Roian tarina, osa 21

Mitäköhän minäkin olin heille? Maailman parhaiten koulutettu koira? Uskon heidän kuitenkin siitä hetkestä eteenpäin jollain tavalla pelänneen minua, sillä käytökseni ei ollut selitettävää ja valenterralaiset, no, he olivat taikauskoisia. Suurin osa ainakin, ja sen päivän jälkeen yhä useampi ja useampi. Pieni liekki syttyi ikuiseen hämärään. Sen sytytti mies, jonka kädet tärisivät vain aavistuksen, ja jonka silmät olivat punaiset valon puutteesta, itkusta tai vain yleisestä epätoivosta. Hetken päästä niissä ei kuitenkaan näkynyt kun kauhua, kun minä viisaana poikana työnsin kuononi kaltereiden lomasta ja yritin toivottaa heille siten hyvää päivää.

”Hyvät... jumalat”, mies ehti murahtaa ennen kun joku jo rääkäisi ja paniikki oli valloillaan. Hetkessä he olivat niin kaukana kalteriseinämästä kuin pienessä tilassa vain ikinä pystyi olla, ja heidän paniikkinsa levisi kuin kulovalkea viereisiin selleihin. He eivät edes tienneet mitä oli tapahtunut, mutta kun heidän huutonsa kävivät vaativimmiksi, ne saivat myös vastauksen.

”Susi!”

Sana kaikui kuin kirous jälleen pimenneessä kellarissa.

”Se on susi! Pysykää kaukana siitä!”

En minä ole mikään heitä tuomitsemaan. Hemmetti, jos minä olisin ollut heidän tilallaan, niin olisin kussut housuni jo siinä vaiheessa kun kellarin ovi oli rämähtänyt auki yläkerrassa! Sen ajatuskulun seurauksena minä muistin jälleen tehtäväni siellä ja tiesin, että minun oli noudettava avaimet ylhäältä. Olin toivonut saavani kellariin sen verran valoa, että olisin voinut etsiä uuden nipun jostain, eihän mikään mahti sanellut että aiemmin käyttämäni avaimet edes sopivat sellien lukkoihin, mutta nyt siitä ei enää tullut mitään. Vankien meluaminen oli jo silloin kiinnittänyt kaartilaisten huomion, enkä minä huomannut heitä portaita ylös noustessani ennen kun kiväärinpiippu kirjaimellisesti tökkäisi minua otsaan.

En tiedä kumpi meistä oli pelästynyt enemmän, minä vai aseen onneton kantaja. Ennen kun hän ehti edes huutaa, minä olin purrut hampaani hänen nahkasaappaaseensa ja kaatanut hänet portaille sellaisella voimalla, että oli suoranainen ihme, ettei hän katkaissut siinä sivussa niskaansa. Minun kävi häntä melkein sääliksi, poju oli nuori kuin kesävarsa, mutta hänet oli yhtä helppo jättää rakennuksen hämärään kuin kenet tahansa muutkin. Minä jopa astuin hänen päällensä tullessani uudemman kerran alas, mutta hänelle se kaikki oli ollut jo jonkin aikaa yhdentekevää. Susi, sen suussa riippuva avainnippu, vankien huudot. Se poika oli poissa, toivottavasti jumalten luona.

Tätä seuraavat hetket olivat hyvin sekavia, puhtaasti siksikin, että kaikki tapahtui niin nopeasti. Vangit kavahtivat minua kuin kävelevää ruttoa ja jouduin heiluttelemaan avainnippua aika kauan siellä pimeässä, ennen kun joku alkoi edes pohtimaan, mitä minulla oli suussani. Minä annan kaiken kunnioitukseni sille miehelle, joka lopulta ojensi kätensä tarttuakseen avainlenkkeihin, ja heti kun olin päästänyt irti, asiat menivät mielenkiintoiseksi. Heidän ääniinsä palasi ihmetys ja toivo. Samassa hetkessä he uskoivat vapauteen aivan kun sen ideaa ei oltaisiin koskaan riistettykään heiltä. Kynttilät syttyivät pimeään yksi toisensa jälkeen ja niillä valaistiin vankien kamppailu sen samaisen avainpaljouden kanssa, jonka minä olin kohdannut ylemmässä kerroksessa. Minä seurasin heidän tekemisiään kunnioittavan matkan päästä ja yhtä mielellään he käänsivät katseensa minuun. Peloissaan ja epävarmoina, toki, mutta myös tavattoman hurmioituneina, aivan kun minä todella olisin ollut jokin metsän jumala, joka oli kuullut heidän kaukaisen kutsunsa.

