Roian tarina, osa 13

Naapurini ympärille kietoutunut mysteeri ei näyttänyt merkkiäkään aukeamisesta. Nyt kun olin omin silmin todistanut, että viereisessä huoneistossa todella asui joku, en voinut olla kiinnittämättä entistä enemmän huomiota siihen hiljaisuuteen, joka vallitsi seinän takana. Se oli melkein luonnotonta. Yhä useammin minä keskeytin arkiaskareeni ja kuuntelin, aivan kuin tunnollinen mielenkiintoni lopulta paljastaisi jotain siitä, mitä mies puuhasi kotonaan. Näin en kuitenkaan ollut, enkä minä tavannut häntä enää koskaan kasvotusten, mistä näin jälkikäteen olen tavattoman kiitollinen.

Eräänä iltana minä nimittäin sain idean. Puolustuksekseni on sanottava, että se oli jopa varsin hyvä. Olin pitkään halunnut päästä perille muodonmuutokseni rajoista ja käytänteistä, jotta ne eivät muodostuisi esteiksi jollain kiireisellä keikalla, jolloin virheisiin ei ollut varaa. Näin ollen ajattelin, että minun täytyisi löytää joku turvallinen, katseista vapaa paikka, jossa tehdä erilaisia kokeita itselleni niin ihmis- kuin susimuodossakin. Tiedättehän, sellaisia yksinkertaisia juttuja kun mitä tapahtuisi jollekin esineelle, jos pitäisin sitä suussani muodonmuutokseni aikana. Tai olisinko hetkessä vesiselvä jos vaihtaisin humalaisen ihmiskehoni suteen. Elämää suurempia kysymyksiä, selvästi.

Pienen pohdinnan jälkeen oli selvää, ettei Valenterrassa ollut muuta turvallista paikkaa kyseisille kokeille kun oma kotini. Seinät ja suljetut ikkunat pitivät huolta, ettei kukaan ulkopuolinen näkisi puuhiani. Sen lisäksi ulko-oveni oli sen verran vankkaa tekoa, ettei kukaan murtautuisi väkipakolla sisään ainakaan niin nopeasti, etten ehtisi vaihtaa ihmishahmooni. Kaikki oli siis täydellistä, ja niin minä pääsin samalla vakoilemaan naapuriani suden herkistynein aistein.

Se kokemus oli tosin sellainen, mitä ilman olisin pystynyt elämään. Tai korjaan: olisin elänyt astetta onnellisempana. Minä en lähde selittämään teille perinpohjaisesti omia näkökantojani tai pohdintojani asiaan, sillä totta puhuen en vieläkään täysin ymmärrä mistä oli kyse. Ehkä se niin mukavalta vaikuttanut surumies oli yksinkertaisesti vain sekaisin, niin kuin Damaskenkin huhuttiin olevan jossain syvällä pääkopan sisällä. En tiedä, mutta koko jutussa oli jotain niin karmivaa, että saan vieläkin kylmänväreitä sitä ajatellessani.

Hetkeen en erottanut mitään. Seinän toisella puolella vakoillessani minun täytyi luonnollisestikin turvautua kuuloaistiini, ja niin minä horistin korviani ja astuin lähemmäksi kynnet lattialla napsuen. Ei mitään. Minun olisi ollut helppo uskoa, että kaikki ihmiselämä oli kuollut koko talosta, elleivät toiset seinänaapurini olisi melunneet omassa kodissaan. En tiedä kauanko odotin, mutta lopulta saatoin erottaa muutaman vaimean, hitaan askeleen surumiehen talosta. Tämä sentään valoi minuun uskoa, että hän oli ylipäätään elossa.

Askeleet jatkuivat niin vaimeina, etten erottanut niiden suuntaa ennen kuin vasta paljon myöhemmin kun toisessa naapurissani oltiin rauhoituttu nukkumaan. Minä olin jatkanut omia puuhiani sitä odotellessani, ja vakoilupuuhiin taas keskittyessäni hyvä mieleni antoi kivuliaasti tilaa sille samalle epävarmuudelle, jota olin tuntenut jo portaikossa surumieheen törmättyäni. Minä en edes tiedä miten tämä pitäisi kertoa kenellekään. Mutta hän ei tehnyt mitään muuta kuin käveli.

Ympäri ja ympäri sitä samaa, vaatimattoman pientä huonettaan, aivan kuin häkkiin vangittu villieläin, joka on menettänyt halunsa taistella, muttei vaistojaan. Ja minä kuuntelin häntä kauan, sen voin vannoa, niin kauan että uteliaisuuteni vaihtui silkaksi kauhuksi kun hän ei lopettanut tuntienkaan jälkeen. Hän ei puhunut tai pysähdellyt. En kuullut, että hän olisi tehnyt mitään, mikä olisi suoraan vaatinut häneltä sellaista käytöstä. Hän vain käveli, väsymättä ja hitaanlaisella temmolla, aivan kuin hän ei olisi itsekään täysin käsittänyt mitä teki ja ajatustyö pakotti hänet hidastamaan vauhtia.

Silloin minä päätin muuttaa pois. Hittoako minä tein sellaisessa paikassa! He eivät olisi saaneet minua jäämään mistään hinnasta! Mutta samalla hetkellä kun minä astuin ulko-oveani kohti surumies viereisessä huoneessa pysähtyi. Sydämeni hakkasi niin kovaa, että olisi ollut melkein armollista jos se olisi pysähtynyt kokonaan. Minä en käsittänyt mitä tapahtui, joten seisoin vain paikallani valkeassa sudenhahmossa ja kuuntelin. Vasta kun hänen askeltensa ääni jälleen jatkui seinän takana minä ymmärsin, mitä oli ollut tekeillä. Hänkin kuunteli. En tiedä miten, mutta hän kuuli tekemiseni sen samaisen seinän läpi, jonka takaa omat ihmiskorvani eivät erottaneet mitään.

Minä odotin vielä aamunkoittoon. En tiedä miksi, kai minulle itselleni tuli turvallisempi olo kuin horisontti muuttui suljettujen ikkunoideni takana mustasta punakirjavaksi. Silloin minä en ollut ainakaan yksin, vaan koko muu maailma oli hereillä kanssani. Minun ei enää tarvinnut istua omassa, pimeässä huoneessani ja kuulla, miten niin kovin inhimilliseltä vaikuttanut olento kiersi omaansa. Minä en tiedä mikä se mies lopulta oli tai mitä hän teki. Pidän edelleen mahdollisena, että olin käsittänyt vain jotain väärin, että kyseessä oli jonkinlainen uskonnollinen rituaali tai jotain. Suruilla on monia omituisia tapoja. Mutta totuus on, etten minä jäänyt kyselemään keneltäkään, vaan keräsin mukaani kaiken, mitä univajeinen mieleni silloin piti arvokkaana, ja lähdin pois.