Roian tarina, osa 26

Minä en ole koskaan ollut kovin pitkäjänteinen ihminen, tai kukaan ei ole ainakaan koskaan pitänyt minua sellaisena. Nuorempana varsinkin minun oli vaikeuksia keskittyä mihinkään muutamaa minuuttia kauempaa, riippumatta siitä oliko asia sellainen, minkä olin itse omatoimisesti aloittanut, vai sellainen, mihin minut oltiin pakotettu. Sen jälkeen kun huomiokatoani oli tapahtunut usein, muttei kuitenkaan liiallisuuksiin asti, ystäväpiirini alkoi jo ennakoimaan käytöstäni sen onnettoman piirteen mukaan. He pyörittelivät hyväntahtoisesti silmiään jos mielipiteeni kokivat äkkinäisiä muutoksia, mutta yllättyivät aina kun olinkin jossain asiassa mukana pitkäjaksoisesti ja koko sydämelläni. Heidän takiaan minä myös turruttauduin ajattelemaan, että asenteiden ja tavoitteiden nopea vaihtuminen oli luonteenomaista minulle, mikä tietysti kiihdytti piirrettä itsessään.

En tiedä, miten tämä on oleellista tietoa teille. Ehkä koska minusta oli ja on vieläkin kiehtovaa huomata, miten omistautunut olin Garibreelle. Aika toi minulle haasteita ja ongelmia ihmiselämäänikin, mutta minä en koskaan täysin luovuttanut susiminäni suhteen, en koskaan, vaikka minäkin otin vapaapäiviä ja välttelin vastuuta kuin pahainen kakara. Osin minä halusinkin pölyn laskeutuvan kaartin rakennuksella sattuneen kahakan jälkeen. Se oli siihen aikaan niin polttava puheenaihe kaikkialla lähipiirissäni, että minun oli mietittävä uudelleen se, millaista julkisuutta minä todella halusin ja mitä teoistani seurasi. Kaarti partioi katuja vähintään kolmen miehen ryhmissä, niin hyvin varustettuina kuin sodan puitteissa vain saattoi olla, ja metsästi minua jo aktiivisesti. Toki heillä ei ollut hajuakaan mitä he ylipäätään etsivät, joten minä saatoin huoletta katsoa heidän ohimarssiaan korkealta huoneeni ikkunasta.

Se ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, etteikö joku olisi ennen pitkää löytänyt minua. Siinä vaiheessa selkkauksesta oli jo puolisen vuotta aikaa, ja minä olin palannut enemmän tai vähemmän normaaaliin elämääni katujen vartijana ja teloittajana. Olin aina ajatellut että virheeni palaisivat minulle heti niiden tekemisen jälkeen, joten olin pitänyt koko vapautusoperaatiota tyhmänä, mutta kuitenkin onnistuneena keikkana. Kaulani oli hirttoköydestä vapaa, mikä tuntui riittävän, enkä minä huomannut ajatella, että jokin taho todella etsi minusta tietoa ja keräsi voimiaan unohdettujen katujen pimeässä.

Ei minulla olisi ollut keinojakaan tietää siitä. Minulla ei ollut minkäänlaista tieto- tai viestintäverkostoa, muuta kuin kadunkulmissa kuulemani huhupuheet, jotka olisivat varoittaneet minua yhä lähemmäksi eksyvästä uhasta. Minä kävelin sinä iltana Tulian rannan kivisellä toriaukiolla, muistan sen selvästi vielä nytkin. Ihmiset sytyttivät pieniä lyhtyjään yön peloitteeksi, sillä kaupankäynti ei ollut loppumassa vielä pitkään aikaan ja ihmisiä oli liikkeellä kaikista jokirannan taloista. Nostalgia vyöryi ylitseni, sillä se toriaukio oli minulle tuttu ajalta, jolloin olin vielä asunut Danin kanssa ja ihmetellyt hänen kanssaan maailmaa korkealla kattoharjanteiden yllä. Uudessa elämässäni hän tuntui jotenkin kaukaiselta ja saavuttamattomalta, olimmehan me kummatkin muuttuneet, mutta ehkä meidän väliimme olivat iskostuneet vain ne valheet, joita kerroin.

Käännyin väkijoukossa vilkaisemaan olkani yli Tulian toiselle puolelle, aivan kuin olisin saattanut paikaltani nähdä entisen talomme avoikkunat, joista ilta-aurinko paistoi sisään kirkkaana kuin liekkien loimu. Ehdin tuskin nähdä vastarantaa ennen kun jo törmäsin ensimmäiseen vastaantulijaan ja sönkötin nopean anteeksipyynnön hänen loittonevalle hahmolleen. Sellainen minä olin, sellaisia valenterralaiset olivat. Oli kuitenkin kohtalon ivaa, että se pieni, arkinen asia veti minut takaisin maan pinnalle, sillä muuten en olisi koskaan erottanut miestä väkijoukon lomasta.

Damaske ei ollut saanut ajettua kaikkia suruja ja meraita vielä Pohjoisten valtakuntien puolelle, mutta miehen oli silti uskaliasta kävellä ihmisten keskuudessa kuin normaalin kansalaisen. Vaatimaton villahuppu oltiin nostettu peittämään hänen tummia kasvojaan, eikä korkean kauluksen takaa näkynyt juuri muuta kuin se ainokainen keltainen silmä, jonka katse hetkeksi käväisi minussa. Totta kai minä tuijotin takaisin, se oli ainoa asia mihin ylipäätään kykenin, mutta hän ei pelkästään siitä tuntunut päättelevän mitään. Minä olin hänelle vain yksi ihminen lisää muutenkin ylikansoitetulla torilla, ja hän tuntui päinvastoin pyrkivän pois luotani kun ymmärsi minun katsovan.

Se mies oli merai, jonka minä olin puolta vuotta aiemmin pelastanut kaartin kellarista. Tunsin sydämeni hakkaavan mielipuolisesti kuin metsästysrummun, mutta käännyin silti ympäri kuin koko tapaaminen olisi ollut elämäni kannalta merkityksetön ja olisin aikonut kotiin normaaliin tapaani. Niin minä en kuitenkaan tehnyt, vaan niin luontevasti kuin mielialaltani pystyin, minä käännyin erään rantakojun taakse ja yritin siinä myytävien seinämattojen lomasta nähdä mitä mies teki. Hänen hahmonsa erotti hyvin väkijoukon keskeltä. Ehkä eniten siksi, että hän oli pitkä ja liikkui sulavan hitaasti kuin kissa, vailla merkkiäkään tuskasta, kankeudesta ja muista pitkän vankeuden aiheuttamista vaivoista.

Minä olisin voinut vakuutella itselleni, että kohtaamisemme oli puhdasta sattumaa, ei se olisi ollut ensimmäinen kerta kun valehtelin päin Roia-pojan naamaa. Minä en tiennyt, miten mies oli päässyt vapaaksi niin toivottomalta tuntuneesta tilanteesta, mutta minun olisi pitänyt voida olla iloinen hänen puolestaan, siitä, että hän kaiken vaivannäköni jälkeen oli ylipäätään hengissä. Sitten hän kuitenkin pysähtyi, katsoi ympärilleen, ja typeräkin olisi voinut päätellä hänen etsivän jotain. Siinä vaiheessa minä en edes yrittänyt enää teeskennellä kiinnostunutta mattoja raivokkaasti esittelevälle myyjälle, vaan käännyin ja karkasin kotiin kuin julmasta maailmasta kolhuja saanut koiranpentu. Mutta eihän tämä olisi tarina tai mikään jos kaikki olisi jäänyt siihen.