Aaveen peittämä, osa 4

Silloin minä vasta muistin kännykkäni. Käytimme pääasiallisesti alakerrassa olevaa seinäpuhelinta, mutta vanhempani olivat kai pelkästä hetken mielijohteesta ostaneet minulle oman kännykän viime syksynä, jotta voisimme tarvittaessa olla välittömässä yhteydessä toisiimme. Minä olin tiennyt, mikä ajatus sen kaiken takana oli ollut. He eivät halunneet minun koskaan joutuvan sellaiseen vaaraan, mistä en olisi voinut soittaa apua itselleni. Miten ironista, minun olisi tehnyt mieli itkeä.

Siellä se oli yöpöytäni reunalla, kaikkien juomalasien ja kirjojen joukossa. Niin kaukana, etten voisi koskaan kurottaa sitä käteeni siitä, missä makasin. Minä en voinut mitenkään tietää missä päin taloa murhaaja oli, joten miten minun olisi kuulunut liikkua? Koska niin minun täytyi tehdä, ja nyt oli paras tilaisuus jonka tulisin enää saamaan. Pelko oli halvaannuttavaa, enkä minä tuntunut pystyvän rikkomaan kylmän hien kahletta. Liiku, minä maanittelin itseäni uudestaan ja uudestaan. Hän tulee vielä takaisin. Silloin minä en voisi enää mitään.

Nousin varovasti käsieni varaan. Yritin pidättää kiihtynyttä hengitystäni ja aiheuttaa niin vähän ääntä kuin mahdollista liikkuessani sängyn myöteisesti kohti yöpöytääni. Minä en ollut enää mikään pikkupoika, eikä etenemiseni olisi ollut sulavaa vaikka en olisikaan joutunut varomaan jokaista liikettäni. Silmäni tuijottivat mitään näkemättä ovensuuhun, käytävälle, vain odottaen hetkeä jolloin jalat ilmestyisivät sille uudemman kerran. Minussa ei ollut minkäänlaista ylimielisyyttä, jotta olisin älylläni yrittänyt peitota veljeni murhaajaa. Minä vain tahdoin elää.

Vaikeinta oli kurottaa yöpöydälle, sillä se jätti selustani kokonaan avoimeksi. En voinut nähdä ovensuuhun pieneen hetkeen, mutta sieltä pystyi aivan selvästi näkemään huoneeseen. Minä viivytin hetkeä vain, koska pelkäsin kuulla yllättävät askeleet selkäni takaa, tuntea käden hiuksissani, veitsen kurkullani. Mikään mahti ei sanonut, etteikö niin voisi tapahtua, enkä minä halunnut kuolla. Minä rukoilin, ettei minun tarvinnut. Siinä avuttomuuden tunteessa minä olin ehkä lähempänä Jeremyä kun olin ollut koskaan.

Pieni hetki vielä, viimeinen henkäys. Sitten minä nousin käsieni varaan ja punnersin ylävartaloni sänkyni alta. Jokainen liike tuntui tervaisen hitaalta ja kömpelöltä, vaikken minä tehnyt muuta kuin kurotin ja otin kännykän pöytätasolta. Minun ei tarvinnut edes etsiä sitä, se lepäsi tasan siinä, mihin olin sen jättänyt. Veri humisi korvissani niin kovaa, että en kuullut sen yli mitään. Painauduin takaisin alas ja peräännyin sänkyni alle niin nopeasti, että kitka poltti ihoani. Sitten minä vain odotin sydän jyskyttäen. Ne saattoivat olla viimeiset sekuntini elossa, ja ne kuluivat yhtäkkiä nopeasti kuin tulva-aalto. Ei mitään. Hän ei ollut löytänyt minua vielä.

Käännyin kyljelleni ja herätin näytön henkiin. Elektroninen valo sai silmäni vettymään ja tuntui valaisevan aivan liikaa sitä pimeää, johon olin itseni kätkenyt. Minä en voisi soittaa. Avasin tekstiviestikentän ja yritin ajatella kenelle lähettäisin avunpyyntöni. Milloin poliisi ehtisi paikalle? Kymmenessä minuutissa, puolessa tunnissa? Minä en tiennyt naapureidemme numeroita. Osa minusta halusi lähettää jotain vanhemmilleni, ja se osa oli se, joka tiesi kuolevansa sinä yönä. Se olisi viimeinen jäähyväinen, isä ja äiti ansaitsisivat sen verran. Ainakaan minä en kuolisi kuten heidän esikoisensa, piinaavaan hiljaisuuteen, joka kestäisi lopun heidän elämäänsä.