Roian tarina, osa 19

Jos mikään tuotti minulle enää ongelmia, niin kellarin ovi. Nousin ensin sitä vasten ja yritin vääntää ovennuppia auki hampaillani, mutta eihän siitä tullut luonnollisestikaan mitään. Koko tilanne olisi ollut melkein huvittava, elleivät kaartilaiset olisivat jokaisen tuhlaamani sekunnin aikana päässeet paremmin jyvälle tapahtuneesta ja valmistautuneet tappamaan minua. Eikä kyse ollut vain minusta, vaan olin ajatellut vapautettujen vankien pääsevän paremmin kaartin saartorenkaan läpi jos nämä eivät ehtisi kutsua vahvistuksia tai muuten varautua vastarintaan. Mutta ovi ei suostunut aukeamaan, ja hetken sitä nyittyäni kävi selväksi, että se oli lukossa.

Veressäni kovin vuolaana virrannut itsevarmuus oli samassa poissa. En ollut varautunut siihen olemattoman pieneen asiaan, enkä tiennyt mitä minun olisi täytynyt tehdä seuraavaksi. Seisoin hetken aikaa paikallani, korvat luimussa ja sydän hakaten, mutta palasin sitten virkailijoiden tiloihin. En muista kuinka monta huonetta kävin läpi avainjahtini yhteydessä, mutta en löytänyt kuin kiiltäviä puupöytiä, paperikasoja ja seinille ripustettuja koristemiekkoja. Joka hetki paniikkini kasvoi, enkä minä hetken kuluttua enää kuin vilkaissut jokaisesta ovesta sisään. Sillä tekniikalla olisin löytänyt kellarin avaimen vain jos se olisi istunut jalat ristissä kirjoituspöydän kulmalla ja vilkuttanut minulle sievästi ohi mennessäni.

Vasta liian myöhään minä ymmärsin, etten koskaan löytäisi avainta jonkun viiksiniekan lokeron pohjalta, vaan kaartilaisten omista avainpusseista. Älähdys, joka olisi ihmismuodossani kuulostanut melkein vihaiselta, oli suden suussa vain onneton inahdus. Miten minä saatoin olla niin typerä?! Sitä ei selittänyt mikään, eikä se enää siinä vaiheessa ollut anteeksiannettavaa. Koko operaatio oli valumassa hiekkaan, muttei niin kohisten, etten olisi kuullut kaartin liikkeitä pihalta. Joku auktoriteettia rintaneuloilla ansainnut karjui käskujä, eikä hän ollut suinkaan ainoa, joka halusi suden pään takkahuoneensa koristukseksi.

Silloin minä mietin periksi antamista. Minä olisin voinut vielä hypätä pihamaalle jonkun kokoushuoneen ikkunasta ja ylittää muurin, mutta sekin olisi ollut riskialtista, eivätkä puolikuntoiset vanginretaleet olisivat ikinä pystyneet samaan. Sitä menoa minä olin vapauttamassa heitä vain, jotta he voisivat tulla uudelleen vangituiksi. Epäröidessäni kaarti lähetti etuovista sisään kiväärimiehiä, joiden tehtävänä oli selvästi päästää hengestään rakennukseen mystisesti eksynyt villieläin. He liikkuivat hyvässä muodostelmassa toistensa selustoja suojaten, joten minä en voinut suorittaa minkäänlaista yllätyshyökkäystä heidän selkäpuolelleen. Hyvä jos minä saatoin tehdä mitään. Peräännyin kulmauksen taakse ja odotin, että he etenivät portaille, ennen kun ampaisin matkaan ja suuntasin takaisin kellarille. Minä en tiennyt mitä tehdä, mutta minun oli tehtävä jotain.

Oven eteen tappamani mies makasi tasan siinä, mihin olin hänet jättänytkin, raajat jäykkinä ja kasvot veressä. Nostin etutassuni hänen selkänsä päälle ja aloin etsimään avaimia piinallisen tietoisena ajasta ja sen kulusta. Minulla ei ollut enää läheskään niin kivaa kuin hetki sitten, mutta kun lopulta löysin etsimäni, pieni toivonkekäle syttyi jälleen rintaani. Mitä avaimiin tuli, niitä ei ollut vain paria, vaan kokonainen nipullinen. Aivan kuin niiden edellinen omistaja olisi sulkenut koko irtaimen omaisuutensa erillisiin laatikoihin ja teetättänyt sitten jokaiseen oman avaimen, niitä oli niin paljon. Jouduin ottamaan koko höskän hampaisiini ja repimään sen irti vainajan nahkavyöstä. Nipun lenkit ja ketjut kilisivät leukaani vasten kun käännyin ja valmistauduin avaamaan minun ja vankien välillä vielä sinnikkäästi seisovan oven.

Jaa, tuota. Jos teillä on mitään mielikuvaa siitä, miten vaikeaa minun on susihahmossani avata edes avonaisia ovia, niin voitte suurin piirtein päätellä, miten mahdottoman skenaarion minä nyt kohtasin. Se ei olisi koskaan onnistunut, minä en pystynyt haromaan nipusta edes oikeaa avainta kun se roikkui hyödyttömänä suustani. Hetken ajattelin taas luovuttaa, mennä kotiin ja käpertyä peittoon vollottamaan. Minulla ei näyttänyt olevan mitään keinoa suorittaa tehtävääni loppuun. Kaartin kiväärimiesten askeleet kumisivat ylemmissä kerroksissa, ja pääovilta kantautuvat äänet kielivät siitä, että useampi heistä uskaltautui pistämään päänsä sisäpuolelle.