Ja
niin Damaske ei ollut istunut vain onnellisesti vihollisiensa
ympäröimänä, vaan oli päättänyt tehdä sen yhden asian, mikä
todennäköisesti pelasti hänen nahkansa: hankkia liittolaisen.
Rauha Illumin, Pohjoisten valtakuntien ja Lunkhanin kanssa oli
olemassa, mutta se oli niin lasinhaurasta, ettei Damaske halunnut
yhdestäkään niistä ystäväänsä. Päinvastoin, hän halusi
ystäviä niitä vastaan. Varsinkin Lunkhan oli Damasken
mielenkiinnon kohteena, kaikista eniten siksi, että se oli helpoiten
vallattavissa. Kauppavaltiona se toisi Valenterralle niitä varoja,
joita siltä vielä puuttui, mutta sen maantieteellinen sijainti
olisi otollinen myös mahdollisessa sodassa Illumia vastaan. Sitä ei
koskaan osannut ennakoida, keneltä palaisi pinna ensimmäisenä,
joten Damaske oli tavallaan jopa viisas varautuessaan kaikkeen.
Valenterra
ei olisi kuitenkaan koskaan pärjännyt yksin sodassa Lunkhania
vastaan. Nykyisen tietoni valossa voisin arvioida, että se olisi
selvinnyt voittajana, mutta siinä vaiheessa tappiot olisivat olleet
Valenterralle niin merkittävät, että se ei olisi koskaan toipunut
niistä riittävän nopeasti. Kaikki olisi ollut yhtä tyhjän
kanssa, voimatasapaino oli liian yhtänäinen. Damaske kuitenkin
tiesi tämän ja kääntyi Welborianin puoleen.
Miten
minä selittäisin tämän? Lunkhanin ja Welborianin välit olivat
pahasti tulehtuneet. Siitä huolimatta Welborian oli tiukasti sidottu
Lunkhaniin, vaikka se sijaitsi Kananinmeren toisella rannalla,
kaukana kaikesta mitä minä olen koskaan nähnyt. Valtioiden
yhteinen taipale oli alkanut kaupankäynnin kautta, mutta pian
Lunkhanin edistynyt tekniikka ja lisääntynyt varallisuus alkoivat
nakertaa niitä perustuksia, joiden varaan Welborian rakentui. Niin,
rahalla voi ostaa melkein kaikkea, tai siltä se ainakin näyttää.
Lunkhan melkein kirjaimellisesti osti Welborianin kruunupäät heidän
valtaistuimiltaan!
Siellä
päin maailmaa vuodatettiin verta moneen otteeseen kun Welborian
yritti vielä vapautua Lunkhanin kämmenen alta, mutta mikään nähty
vaiva ei lopulta pelastanut sitä karulta kohtalolta. Kuin mestari
orjalleen, Lunkhan napsautti kahleet Welborianin ranteisiin ja siitä
päivästä lähtien sen rantavesiä ovat seilanneet lunkhanilaiset
kauppiaat ja sen valtaistuimilla istuneet lunkhanilaiset ruhtinaat.
Welborianin muinainen hallitsijasuku oli yhtäkkiä monia päitä
pienempi, ja ainoat kruununperilliset pakenivat niin syvälle
viidakkojen kehtoihin, ettei kukaan tuntunut heitä enää löytävän.
Vaan
Damaskehan löysi. En lähde edes arvailemaan miten, mutta pidän
mahdollisena sitäkin, että hän oli se, johon alunperin otettiin
yhteyttä heidän toimestaan. He eivät vain jakaneet samaa
vihollista, vaan hyötyisivät kummatkin merkittävissä määrin sen
kukistumisesta. Lunkhan jäisi Valenterran maarintamien ja
Welborianin merisodan väliin, eikä kestäisi kauaa kun Valenterran
kauppasaarto oli riistänyt siltä monia taloudellisia tukia. Voitto
olisi nopea, tappiot vähäiset ja Damasken valta ulottuisi sen
jälkeen pohjoisten vuorilta aina Kananinmeren valleille asti. Entä
mitä Welborian siitä saisi? Itsenäisyytensä. Minä en lähde
halveksumaan sen hintaa.
Kaikella
tällä oli suuri riski kuitenkin epäonnistua jos Lunkhan ehtisi
solmia omia liittolaissuhteitaan. Sen tähden Damaske toimi nopeasti,
ennen kuin kukaan ehti reagoida mitenkään, ja lähetti
laivasaattueen kauas merentakaisille maille. Kun ne valkopurjeiset
aalonkyntäjät keväällä palasivat, toivat ne mukanaan
Namalmarién, Welborianin todellisen hallitsijasuvun perillisen ja
Valenterran tulevan kuningattaren. Kuulostaa melko uskomattomalta,
vai mitä? Ajatella että niinkin inha mies kuin Damaske päätyi
avioon, mutta ylemmissä piireissä naimisiin meno tuntuu
tosirakkauden sijaan olevan usein vain järjestelykysymys.
Minä
en tietenkään ollut läsnä heidän häissään, mutta liiton
näkyvyyttä lisätäkseen Damaske ja Namalmarié näyttäytyivät
usein Valenterran kansalle. Usein tämä tapahtui talvipalatsin
edustalla, eräällä suuremmalla toriaukiolla, joka koostaan
huolimatta oli tulvillaan väkeä kun minä viimein saavuin sinne.
Puhe Namalmariésta oli levinnyt kuin villituli, ja jokainen oli
minun laillani utelias näkemään, millaisen kuningattaren me
saisimme vihattavaksemme. Ja silti minä säälin häntä heti kun
näin hänet vilaukselta päiden ja huitovien käsien takaa. En edes
siksi, että hän oli niin hauraan ja heikon oloinen, vaan koska hän
istui silloin ja aina siitä lähtien Damasken vierellä.
Toki
hän oli eksoottinen näky. Namalmarién hiukset olivat tummat, mutta
ne oltiin leikattu niin lyhyiksi, että hänen pitkä kaulansa näkyi
selvästi valkokauluksisen mekon alta. Korvissaan hänellä oli
paksut, kultaiset riipukset, joilla joku onnellinen valenterralainen
olisi elättänyt itseään monta vuotta. Ne tuntuivat olevan suurin
puheenaihe väkijoukossa, mutta monet olivat myös uteliaita
Namalmarién vaalean hiekan sävyisestä ihosta, joka ei sävyltään
aivan vastannut meraiden kuparista hipiää, mutta oli silti tummempi
kuin valtaosalla valenterralaisista. Jotkut pitivät häntä
kauniina, joidenkin mielestä hän näytti vain sairaalloiselta.
”Pitkä
merimatka sen tekee”, sanottiin ja minun täytyi yhtyä heidän
arvioonsa. Nuori morsian oli kokenut varmasti kovia, ottaen huomioon
millaisista taustoista hän oli kotoisin. Minä tietysti toivoin,
ettei hän koskaan kantaisi Damaskelle terveitä jälkeläisiä,
mutta kun hän nousi seisomaan sulhasensa vierelle ja tervehti
tulevaa kansaansa, minä näin hänessä kipinän, joka pitäisi
hänet hengissä kaikkien niiden koettelemusten läpi. Hänen
silmänsä olivat täynnä vihaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti