Aaveen peittämä, osa 3

Peitto oli valahtanut mytyksi jaloilleni, mutta heitin senkin vähän päältäni noustessani seisomaan. Aivoni hakkasivat tyhjää, enkä minä koe kunnolla edes ajatelleeni niinä muutamana sekunttina, mitä minulta kesti painautua lattialle ja kierähtää sänkyni alle. Se oli nopein piilo minkä keksin, ensimmäinen joka tuli mieleeni, mutta heti sinne päästyäni olin vakuuttunut, ettei se tulisi olemaan tarpeeksi hyvä. En kuitenkaan uskaltanut enää liikkua. Painoin hiestä kylmät käteni pölyiseen lattiaan kiinni, ja vatsalla ollessani minä saatoin tuntea sydämeni jokaisen lyönnin.

Hiljaisuus. Minä en kuullut yhtään mitään. Huoneeni ovi lepäsi raollaan ja sen takana näkyi vain valittu osa käytävää: hieman seinää, raamiton peili. Kaikki oli värjäytynyt keskiyön sinertävään hämärään, mutta sieltä lattianrajasta minä näin korkeintaan maton ja sille hylkäämäni farkkukerran. Minusta se on oleellista mainita, sillä katsominen oli lopulta ainoa asia mihin pystyin. Minä olin lukossa, yhtä halvaantunut kuin unissani, ja minä rukoilin, ettei minun tarvitsisi todistaa siellä omassa huoneessani mitään, mitä siellä ei olisi kuulunut olla. Tämä on minun kotini, minä kiljuin pääni sisällä. Minun kotini.

Jos aikaa voi mitata sydämenlyönneissä, niin minä odotin ikuisuuden. Katseeni oli keskittynyt tarkkailemaan ovensuuta, mutta minä en tiennyt mitä minun olisi kuulunut odottaa tai nähdä. Ei mitään? Ja siitä huolimatta minä erotin pimeästä hahmon. Se jäi oveni taakse pitkäksi aikaa, eikä sitä olisi voinut erottaa käytävästä ellen olisi nähnyt sen tulevan siihen. En ollut kuullut ovien käyvän, enkä askelia portaissa. Jos olisin herännyt vasta silloin, en olisi huomannut mitään eroa normaaliin, ellei katseeni olisi sitten tarttunut hitaasti avautuvaan oveen.

Suljin silmäni. Minulle se oli keino hallita pelkoani, pysyä paikoillaan, mutta niitä oli vaikeaa enää avata. Mielikuvissani minua ei odottanut kuin sängyn viereen kyyristyneen murhaajan kasvot, jotka katsoivat alas minuun. Häneltä kestäisi vain hetki repiä minut sen alta ja työntää veitsi vatsaontelostani läpi. Ehtisinkö minä huutaa apua? Kuulisiko kukaan minua kaikkien meitä erottavien seinien läpi? Vaikka kuulisikin, löytäisivätkö he muuta kuin verestä lainehtivan maton ja irtihakatut raajani siinä vaiheessa kun he lopulta saapuisivat taloomme?

Kun lopulta pakotin silmäni auki, pelästyin sitä miten lähelle hahmo oli päässyt. Hän seisoi ehkä metrin päässä siitä missä makasin, ja olisin saanut vaivatta otteen hänen nilkastaan jos olisin yrittänyt. Hänellä ei ollut kenkiä, ja kaikki sukista housujen lahkeisiin oli niin neutraalia mustaa, ettei niissä ollut mitään kuvailtavaa. Hahmo oli mies, tai niin uskon ainakin jalankoon perusteella. Tosin silloin minua ei juuri kiinnostanut murhaajan asustuksen tai kehon yksityiskohdat. Minä odotin vain hetkeä, jolloin hän lopettaisi päämäärättömän seisomisensa ja alkaisi etsiä minua huoneesta.

Minä en tiedä mitä hän teki. Voi olla että hän katsoi ympärilleen, mutta se ei näkynyt mitenkään niistä kahdesta jalasta, joihin silmäni olivat tarttuneet kuin koko elämäni riippuisi siitä. Todennäköisesti riippuikin. Oli niin hiljaista, että pelkäsin hänen kuulevan kiihtyneen hengitykseni, mutta minä en uskaltanut liikuttaa kättäni peittääkseni suuni. Hän saattoi aivan hyvin vain odottaa vastaavaa, harkitsematonta elettä, joka paljastaisi piiloni. Olin tietoinen koko tärisevästä kehostani, ja kaikki itsehillintäni oli kohdennettu sen pitämiseen paikoillaan. Makaaminen ei ollut koskaan ollut niin vaikeaa.

Lopulta hän vain lähti. Se saattaa kuulostaa uskomattomalta, mutta hän ei avannut kaappejani tai kävellyt edes sänkyni toiselle puolelle nähdäkseen piileskelinkö sen takana. Ehkä hän luuli minun menneen muualle taloon, vessaan tai keittiöön, eikä siksi viitsinyt aiheuttaa yhtään ylimääräistä ääntä. Hän toivoi edelleen yllättävänsä minut haavoittuvasta tilasta, jotta voisi lopettaa elämäni kuten oli todennäköisesti lopettanut Jeremynkin. Kun hän perääntyi huoneestani ja katosi varjoksi käytävälle, minä tiesin että minun oli tehtävä jotain. Vaikka hahmo ei ollut huomannut minua heti, niin se palaisi etsimään tarkemmin kun ei löytäisi minua muualta talosta.