Ovi naksahti auki ja he olivat vapaita. Osa heistä vain pienen hetken, sillä viivytellessäni kaarti oli valmistautunut hyvin, mutta jos vangit eivät paenneet kaartin talolta, niin he pakenivat tästä maailmasta. Moni vanki tuskin odottikaan mitään muuta, mutta ensimmäisestä hetkestään lähtien he olivat valmiita taistelemaan. He ottivat kiväärejä kaatamiltani kaartilaisilta ja murskasivat monin paikoin teitä auki pelkin käsivoimin, mutta nyt minä kiiruhdan hieman tarinan edelle. Minä en juossut ensimmäisten joukossa portaita ylös ja käynyt sotaan liput liehuen. Osin syy oli siinä, että ihmiset halusivat kiittää minua. He eivät tehneet sitä juurikaan sanoin, vaan saattoivat hipaista korviani tai poskiani ohi kävellessään, ja keskenään he tietenkin puhuivat minusta. Minä olin niin ylpeä.

Mutta juuri siitä syystä minä halusin lähteä paikalta viimeisenä ja tarkistaa, että kaikki todella pääsivät matkaan. Joidenkin sellien perillä nyyhötti edelleen ihmisiä, mutta heidän kuntoaan minun ei tarvinnut ensisilmäyksen jälkeen enää tarkistaa. Minä en tiedä miten kaartilaiset saattoivat sallia sellaisen julmuuden keskuudessaan. En ollut nähnyt edes eläimiä kohdeltavan samalla tavalla. Pahin kuitenkin odotti minua vasta pienen sivuoven takana. Olin luullut sen johtavan jonkinlaiseen varastoon, eikä tila sen takana ollutkaan mikään järin suuri, mutta se löyhkä! Jos kukaan teistä on koskaan haistanut kuoleman, katsonut sitä silmiin ja nukkunut sen vierellä kuukauden päivät, niin hän tietää, mistä minä puhun. En olisi halunnut mennä peremmälle. Kynttilöiden heikko valo paljasti liikaa siitä, mitä siellä tilassa oli tapahtunut. Kettingit olivat mustia verestä ja tilan keskellä seisoi yksinäinen pöytä, joka näytti palvelleen kauan ja vain odottavan uutta uhriaan. Kidutuskammio. Minua oksettaa vieläkin.

Kun näin sen paikan ensimmäistä kertaa, en olisi koskaan uskonut löytävän sieltä mitään elämää. Se oli kuin tyhjiö, joka imi kaiken voiman sisältäni, ja tuntui täysin käsittämättömältä, että joku olisi todella kyennyt hengittämään siellä kylmyydessä. Että jonkun sydän olisi lyönyt ja pumpannut verta. Minä olen kuitenkin iloinen, etten kääntynyt pois. Jos olisin tehnyt niin, minä en olisi koskaan tavannut erästä elämääni suuresti vaikuttanutta ihmistä. Hän makasi siellä monien ovien takana, kahlehdittuna kellarin mustaan sydämeen ja kuunteli. Hän ei pystynyt edes huutamaan tai liikkumaan, eikä hän sydämessäänkään kutsunut minua luoksensa. Enemmänkin hän vain odotti ja katsoi, oliko onni tosiaan kulkemassa hänen ohitsensa.