Roian tarina, osa 16

Nyt huomaan, että olen tahattomasti antanut ymmärtää, että olisin ollut ainoa Valenterran hallintoa vastustanut voima. Se ei suinkaan pidä paikkansa, sillä jos valenterralaiset olivat jotain, niin tyytymättömiä. Aivan oikeutetusti, siis. Heidän vastarintansa ei ollut ehkä niin räikeää kuin omani, mutta yhtä lailla hekin nostivat käsiään saadakseen puhevuoroja, tullakseen huomioiduksi. Toki se kaikki oli varovaista ja kokeilevaa aluksi, sillä Damaske ei ollut sellainen hallitsija, joka jätti vastaavan käytöksen huomiotta. Ei, hän rankaisi siitä kovalla kädellä, joskus jopa täysin varoittamatta.

Mitä minä yritän sanoa on, ettei minkäänlainen vastarinta ollut siihen aikaan vielä järjestäytynyttä. Kaupungin kaduilla virtasi monenlaisia aatteita, mutta riehuvan kosken lailla ne olivat vaikeasti hallittavissa. Surukseni en tiedä kuka ne lopulta valjasti toimivaksi ideologiaksi, mutta viimeisinä aikoina ennen sotaa Lunkhania vastaan me saimme Auringon. Kyllä, se oli sen nimi, joskin siitä oli lukuisia väännöksiä vähän kaikilla olemassaolevilla kielillä. Kyseessä ei ollut minkäänlainen väkivaltainen protesti, vaan pikemminkin kansanryhmä, joka yritti vaikuttaa Damasken päätöksiin rauhanomaisin keinoin, puhumalla asiallisesti teekupposten äärellä.

No tuota, sanottakoon, että Damaske oli selkeä sukunsa jatkaja kun moinen touhu ei kiinnostanut häntä. Siinä lienee vallan vaara, sillä jos jollain on kaikki valta päättää kaikkien puolesta, niin kuka pysähtyy kuuntelemaan muiden mielipiteitä pyyhältäessään eteenpäin? Damaskea ei kuitenkaan suhtautunut Aurinkoon piittaamattomasti, sillä siinä tapauksessa hän olisi jättänyt sen rauhaan. Sen sijaan hän marssitti sotilaita hakkaamaan katuun joka ikisen heidän riveihinsä kuuluvan, ihan vain pelotteeksi, mutta kun se ei riittänyt kukistamaan vastarintaa niin otteet vain kovenivat.

Se ajanjakso sattui somasti sodan alkuun. Vaikka Lunkhanin liittäminen Valenterraan oli pitkällä kaavalla ja kaukaahaetusti jopa kannattava idea, niin monet asukkaat pelkäsivät sodasta ennen pitkää seuraavia vahinkoja. Vaikka se taisteltaisiin kaukana Valenterran muurien ulkopuolella, niin se söisi henkiä kuin villiheinää ja vaikeuttaisi ruuan ja materiaalien saantia. Ihmiset pelkäsivät elämänsä, onnensa ja varallisuutensa vuoksi, minä tietysti yhtenä heistä. Yllättäen tämä pelko nosti ihmisiä entistä enemmän talvipalatsin muureja vastaan ja Auringosta tuli se, miksi se ei ollut syntynyt: vastarintaliike. Se ehti olla olemassa onnellisesti pari kuukautta, ennen kuin Damasken soturit potkaisivat heiltä ovet sisään. Jokainen raahattiin Valenterran kevätsateista märille kaduille ja mestattiin julkisesti ilman oikeudenkäyntejä tai armoa. Kapinallisille ei ollut sijaa, ei silloin eikä myöhemmin.

Mutta vaikka Damaske tappoi ihmisiä, hän ei aivan pystynyt tappamaan ideologiaa. Auringon juurista, kun sen kannattajien veret valuivat vielä vuolaina sadekouruissa ja ojissa, syntyi Sininen kuu. Ja se, toisin kuin Aurinko, oli vihainen, hyvin järjestetty ja organisoitu ryhmä, jonka tarkoituksena ei ollut saada Damasken päätä kääntymään. Se halusi leikata sen hänen harteiltaan. Minulta on usein kysytty jälkikäteen, miksi en liittynyt heidän riveihinsä jos vihani hallintoa kohtaan todella oli niin suurta, mutta syyt siihen olivat lopulta yksinkertaiset. Ensinnäkin Sininen kuu oli matalan tason ryhmä, niin piilotettu ja suljettu, etten minä tunnistanut sen jäseniä vaikka vietin itsekin aikaa alamaailmassa tietoa keräten. Minulla oli liian suuri riski tulla pidätetyksi kapinallisena jos olisin lähtenyt utelemaan liikaa vääriltä henkilöiltä.

Suurin syy lienee kuitenkin se, etten minä halunnut menettää elämääni. Niin kauan kuin oikea identiteettini pysyi salassa, minä saatoin edelleen kävellä katuja ihmisenä, vierailla äitini talossa tai etsiä Alysiaa Tulian rannalta. Siniselle kuulle omistautuminen olisi ollut riski, sillä minun olisi täytynyt seistä heidän riveissään omilla kasvoillani, piilottelematta valkean sudenkarvani alla. Kykyni muodonmuuttajana olisivat menneet hukkaan, ja koko silloinen elämäni olisi ollut vaarassa tuhoutua. Toki minä olisin taistellut hyvän asian puolesta, mutta taistelinhan minä nytkin. Omalla tavallani, omilla hampaillani.

Sinisen kuun johtajan tiedettiin olevan kira nimeltä Ruska. Tämä tuli monelle yllätyksenä, mutta samanaikaisesti hänestä kehkeytyi jonkinlainen sankarihahmo niille, jotka halusivat muutosta oloihinsa siitä huolimatta, etteivät kokeneet suoranaista vainoa. Minäkin ihailin häntä. Mitä pidemmäksi Sinisen kuun historia kehittyi, sitä selvemmäksi kävi, että Ruska oli taitava ja viisas johtaja, jota monet olivat valmiita seuraamaan hautaan asti. Hänen kuiskailtiin olevan suuri kuin vuori, isoin mies, mitä kukaan on nähnyt, ja hiuksiltaan ja parraltaan niin punainen, että väri leiskui hänen silmiinsä asti. Tarujen sankari, epäilemättä, ja sitten olin minä, yksinäinen susi tekemässä yksinäistä työtä, mutta kasvamassa päivä päivältä uskaliaammaksi. Saaden päivä päivältä parempia ideoita.