Roian tarina, osa 17

Ihailuni Sinistä kuuta ja sen jäseniä kohtaan oli lopulta se tekijä, joka rohkaisi minut pienten piirien tappajasta laskelmoivaksi toimijaksi. Toisaalta on väärin väittää, ettei kyseessä olisi ollut myös julkisuustemppu. Minä halusin Damasken tietävän olemassaolostani, mutta yhtä lailla minä halusin Ruskan ja valenterran kansalaisten tuntevan minut. Se oli tavallaan niin ylimielistä, että minua melkein naurattaa! Aivan kuin olisin ollut vain pahainen kakara, joka heiluttaa käsiään vanhempien silmien edessä ja toivoo saavansa huomiota! Mutta ehkä sillä kaikella oli jotain väliä minulle, kuuluisuudella ja suosiolla. Minä en ole niin pyyteetön ihminen, etten tarvitsisi niitä.

Ja niin minä aloin suunnitella ensimmäistä suurta iskuani Damasken hallintoa vastaan. Tai noh, ”suuri” voi olla valheellinen termi, mutta kyseessä oli siis tarkkaa ajatustyötä vaatinut tapaus, josta minä paljastuttuani olisin menettänyt enemmän kuin elämäni. Idea saavutti minut siihen aikoihin, kun Damaske alkoi jahdata Sinisen kuun jäseniä pitkin Valenterran alamaita. He osasivat varoa häntä hyvin, tai ainakin niin hyvin, että järjestö itsessään säilyi hengissä, mutta se ei tarkoittanut, etteikö Damaske olisi vanginnut merkittäviä määriä heidän kannattajiaan. Toisin kuin Auringon kanssa, Sinisen kuun jäseniä ei kannattanut mestauttaa ennen perusteellista kuulustelua, joten monia heistä pidettiin kaltereiden takana vuosia. Tänä aikana heitä vuoroin kidutettiin ja lahjottiin liittymään Damasken puolelle, minkä lisäksi heille järjestettiin oikeudenkäyntejä enemmän kansan viihdykkeeksi kuin oikean oikeuden toteutumiseksi.

Yleensä vankeja pidettiin sisäkaupungissa heille erikseen tarkoitetuissa tiloissa, mutta eräänä iltana minä törmäsin mielenkiintoiseen huhuun. Herra, jolta sen kuulin, kuurasi kaartin talon lattioita tienistikseen, ja oli muutaman lasillisen jälkeen valmis kertomaan minulle kaiken mitä halusin tietää. Eräs sisäkaupungin vankiloista oli nähtävästi kokenut suuria vahinkoja tulipalossa. Olin itsekin kuullut siitä. Huhut osasivat sanoa, että kyseessä oli ollut vankien oma joukkoitsemurha, jossa he olivat yrittäneet tuhota mahdollisimman paljon Damasken omaisuutta ja viedä sivullisten henkiä mukanaan. Yritys ei ollut poikinut niin hyviä tuloksia kuin oltiin oletettu, sillä niinä päivinä vankilat olivat jo nähneet yhtä jos toista ja osasivat varautua. Mies osasi kuitenkin kertoa muutakin.

”Ay”, hän mutisi ja yritti pitää sumeaa katsettaan silmissäni.

”He eivät voi pitää roikaleita enää siellä siivessä. Liikaa savua ja ties mitä, puoli kattoa sortunut.”

Siihen väliin hän demostroi kauheutta käsillään ja minä yritin pitää mielenkiintoni asiallisena. Tai vain teeskennellä humalaisempaa, kun mitä lopulta olin.

”Heidät siirretään kaartin rakennukselle. Ehkä pariksi päiväksi. Tai viikoksi. Lisää siivottavaa minulle, minkä lisäksi kellari on sitten täynnä konnia. Oi oi se on karmea paikka muutenkin, täynnä kaltereita ja kettinkejä. Tuskin maksavat minulle lisäpalkkaa sen hoitamisesta.”

Tuskinpa tosiaan. Mutta vaikka kaartin rakennus oli kunnostettu vastaavanlaisten siirtojen tekemiseen, niin sen suunnittelussa oli myös paljon sellaista, mikä teki siitä hyökkäysalttiin. Silloinhan minä en tiennyt asiasta vielä paljoakaan, mutta heti kapakasta poistuttuani minä aloin tutkimaan asiaa. Minun täytyi saada tietää kaikki: keitä vangit olivat, milloin he tulisivat ja kuinka kauan kestäisi, ennen kuin vankilasiipi olisi taas siinä kunnossa, että heidän palauttamisensa olisi mahdollista. Sillä siinä, arvon herrasväki, oli minun tilaisuuteni. Minun mahdollisuuteni vapauttaa Damasken kahleesta joukon kapinallisia, jotka taistelivat eri leirissä, mutta saman asian eteen kuin minäkin. Minua huvitti ajatella Ruskan ilmettä, kun hän saisi kuulla uroteostani. Ja tietysti minä tunsin silkkaa mielihyvää myös siitä, miten Damaske reagoisi.

Operaatiossani oli tietysti heti alusta lähtien suuria ongelmia. Kaartin rakennukselle hyökkääminen edellytti, että olisin tuntenut paikat edes niin hyvin, että olisin osannut suunnistaa siellä. Minä en ollut kuitenkaan käynyt siellä kuin sen ainoan kerran, jolloin holtittomat puheeni johtivat nuhteluun, enkä minä muistanut siitä kerrasta juuri mitään, mistä olisi ollut minulle hyötyä. En minä silloin tiennyt vielä joskus hyökkääväni sinne, joten miksi minä olisin kiinnittänyt huomiota mihinkään?

Osan puuttuvista tiedoista minä sain yksinkertaisesti kadunkulmassa seisomalla. Kaartin rakennuksen suurin heikkous lienee sen henkilökunnan vähyys, sillä vaikka heidän muureillaan seisoi täyspäiväisesti vartijoita, niin muut kaartilaiset olivat vapaita kävelemään sisään ja ulos niin halutessaan. Minä en tietenkään osannut ennakoida, kiristyisivätkö turvatoimet vanginsiirron yhteydessä, mutta arvioin silti pystyväni tappamaan tieltäni muurilla päivystävät kiväärimiehet. Heidän aseissaan ei ollut muuta etua kuin pitkältä välimatkalta tehtävä vahinko. Muuten heidän kiväärinsä olivat vaikeita ja hitaasti ladattavia, joten heillä ei olisi mitään mahdollisuutta jos he kerran ampuisivat ohi. Minun olisi vain päästävä ylös mahdollisimman nopeasti, ennen kun kukaan ehtisi huomata, mitä oli tekeillä.