Roian tarina, osa 14

Niinä päivinä, joina minä kuljin Valenterran katuja ja kasvatin varjoani aina vain pidemmäksi, Damaske oli kiireinen täysin muissa puuhissa. Minä en ole kironnut yhdenkään ihmisen olemassaoloa niin pahasti kun hänen omaansa, hän oli valehteleva tyranni ja mielipuoli, mutta passiivinen hän ei ollut. Damaske ei vain odottanut talvipalatsinsa korkeissa saleissa, että asioita tapahtui, vaan oli jatkuvasti saattamassa niitä alkuun ja vaikuttamassa niihin. Olen kuullut usein sanottavan, että tämä piirre teki hänestä jossain määrin jopa taitavan toimijan, mutta kun se hänen tapauksessaan tarkoitti vain häikäilemättömyyttä ja kovia otteita, niin niistä harvoin seurasi mitään hyvää. Ainakaan muille kun hänelle itselleen.

Ja niin Damaske ei ollut istunut vain onnellisesti vihollisiensa ympäröimänä, vaan oli päättänyt tehdä sen yhden asian, mikä todennäköisesti pelasti hänen nahkansa: hankkia liittolaisen. Rauha Illumin, Pohjoisten valtakuntien ja Lunkhanin kanssa oli olemassa, mutta se oli niin lasinhaurasta, ettei Damaske halunnut yhdestäkään niistä ystäväänsä. Päinvastoin, hän halusi ystäviä niitä vastaan. Varsinkin Lunkhan oli Damasken mielenkiinnon kohteena, kaikista eniten siksi, että se oli helpoiten vallattavissa. Kauppavaltiona se toisi Valenterralle niitä varoja, joita siltä vielä puuttui, mutta sen maantieteellinen sijainti olisi otollinen myös mahdollisessa sodassa Illumia vastaan. Sitä ei koskaan osannut ennakoida, keneltä palaisi pinna ensimmäisenä, joten Damaske oli tavallaan jopa viisas varautuessaan kaikkeen.

Valenterra ei olisi kuitenkaan koskaan pärjännyt yksin sodassa Lunkhania vastaan. Nykyisen tietoni valossa voisin arvioida, että se olisi selvinnyt voittajana, mutta siinä vaiheessa tappiot olisivat olleet Valenterralle niin merkittävät, että se ei olisi koskaan toipunut niistä riittävän nopeasti. Kaikki olisi ollut yhtä tyhjän kanssa, voimatasapaino oli liian yhtänäinen. Damaske kuitenkin tiesi tämän ja kääntyi Welborianin puoleen.

Miten minä selittäisin tämän? Lunkhanin ja Welborianin välit olivat pahasti tulehtuneet. Siitä huolimatta Welborian oli tiukasti sidottu Lunkhaniin, vaikka se sijaitsi Kananinmeren toisella rannalla, kaukana kaikesta mitä minä olen koskaan nähnyt. Valtioiden yhteinen taipale oli alkanut kaupankäynnin kautta, mutta pian Lunkhanin edistynyt tekniikka ja lisääntynyt varallisuus alkoivat nakertaa niitä perustuksia, joiden varaan Welborian rakentui. Niin, rahalla voi ostaa melkein kaikkea, tai siltä se ainakin näyttää. Lunkhan melkein kirjaimellisesti osti Welborianin kruunupäät heidän valtaistuimiltaan!

Siellä päin maailmaa vuodatettiin verta moneen otteeseen kun Welborian yritti vielä vapautua Lunkhanin kämmenen alta, mutta mikään nähty vaiva ei lopulta pelastanut sitä karulta kohtalolta. Kuin mestari orjalleen, Lunkhan napsautti kahleet Welborianin ranteisiin ja siitä päivästä lähtien sen rantavesiä ovat seilanneet lunkhanilaiset kauppiaat ja sen valtaistuimilla istuneet lunkhanilaiset ruhtinaat. Welborianin muinainen hallitsijasuku oli yhtäkkiä monia päitä pienempi, ja ainoat kruununperilliset pakenivat niin syvälle viidakkojen kehtoihin, ettei kukaan tuntunut heitä enää löytävän.

