Roian tarina, osa 18

Kun siirtopäivä läheni, enkä saanut ongittua mistään käsiini listaa vankien identiteetistä, minun täytyi pelata riskillä. Vaikka oli selvää, että valtaosa vangeista oli mielipidevankeja ja kapinallisia, niin en olisi tahtonut päästää siinä sivussa vapaaksi jotakin puolella mielellä toimivaa sarjamurhaajaa. Vaan kohtalopa ei halunnut mielipidettäni, enkä minä voinut tehdä mitään asian eteen. Seisoin kadunkulmassa teetä juomassa kun vangit saatettiin kaartin kellarin hämärään niin vahvasti kahlittuina, että hyvä jos he pystyivät kävelemään. Minulle ei tullut mieleen kuin joukko vangittuja eläimiä, enkä tiennyt kuinka vahvasti heissä enää paloi tahto nähdä maailmaa kaltereiden takana. Suurin osa heistä ei tuntunut näkevän kuin katukivetyksen edessään.

Tarkoituksenani oli ollut toimia jo samaisena iltana, mutta viivytin suunnitelmiani seuraavaan päivään silkkaa arkuuttani. Oli kuitenkin kyse minun hengestäni, enkä minä halunnut luovuttaa sitä kovin vähällä, varsinkaan jos se vaarantuisi vain huonon suunnitelmani takia. Sillä noh, huonohan se oli, ei päivämäärällä ollut mitään tekemistä sen kanssa. Se astui voimaan keskipäivästä, jolloin kaartin rakennus oli vuoronvaihdosten takia normaalia tyhjempi ja ylipäätään sekasortoisempi. Maalaisjärkeni kehotti minua lakkaamatta odottamaan yöhön, mutta silloin heidän rivinsä olivat yllättäen paremmassa järjestyksessä, eikä lumenvalkeasta karvastani olisi ainakaan hyötyä, jos joku tarkka-ampuja päättäisi ottaa minut silmätikukseen.

Joten siellä minä olin, kiipeämässä kaartin rakennuksen viereiseen taloon, josta aioin suorittaa surmanhypyn suoraan muurille. Sen ei olisi kuulunut olla fyysisesti mahdollista, mutta toisaalta oliko sekään, että joku onneton osasi muuttua sudeksi? Minut oltiin luotu kumoamaan painovoimaa ja luonnonlakeja syntymästäni asti. Säälin vain sitä onnetonta, joka sai minut ensimmäisenä niskaansa. Minä ihan odotin katonharjalla, että hän osuisi kohdalleni ja hyppäsin vasta sitten. Katon ohuet tiilet olivat luisuneet tassujeni alla jo silloin kun yritin pysyä paikallani, mutta nyt niitä satoi talojen väliin jäävälle kujalle kuin pisaroita. Varjoni heijastui hetkeksi sen kivipäällysteiselle tielle, ja oli samassa poissa. Mies älähti kun melkein hänen itsensä painoinen susi putosi hänen selkäänsä ja upotti hampaansa hänen niskaansa.

Ja minä purin syvälle. Olette onnekkaita, ettei teidän tarvinnut todistaa niitä haavoja. Yksi riuhtaisu sivulle riitti kaatamaan miehen maahan, mutta oma tasapainoni ei horjunut sen jälkeen kun sain neljä jalkaani ankkuroitua muurinharjalle. Vähällä oli, ettei miehen pää irronnut leuoissani, se tuntui omituisen huteralta kun lopulta päästin irti ja jätin hänen elottoman ruumiinsa taakseni. En tiedä kuinka moni oli nähnyt tapahtuneen, mutta kukaan ei osannut ainakaan reagoida. Seuraava vartija oli minua vastassa aseensa kanssa, muttei lopulta ehtinyt muuta kuin kääntää sen poikittain itsensä ja sulkeutuvien hampaideni väliin. Hän oli vahva, muistan sen, mutta minä olin vahvempi. Mitäköhän hänkin ajatteli viimeisinä hetkinään, sillä hän oli niitä harvoja, joilla oli ylipäätään aikaa ajatella.

En minä sano, että kaikki meni ongelmitta, mutta kaikki meni huomattavasti paremmin kuin olin kuvitellut. Koko suunnitelmanihan lopulta perustui siihen, että kaartilaiset pelkäisivät minua ja vain... juoksisivat pois? Enkös minä maininnutkin ylimielisyydestäni jossain välissä? Oli miten oli, se suunnitelma kantoi yllättävän kunniallisesti hedelmää. Kaartilaisilla ei ollut hajuakaan miten minut olisi kuulunut torjua, joten siinä vaiheessa kun puolen tusinaa kiväärimiestä oli tippunut muurinharjalta kuin kuolleet linnut puidenoksilta, he tavallaan vain antoivat olla. Voi olla, että siviilien paniikki tarttui heihin tai ehkä he vetäytyivät tietoisesti saadakseen paremmat asemat rakennuksen ulkopuolelta. Oli miten oli, kaartin talo oli minun.

Minä kävelin sisälle sen avonaisista ovista ja kaikki väistivät tieltäni. Minä murisin heille verisillä hampaillani ja silmissäni oli täyttä uhkaa.

”Yrittäkää vain”, minä kannustin heitä sillä vaietulla katseella.

”Yrittäkää, ja minä puren teiltä kädet poikki!”

Moni heistä yrittikin. En tiedä arvasivatko he nyt ensimmäistä kertaa, että olin jonkinlainen tietoinen toimija, mutta he eivät olisi millään päästäneet minua kellarikerroksiin. He seisoivat sapelit tanassa ovien edessä, mutta sinne asti tultuani minä en enää pelännyt. Minä tunsin vain villin huuman veressäni ja oman, hakkaavan läähätykseni. Sapelin terä oli vain hopeinen välähdys näköpiirissäni, liian hidas jotta se olisi vahingoittanut minua tai pelastanut kantajansa hengen.

Pian koko rakennus oli hiljainen loittonevien askelten ääniä lukuunottamatta. Minä seisoin sen kiillotetulla lattialla, aivan poissa kontekstista sudenkehossani. Seiniltä minua katsoi laaja kirjo menneiden sotilaiden ja johtajien muotokuvia, ja jokainen heistä näytti edeltäjäänsä nyrpeämmältä. Minua huvitti ajatella, etteivät he hyväksyneet tekojani, eikä minulla siinä mielentilassa riittänyt ajatusta edes sille onnettomalle, jonka valtimoveri valui parhaillaan tassujeni lomassa. Minä olin puolijumala, kaikki oli hallinnassani, enkä uskonut minkään onnettomuuden sattuvan kohdalleni silloin, enkä koskaan sen jälkeenkään. Minä ulvoin vain, jotta kellariin vangitut kapinalliset tietäisivät tulostani. Omiin korviini se ei kuulostanut suden huudolta, mutta muut tuskin huomasivat eroa. Nyt minun läsnäollessani he olivat luultavasti lähempänä villiä luontoa kuin koskaan eläessään.