Roian tarina, osa 27

Niihin aikoihin minun ja Alysian välit kylmenivät pahemman kerran. Hän oli hetken aikaa pystynyt teeskentelemään, etteivät minun valheeni vaivanneet häntä, mutta pidemmän päälle sen epäluottamuksen ja turhautumisen saattoi nähdä hänestä. En tiedä, miten saatoin syyttää häntä siitä. Pieniä ilon hetkiäni Alysian kanssa vaivasi aina ajatus siitä, etten voisi koskaan kertoa hänelle mitään Garibreesta, itsestäni, ja jotenkin naiset aina näkivät sen mustuuden sisälläni. Eivät he useinkaan tienneet mistä se johtui, mutta se oli siellä, melkein käsinkosketeltavana, joka päivä yhä tiiviimmin osana itseäni.

Me riitelimme paljon ja äänekkäästi. Voi pojat ja tytöt, olisittepa olleet kuulemassa. Kaikki hempeys katosi Alysiasta sinä samana sekuntina kun minä sanoin tai tein jotain väärin, ja hän muuttui varsinaiseksi vuorileijonaksi. Ei tietenkään kirjaimellisesti, mutta niin kaikenkattavasti kuin ihminen vain saattoi. Alysian kasvot pingottuivat aina äärimmilleen ja hän paljasti hampaansa vihamieliseen irveeseen, joka olisi vainonnut ketä tahansa haudankynnykselle asti. Hän osasi olla vakuuttava ja pelottava, uskokaa minua. Olin aliarvioinut hänet siitä päivästä lähtien kun ensi kerran tapasin hänet Tulian rannalla, ja nyt sievästä tytöstäni oli kehkeytynyt raivotar, joka oli pysynyt kuoressaan näinkin pitkään puhtaasta luottamuksesta minuun. Ehkä jopa rakkaudesta.

Koko selkkaus tuntuu näin jälkikäteen niin turhalta, mutta ymmärrän kyllä miksi päädyimme siihen. Alysia luuli, että minulla oli joku toinen, koska kävin hänen luonaa enää vain harvoin enkä koskaan vastannut suoraan kun hän kysyi menoistani.

”Minä tiedän, missä sinä liikut, Roia. Pidätkö sinä minua tyhmänä?”, hän vaati tietää, mistä olin yllättynyt vaikka olisihan minun pitänyt tietää etteivät liikkeeni kaupungilla jääneet kaikelta kansalta huomaamatta. Eivätkä korttelit, joita kiersin, olleet niitä hyvämaineisimpia, uskokaa minua. En minä tietenkään myöntänyt mitään Alysialle. Laitoin kaiken uuden työni piikkiin, joka ei sekään ollut muuta kuin joukko huonosti kyhättyjä valheita omasta suustani.

Ah, tätä häpeää. Mutta teidän olisi täytynyt olla kuulemassa sitä, mitä Alysia sanoi. Siihen aikaan sota Lunkhania vastaan oli jo syvissä urissa, mutta mieskato ei ollut niin suurta että Valenterran olisi täytynyt pakkovärvätä ketään riveihinsä. Sota oli kuitenkin tuonut mukanaan sen, mitä sodat aina toivat: nälkää, köyhyyttä, levottomuutta ja kurjuutta. Sitä vastaan oli vaikea taistella millään konkreettisella tavalla, mutta ammattiarmeijassa riitti leipää ja kultaa, mikä houkutteli nuoria miehiä kuolemaan täysin vapaaehtoisesti. Alysia olisi halunnut minun lähtevän, puolustavan maatani ja valloittavan uusia, jolloin meillä olisi ollut rahaa ehkä muuhunkin kuin... no, unelmoimiseen.

Minä lähdin hänen kotoaan ovet paukkuen, varmana siitä, etten halunnut nähdä häntä enää koskaan. Alysian äiti tuli minua porttikongissa vastaan ja vaikkei hän koskaan ollut erityisemmin pitänyt minusta, niin hän näytti kuitenkin järkyttyneen siitä mielentilasta, jossa jätin hänen tyttärensä. Minä en ollut edes surullinen, pelkästään vihainen. Alysia ei ollut tyhmä, hän osasi ajatella, mutta juuri siksi minuun sattui tietää, että hän oli joutunut Damasken häikäilemättömän propagandan uhriksi ja todella uskoi siihen, mitä vastaan minä taistelin verisin hampain. Mitä tekopyhää naiiviuutta ja valheellista turvan tunnetta. Voi kunpa minä olisin voinut katsoa häntä silloin silmiin ja näyttää itseni, minut, Garibreen. Jos ei muusta syystä niin nähdäkseni, olisiko rakkautemme voinut vielä voittaa erimielisyydet välillämme.

Minä en usko, että se oli koskaan niin vahvaa. Ei, hän saattoi olla saavuttamattomissa, mutta vain koska olin itse tehnyt uskaliaan hypyn pimeyteen ja herännyt maailmaan, jossa palvelin itseäni suurempaa tarkoitusta. En minä tietenkään ajatellut asioita näin etäisesti silloin. Minä olin pelkkä rakkaudenkipeä, onneton tunari, joka olisi tarvinnut monen päivän mittaisen ryyppyputken edes teeskennelläkseen, ettei muka välittänyt. Muutaman baaritappelun muistuttamaan, että fyysiset vaivat saattoivat todella sattua enemmän kuin ne, mitä Alysia oli tehnyt sydämeeni. Ehkä muutaman paahdetun kastanjan ja kananrinnan, vain koska niiden syömisestä tuli upean syntinen olo, enkä minä olisi voinut tuntea itseäni enää kurjemmaksi.