Vaan Damaskehan löysi. En lähde edes arvailemaan miten, mutta pidän mahdollisena sitäkin, että hän oli se, johon alunperin otettiin yhteyttä heidän toimestaan. He eivät vain jakaneet samaa vihollista, vaan hyötyisivät kummatkin merkittävissä määrin sen kukistumisesta. Lunkhan jäisi Valenterran maarintamien ja Welborianin merisodan väliin, eikä kestäisi kauaa kun Valenterran kauppasaarto oli riistänyt siltä monia taloudellisia tukia. Voitto olisi nopea, tappiot vähäiset ja Damasken valta ulottuisi sen jälkeen pohjoisten vuorilta aina Kananinmeren valleille asti. Entä mitä Welborian siitä saisi? Itsenäisyytensä. Minä en lähde halveksumaan sen hintaa.

Kaikella tällä oli suuri riski kuitenkin epäonnistua jos Lunkhan ehtisi solmia omia liittolaissuhteitaan. Sen tähden Damaske toimi nopeasti, ennen kuin kukaan ehti reagoida mitenkään, ja lähetti laivasaattueen kauas merentakaisille maille. Kun ne valkopurjeiset aalonkyntäjät keväällä palasivat, toivat ne mukanaan Namalmarién, Welborianin todellisen hallitsijasuvun perillisen ja Valenterran tulevan kuningattaren. Kuulostaa melko uskomattomalta, vai mitä? Ajatella että niinkin inha mies kuin Damaske päätyi avioon, mutta ylemmissä piireissä naimisiin meno tuntuu tosirakkauden sijaan olevan usein vain järjestelykysymys.

Minä en tietenkään ollut läsnä heidän häissään, mutta liiton näkyvyyttä lisätäkseen Damaske ja Namalmarié näyttäytyivät usein Valenterran kansalle. Usein tämä tapahtui talvipalatsin edustalla, eräällä suuremmalla toriaukiolla, joka koostaan huolimatta oli tulvillaan väkeä kun minä viimein saavuin sinne. Puhe Namalmariésta oli levinnyt kuin villituli, ja jokainen oli minun laillani utelias näkemään, millaisen kuningattaren me saisimme vihattavaksemme. Ja silti minä säälin häntä heti kun näin hänet vilaukselta päiden ja huitovien käsien takaa. En edes siksi, että hän oli niin hauraan ja heikon oloinen, vaan koska hän istui silloin ja aina siitä lähtien Damasken vierellä.

Toki hän oli eksoottinen näky. Namalmarién hiukset olivat tummat, mutta ne oltiin leikattu niin lyhyiksi, että hänen pitkä kaulansa näkyi selvästi valkokauluksisen mekon alta. Korvissaan hänellä oli paksut, kultaiset riipukset, joilla joku onnellinen valenterralainen olisi elättänyt itseään monta vuotta. Ne tuntuivat olevan suurin puheenaihe väkijoukossa, mutta monet olivat myös uteliaita Namalmarién vaalean hiekan sävyisestä ihosta, joka ei sävyltään aivan vastannut meraiden kuparista hipiää, mutta oli silti tummempi kuin valtaosalla valenterralaisista. Jotkut pitivät häntä kauniina, joidenkin mielestä hän näytti vain sairaalloiselta.

”Pitkä merimatka sen tekee”, sanottiin ja minun täytyi yhtyä heidän arvioonsa. Nuori morsian oli kokenut varmasti kovia, ottaen huomioon millaisista taustoista hän oli kotoisin. Minä tietysti toivoin, ettei hän koskaan kantaisi Damaskelle terveitä jälkeläisiä, mutta kun hän nousi seisomaan sulhasensa vierelle ja tervehti tulevaa kansaansa, minä näin hänessä kipinän, joka pitäisi hänet hengissä kaikkien niiden koettelemusten läpi. Hänen silmänsä olivat täynnä vihaa.