Roian tarina, osa 20

No, minä en pidä teitä turhassa jännityksessä. Ei tämän ole tarkoitus olla mikään jännitysnäytelmä, vaikka olihan se kaikki hurjaa. Syke nousee vieläkin kun ajattelee niitä tilanteita ja ahtaita paikkoja, joihin nuoruuden mahtini minut ajoi. Kaartin rakennuksen kellarinovi oli yksi niistä, ja sekin vaati omat uhrauksensa, jotta pääsin siitä läpi. Mitä te luulette minun tehneen? Tähän mennessä lienee aika selvää, ettei minulla ollut juuri vaihtoehtoja. Mutta sanokaa minun sanoneen, minusta ei olisi koskaan tullut Garibreeta jos olisin sinä hetkenä perääntynyt.

Minä tarvitsin käsiäni, joten minä muutin muotoani. Puulattialla ylväänä seisonut villieläin oli samassa hermoheikko nuorukainen, joka sylkäisi avaimet suustaan ja kävi kellarin oven kimppuun. Minä saan sen kuulostamaan kovinkin yksinkertaiselta, mutta todellisuudessa minua pelotti niin, että käteni tärisivät. En meinannut saada avaimia millään lukkoon, eivätkä ne pysyneet missään järjestyksessä. Saatoin käydä jotkut niistä läpi kolmeenkin otteeseen sitä koskaan älyämättä, sillä keskittymiseni herpaantui pienestäkin äänestä. Kaartilaisia ehti yhteen otteeseen juosta jopa viereisellä käytävällä, mutta he eivät kai olettaneet suden jääneen siihen umpikujaan, jollaiseksi lukittu ovi teki käytäväni. Oli miten oli, minä olin puolikuollut pelosta.

Heti kun lukko naksahti auki, minä heitin oven selälleen ja ryntäsin säkkipimeään portaikkoon. Se oli varmaan nopein siihen mennessä kokemistani muodonmuutoksista. Ponnistaessani pystyyn minä tunsin sen kehossani, jääkylmän viiman ja musertavan tyhjyyden, mutta kiviportaille laskeutuessani jalkani olivat jo suden tassut ja silmäni etsivät ahnaina niitä vähäisiä valonsäteitä, joita satoi perässäni portaikkoon. Se ei ollut järin majesteettinen laskeutuminen. Paniikki ajoi minua eteenpäin niin kiireesti, että hyvä jos tiesin missä askelmat olivat. Minä kompuroin, ähelsin ja törmäilin, enkä huomannut päässeeni kellaritasolle ennen kun portaat loppuivat hiekkaiselle kivilattialle.

Hiljaisuus, joka minua odotti, oli syvimpiä koskaan kokemiani. Jotkut kalmistotkin olivat varmaan hilpeämpiä kuin kaartin kellari, enkä minä siinä hämärässä nähnyt mikä oli vialla tai voinut edes huhuilla ketään tulemaan esiin. Haju oli aivan kamala. Se oli sekoitus ihmishikeä, verta ja virtsaa, jotka olivat painuneet lähtemättömästi kivien väliin. Ilma oli koleaa ja kosteaa, aivan kuin pimeys ei olisi johtunut valon puutteesta vaan olisi ollut jokin elävä, hengittävä olento, joka oli piiloutunut sinne kellarin perälle. Minä luimistin korviani ja jatkoin eteenpäin. En kuullut tai nähnyt mitään, eikä missään ollut edes vanginvartijaa sanomaan poikkiteloista sanaa vierailuuni. Kynteni napsuivat kivilattialla, ja vaikka niiden ääni oli vaisua, niin se oli ainutta, mitä pimeässä kuului.

”Onko se koira?”, kysyi joku yllättäen. Minä olin kuolla sydänkohtaukseen, mutta se ei tuntunut haittavan ketään, sillä äänet vain lisääntyivät.

”Mitä ihmettä koira tekisi täällä?”

”Ehkä se on jonkinlainen ansa.”

”Pysykää kaukana.”

Heitä oli paljon, kuulin sen nyt. Joku painautui kalteriovea vasten, ja sen tuskin kuultava kalahdus auttoi minua hahmottamaan ympäristöäni. Vangit olivat luultavasti avoselleissä leveän käytävän molemmin puolin, mutta minun oli mahdotonta sanoa varmuudella. He liikkuivat, kuulin vaatteiden kahahduksia ja paljailla jaloilla otettuja askelia. Samassa he olivat yhtä kiinnostuneita minusta kun minä heistä.

Luottaen aisteihini minä jolkotin kaltereita vasten nousseen vangin luokse ja nuolasin hänen kättään. Hän huusi kuin olisin repinyt sen irti kyynärpäätä myöten, luultavasti enemmän yllätyksestä kuin mistään muusta.

”Se ON koira! Mitä ihmettä se täällä tekee?”, samainen veikko ihmetteli, jolloin yhä useampi heistä painautui kalteriseinämää vasten. Joku rohkea kurotti kätensä jopa niiden lomasta ja paijasi hetken rintakehääni ennen kun löysi korvantaukseni. Minä en väitä olevani heikko rapsutuksille, mutta kohtuuden nimissä on sanottava, että minä olisin kantanut sen miehen vaikka omin käsin sieltä kellarista jos tarve olisi vaatinut.

Minä tarvitsin valoa. Käännyin etsimään mitä tahansa kynttilöistä öljylamppuihin valaistakseni sen pilkkopimeän kolon jä jätin vangit puhumaan omiaan. He eivät pitäneet minua tietoisena olentona, joten he eivät luonnollisestikaan osoittaneet mitään sanoistaan minulle muutamaa hajanaista käskyä lukuunottamatta. Kun minä vedin laatikoita auki kellarin perällä ja paljastelin kaartilaisten viinakätköjä, vangit ihmettelivät miksi minä olin siellä. Kun nousin pöydälle näykkiäkseni kynttilöitä raskaista messinkijalustoista, he väittelivät siitä oliko jotain tehtävissä ja alkoivat ensimmäistä kertaa epäilemään, että jokin oli pielessä. Kun minä kannoin kasan kynttilöitä ja sytytystikkuja kalterioven eteen, he pamahtivat hiljaisiksi. Minä olisin halunnut nähdä heidän ilmeensä.