Roian tarina, osa 25

Operaationi toimi hyvin sellaisena, millaiseksi se oli tarkoitettu, eli julkisuustempuksi. Niin vapautuneet vangit, Sinisen kuun kapinalliset kuin kaartikin kertoivat eteenpäin kaikkea sitä, mitä olivat nähneet ja kokeneet, ja siinä kaikessa minulla oli tietenkin ollut merkittävä osa. Toki jokaisella tarinan kuulijalla oli varaa ja syytä skeptisyyteen, mutta laittoihan se kaikki ajattelemaan. Minä en kuitenkaan ollut toiminut missään tynnyrinpohjalla ennen sitäkään, ja aiempien tekojeni tarinat kulkivat vieläkin kaduilla kuin kulkutaudit.

Vapautusoperaationi ei kuitenkaan ollut mikään menestys, vaikka halusinkin vakuutella niin itselleni arjen rauhassa. Kaiken kaikkiaan se oli ollut huonosti suunniteltu räpellys, jonka kymmenenvuotiaskin olisi toteuttanut paremmin. Kaiken huuman ja suuruudenhulluuden jälkeen se oli tehnyt mahtavan koukun alaspäin ja päättynyt verenvuodatukseen, omantunnontuskiin ja kasvukipuihin. Oli vaikea istua varhaisina aamuina sillan kupeessa ja lämmittää sormia teekupin kyljessä kun mietti, mistä kaikesta minua voitaisiin tilaisuuden tullen syyttää. Samalla tavoin oli kummallista muistella suden hahmossa tekemiäni pahuuksia, sillä ne eivät koskettaneet Roian arkielämää millään tavoin. Katsokaa nyt, minä puhun itsestäni jo kahtena henkilönä!

Yritän vain sanoa, että ihmiselämässäni kaikki oli täysin samoin kuin aiemminkin. Minä nukuin vatsallani, pesin pyykkiä, kompastelin illalla omiin tavaroihini ja mietin aamuisin, kumpi oli enemmän kaaottista: elämäni vai hiukseni. Aivan kuten muutkin, minäkin murehdin rahojeni perään ja koin huonoa omatuntoa, jos en nähnyt perhettäni tai ystäviäni tarpeeksi usein. En usko, että mikään tapahtumista oli tekemässä minusta vähemmän inhimillistä. Päinvastoin, sillä eläinhahmon rinnalla aloin entistä enemmän näkemään niitä pieniä asioita, jotka tekivät ihmiselämästäni mielekästä. Voi olla, että se teki minusta jopa paremman ihmisen.

Ajatteleva, tietoinen susihirviö sai itselleen nimen kaartinrakennuksella sattuneen kahakan jälkeen. Minä olin kaikista vähiten odottanut sitä, mutta yhtä kaikki se kulkeutui ihmisten kertomana korviini. Garibree. Ihan kiva, muistan ajatelleeni, joskin minua häiritsi se, että tiesin sen suruperäiseksi sanaksi, mutten osannut sanoa edes karkeaa veikkausta siitä, mitä se olisi voinut tarkoittaa. En muista keneltä lopulta varmistin asian, mutta hänkin kertoi vain puolitotuuden kun sanoi sen tarkoittavan 'valkoista'. Maailman luovin nimi, eikö totta? Toisaalta viesti menee ainakin helposti perille jos sen pitää yksinkertaisena.

Garibree tarkoittaa kuitenkin myös 'tyhjää' tai 'tyhjyyttä'. Jonkun on täytynyt nähdä pelottavan tarkasti pääni sisään nimeä keksiessään, mutta jos jätämme vitsailut sikseen, niin sillä on varsin kiehtovakin tarkoitus. Siinä missä punainen on surukulttuurissa elämän ja sen kaikkien vaiheiden väri, veren, rakkauden, vihan ja voiman, niin valkoinen edustaa heille kuolemaa. Se on ongelmallinen, mutta myös pyhä väri, joten minun on yhteisön ulkopuolisena henkilönä vaikea lähteä päättelemään, miksi minut nimettiin sitä silmällä pitäen. Voi olla, että joku näki minussa jonkinlaista jumaluutta ja hengen paloa, mutta yhtä lailla hän on voinut pitää minua hirviönä, joka on raahautunut tuonpuoleisilta mailtaan eläviä kiusaamaan. Oli miten oli, minä olin siitä lähtien myös Garibree.