Roian tarina, osa 24

Teitä luonnollisesti kiinnostanee se, kuka tai mikä oli tämän kaiken takana. Siellä kaiken sekasorronkin keskellä minä ihmettelin asiaa, sillä minulle ei ollut aivan selvää oliko väliin tullut taho meidän puolellamme vai meitä vastaan. Savupommit eivät kuitenkaan tehneet juuri muuta kuin pysäyttivät tilanteen ja estivät ihmisiä hetkellisesti tappamasta toisiaan. Kukaan ei ilmottautunut tilanteen ylpeäksi isännäksi tai antanut mitään selitystä, mutta toki puheet myöhemmin kantautuivat korviini. Sininen kuu ei ollut käsittääkseni harkinnut itse vankien vapauttamista, mutta sen jäsenet olivat vakoilleet kaartin tiloja viereisistä rakennuksista jo kuukauden päivät. Sinä päivänä, siitäkin huolimatta, että he paljastuivat puuhistaan, he päättivät tarttua aseisiin ja auttaa potentiaalisia kapinallistovereitaan paossa. Heillä ei ollut tarjota juuri mitään savupommeja ja vanhentuneita kiväärejä ihmeellisempää, mutta ne jo itsessään käänsivät tapahtumien virran jotenkin eduksemme. He ampuivat kaartilaisia heidän omaan selustaansa.

Minä tapoin niin paljon sinä päivänä. Olin sitä ennen muistanut hyvin kaikki uhreikseni joutuneet ihmiset, aivan kuin heidän olisi ollut tarkoituskin piinata minua hautaan asti, mutta siinä vaiheessa oma laskupääni ei pysynyt enää mukana. Kaikki tapahtui liian nopeasti, sydämeni löi kovaa, eivätkä aivoni juuri ajatelleet. Minun piti vain juosta, hyppiä, repiä ja riistää, toimia sellaisen vaiston varassa, joka ei huomannut edes taistelussa saamiani vammoja. Yksi savupommeista räjähti melkein allani, enkä huomannut sitäkään ennen kun vasta paljon myöhemmin kun paineiskun kärhentämä ihoon alkoi oikeasti sattua.

Saan tämän kuulostamaan nyt siltä, että olisimme jääneet kaartin pihalle pidemmäksikin aikaa kahakoimaan, mutta todellisuudessa pyrimme pois mahdollisimman nopeasti ja kaikin mahdollisin keinoin. Pihan portit oltiin saatu pidettyä auki puhtaasti väkipakolla, mutta kaarti taisteli niitä verisesti takaisin itselleen ja minä olin joutumassa taas pulaan. En siksi, etten olisi pystynyt pujahtamaan vielä saartorenkaan läpi, vaan koska omatuntoni ei sallinut merai-miehen jättämistä hänen oman, verrattaen huonon onnen nojaan. He tappaisivat hänet, joko teloittamalla siihen ovenpieleen tai sillä pitkällä, piinallisella kidutuksella, jota oli yhtä hyvin voinut kestää jo vuoden päivät, enkä minä voinut sallia sitä.

Ja silti, kun minä kiisin läpi pihan ja kipusin portaat pääoville, hänestä ei näkynyt varjoakaan. Oli kuin koko mies olisi ollut pelkkä illuusio, joka nyt hyvän tilaisuuden saatuaan oli kadonnut iltapäivän harmauteen. Minä en pitänyt mahdollisena sitä, että hän olisi voinut karata omin voimin. Mies ei ehkä ollut kovin vakavasi loukkaantunut, ainakaan jaloiltaan, mutta pitkä vankeus oli riuduttanut häntä ja ilmenyt hänestä voimat, joita hän tarvitsi paetakseen. Minun on tosin myönnettävä, ettei minulla ollut hajuakaan siitä, miten olisin itse voinut palastaa hänet. Kävin nopeasti läpi vielä oven edustan siltä varalta, että mies oli uupumukseltaan tuupertunut jonnekin lähimaille, mutta sitten minun oli vain annettava olla. Se oli kauhea päätös, mutta heti sen tehtyäni minä jo juoksin takaisin kohti portteja ja läähätin sisääni savun värjäämää ilmaa.

Ammukset leimahtivat kuin salamat. Niitä kimpoili kivetyksellä ennen kun ymmärsin, että minua kohti ammuttiin suoraa tulta. Savuavien aseenpiippujen takaa minua katsoivat kaartilaisten pelokkaat, mutta päättäväiset silmät, ja portinpieli oli mennyttä. He sulkivat sen raskaita messinkiovia jo silloin, kun minä vasta juoksin pihan keskivaiheilla, enkä minä olisi päässyt siitä enää läpi vaikka olisin tuulena kiitänyt sen luokse. Pihalle kanssani oli jäämässä pieni kourallinen vankeja, joista yllättävän moni oli niitä, jotka olivat saaneet käsiinsä kaartin aseita ja jääneet ampumaan vangitsijoitaan suojistaan. Heidän henkilökohtainen taistelunsa jatkui vielä pidemmälle päivään, mutta siin vaiheessa minä kirjoitin itseni ulos siitä tarinasta.

Ironista lienee se, että pakotie oli melkein ainoa asia, jonka olin suunnitellut ennalle. Ehkä jokin pieni vaisto oli muistuttanut minua, ettei asioilla ollut yleensä tapana mennä siten, kun olin ne suunnitellut. Minusta on näin jälkikäteen suora ihme, ettei minua ammuttu sinä päivänä. Toki aseet olivat silloin vielä kömpelöitä, vaikeasti tähdättävissä ja vielä vaikeammin ladattavissa, mutta kun tuli lopulta kohdistui minuun, se oli hyvin keskitettyä. Minä suorastaan lensin portaat ylös muurinharjalle, ja ammuskuulia iskeytyi kaikkialle sen kiviseen pintaan. Seurasin muuria siihen samaiseen kohtaan, josta olin alunalkaen hypännyt sisään, ja kurotuin katsomaan alas kadulle. Susikehoni oli notkea ja iskunkestävä, mutta päätin silti hypätä alapuolella nököttävän kuomun päälle sen sijaan, että olisin kokeillut onneani suorassa pudotuksessa. Se valitti painoni alla, mutta pääsi tuskistaan kun minä jatkoin nopeasti matkaani alas ja juoksin pois sadevesilammikoiden täplittämää katua pitkin.

Katoaminen oli aina helppoa. Silloinkin, kun kaarti oli virittyneessä tilassaan ja metsästi karkureita koko kaupungin mitalta, minä juoksin nopeasti kuin puhuri, nopeammin kuin yksikään ihminen, eikä kukaan pysynyt perässäni. Heti katseista päästyäni minä muutin muotoani ja yllättäen minä olin taas pelkkä Roia, jolla ei ollut mitään tekemistä koko tapahtuneen kanssa ja joka sai sitä vastoin vakavia varoituksia pysyä sisätiloissa sillä aikaa kun kaarti metsästi sutta syrjäkujilta. Ihmiset olivat peloissaan tapahtuneesta, mutta totuus oli tässä tapauksessa tarua ihmeellisempää, enkä minä ollut enää vain kaupunkilaisten kertoma tarina. Antakaa minun kertoa hieman lisää.