torstai 13. elokuuta 2015

Roian tarina, osa 15


Samalla kertaa minulla oli tietenkin mahdollisuus nähdä Damaskekin ensimmäistä kertaa. Minä en ollut sitä ennen huomannutkaan miten outoa oli vihata mielikuvaa, jotain niin kaukaista henkilöä, etten voinut hyvällä omatunnolla sanoa tuntevani tai edes tietäväni häntä. Minulle hän ei ollut ollut muuta kuin asia, mutta sinä päivänä, siellä talvipalatsin laidalla, hän oli verta ja lihaa, ihminen siinä missä kuka tahansa meistä. Jos minun olisi ollut mahdollista kävellä hänen luokseen ja lyödä häntä turpaan, olisi hän tuntenut kipua ja vuotanut verta, mutta puolen tuhatta henkivartijaa piti huolen, että pysyin kilttinä poikana ainakin päivän loppuun asti. Se oli niin hemmetin turhauttavaa olla niin lähellä kaiken pahan alkua ja juurta ilman, että sai tilaisuutta kitkeä sitä pois.

Mutta mitä minä sanoisin Damaskesta? Tässä vaiheessa te olette varmasti kovin uteliaita kuulemaan, millainen hän oli ihan ulkonäöltäänkin. No, minä en ole kaikista paras kuvailemaan, mutta voin yrittää parhaani. Loppujen lopuksi minullakaan ei ole siitä kohtaamisesta jäljellä muuta kuin muisto. Minusta Damaske näytti vaatimattomalta. Se oli ensimmäinen ajatus, mikä minulle muodostui hänet nähdessäni, ja samalla kertaa myös huono arvio. Toki oli totta, ettei Damaske kantanut helyjä ja kultauksia siinä missä morsionsa, mutta pelkästään sen perusteella oli huonoa lähteä arvioimaan hänen varallisuuttaan.

Pari lisäsilmäystä riitti kertomaan varsin hyvin, että Damaske oli Valenterran, ellei koko tunnetun maailman rikkaimpia miehiä. En tiedä kuka oli suunnitellut, muotoillut, räätälöinyt ja ommellut kaiken sen, mitä hän oli aamulla pukenut päälleen, mutta minulla ei olisi ollut varaa moiseen vaikka olisin myynyt sieluni. Valenterran varhaiskevään koleudelta häntä suojasi, ironista kyllä, sudenkarvainen viitta, jonka helman koristepunokset viistivät maata hänen kävellessään.

Minä en tiedä, mitä olin odottanut. Jotain ruumiillistumaa vanhojen ämmien iltasaduista kai, sillä Damaske oli minulle hirviö siinä missä kuka tahansa niistä, mutta hän ei ollut vain inhimillinen vaan verrattaen komeakin. Niin pitkän matkan päästä en voinut sanoa mitään hänen silmiensä väristä, mutta hänen hiuksensa ja partansa olivat merkillisen, melkein savuisen harmaat. Häntä katsoessani minun ei ollut mitenkään vaikeaa uskoa, että Damasken suku todella periytyi Valtakuntia vastaan taistelleista boltalaisista, kuten huhupuheet antoivat ymmärtää.

Damaske oli todella hiljainen. Hän ei puhunut kansalleen koko sinä aikana, jonka hän ja Namalmarié viettivät torin laidalla, vaan milloin istui ja milloin seisoi kuin jonkin ulkoisen käskyn saaneena. Olisi kuitenkin valhetta sanoa, että hän näytti kyllästyneeltä. Pikemminkin näytti siltä, että hän oli kokenut saman näytelmän jo miljoonia kertoja elämässään ja mielummin istui hiljaa omiaan pohtien kun otti itselleen mitään näkyvää roolia. Minä tietysti yritin ahmia itseeni kaiken tiedon, mitä Damaskesta oli mahdollista nyhtää irti pelkällä katseella, mutta tosi on, että hän jätti minut nälkäiseksi. Ehkä hänen hillitty olemuksensa olikin pelkkä kulissi, jolla hän esti minun kaltaisiani pikku roistoja pääsemästä käsiksi itseensä, mutta oli mitä hyvänsä, se toimi. Kun he lähtivät, minä en osannut sanoa vieläkään oli Damaske mielipuoli, joka teki julmia ja perusteettomia siirtoja, vai korkkiruuvin kiero ajattelija, jonka jokainen teko oli harkittu.

Damasken ja Namalmarién avioliitto astui voimaan niin nopealla aikataululla, ettei kaikkia kuningasperheen liittolaisia saatu siiheksi edes Valenterran maaperälle juhlimaan. Kuten arvattua oli, tapaus muodostui ongelmaksi itse kullekin, ja minä huomasin ensimmäistä kertaa miten mitätön tekijä minä loppujen lopuksi olin valtioiden suurella pelilaudalla. Hyvin pian korviini alkoi kantautua huhuja Kananin takaa, missä Welborianin vanha hallitsijasuku oli järjestänyt itsensä uudelleen ja hakannut tiensä läpi jokaisesta portista, muurista ja ihmisestä, joka seisoi heidän ja valtaistuinsalin välissä. Ennen kun Lunkhan ehti pelastaa ruhtinaitaan ja lähettää omia sotalaivojaan Welborianiin, Valenterra julisti sille sodan ja esti kyseiset aikeet.

Tuhannet ja taas tuhannet sorretut welborialaiset olivat viimein vapaita. Minä haluaisin olla ylpeä heidän puolestaan, taputtaa heitä nyt vuosienkin jälkeen selkään ja kehua hyvin pelatusta valtapelistä, mutta kuuleman mukaan Welborianissa asiat eivät menneet kovin siististi. Meren taakse ansaan jäänyt lunkhanilainen väestö sai tuta sen tuskan, jota he olivat tuottaneet welborialaisille, mutta oikeus ja julmuus voivat joskus olla hyvinkin häilyvä viiva. Minä opin sen silloin. Huhut kertoivat, että Welborianin pääkaupungissa Seravussa jokaisen väärää hallintoa kannattaneen ylhäistöperheen lapset heitettiin linnantornista. Minä en loista laskupäälläni, mutta ottaen huomioon kuinka hovikeskeinen Welborian on aina ollut, niin voin sanoa, että sinä päivänä kuoli paljon viattomia. Kasoittain.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti