilla paikoilla. Siksi minä kiinnostuinkin hänen pienistä nukeistaan, joita minä yritin ensin manipuloida keksimilläni valheilla, mutta joita minä lopulta seurasin kaiken muun epäonnistuttua. En osannut ennakoida sitä, kuinka kireän suojapanssarin meraimies oli pystyttänyt itselleen, joten kaiken piti tapahtua hyvin piilotetusti. En tiedä, olin vain ylpeä paskiainen. Jos olisin sanonut jollekin pienelle nukelle että ”Hei, minä olen etsimäsi henkilö”, niin olisimme päätyneet aivan samaan lopputulokseen vähemmällä vaivalla.

Annoin varjostamani henkilön kadota päätieltä pienten katujen hämärään, enkä minä lähtenyt seuraamaan häntä kuin useita tunteja myöhemmin. Silloin oli jo yö, eikä hereillä ollut kukaan muutamaa takkuista kujakissaa lukuunottamatta. Paljaalla kivetyksellä ja sileäksi tallatuilla poluilla minä en voinut seurata jälkiä, mutta suden hahmossa minä saatoin erottaa varjostettavani hajun. Ja niin minä viiveelläkin osasin suurin piirtein sanoa, mistä hän oli kulkenut ja mihin mennyt. Monet vastaavanlaiset keikkani vetivät tietysti vesiperän. Jotkut heistä olivat kävelleet reittejä, joissa en voinut näyttäytyä sutena ja siksi seurata jälkiä, mutta monien olinpaikka paljasti kannaltani aivan epäolennaista tietoa. En usko että suurin osa heistäkään tiesi, kuka merai todella oli tai missä hän piti majaa, joten he eivät voineet myöskään paljastaa sitä minulle tekojensa kautta. Soria oli kätkenyt itsensä tarkoin, aivan kuin häntä ei olisi ollut edes olemassa.

 

 

- - - - - - - - - -

 

Hyvää joulua kaikille!

 

Saatte virallisen joulutervehdykseni nyt 25. päivä vasta, sillä olin eilen liian kiireinen omien lahjojeni ja sukupippaloideni kanssa. Toivottavasti omat pyhänne ovat sujuneet vastaavissa, rauhallisissa ja lämminhenkisissä merkeissä, ja olette keränneet muutaman lisäkilon joita sitten laihduttaa vuoden vaihteen jälkeen~

Tiedoksiantona sen verran, että meikä muuttaa heti tammikuun alussa takaisin Helsinkiin, joten Roian seikkailut voivat myös joutua pienoiselle dieetille. Tähän en todellakaan pyri, mutta pidän pienen kiirevaran oman mielenterveyteni vuoksi (niin minkä??). Eikä tämä tietenkään koskisi muuta kuin välitöntä muuttoaikaa, joten max. viikko, kaksi? Katsotaan miten käy, yritän muistaa infota teitä asioista!

Lisäksi muistuttelen vielä, että minut löytää nykyään Twitteristä nimimerkillä hallavan. Tämä nyt ei yksinään ole oleellista tietoa, mutta olen huomannut kirjoittelevani sinne paljon huomioita, toteamuksia ja valituksia kirjottamisen ylijännästä maailmasta, joten se palvelee eräänlaisena ranttikanavana Roiaankin.

 

Mutta mutta, kiitos jälleen kaikille teille, jotka olette tänne asti lukeneet ~<3 Teidän voi olla vaikea ymmärtää, kuinka tavattoman raskasta tällaisetkin projektit olisivat ilman sitä lämpöä ja rohkeutta, jota te minuun valatte. Nauttikaa vapaistanne ja palatkaa arkeen taas entistä eheämpänä.

 

Kaikella rakkaudella,

Ruosteruusu