Roian tarina, osa 12

Se elämäntapa, mitä minä vietin, tuhosi tieltään kaiken muun. En tiedä kuinka moni teistä hiippailee öisin puremassa pahaa-aavistamattomilta tyhjäntoimittajilta kurkkuja auki, mutta voin vakuuttaa ettei se ole läheskään niin yksinkertaista tai pikaista kuin äkkiseltään arvaisi. Minä en uhrannut tälle uudelle harrastukselleni, jos sitä viitsii mustan huumorin rajoissa siksi nimittää, vain öitäni, vaan päiväni, kaiken aikani, sydämeni ja sieluni. Ja, valitettavasti, koska yksikään niistä ei itsessään riittänyt, minä aloin lopulta koulimaan itsestäni herrasmieskapinallista perehdyttämällä itseni siihen peliin, johon olin jo ottanut osaa. Ehkä minä jo silloin tiesin, että tulisin juoksemaan sillä pelilaudalla jonkin aikaa.

Aloin käymään tiedoksiannoissa. Luin kadunkulmiin naulattuja lehtisiä. Puhuin ihmisille ja halusin kuulla kaiken, mitä he pystyivät opettaa minulle Damaskesta ja Valenterrasta. Pian opin, ettei tehokkain tapa kerätä tietoa ollut sen nyhtäminen väkisin. Ihmiset pelkäsivät omaksua ja osoittaa kapinallismielisiä ajatuksia, joten jos mainitsin puolellakaan sanalla siitä, etten järin paljon pitänyt Damaske-pojastamme, he joko suksivat tiehensä tai pitivät huolen, että minä lähdin samoihin puuhiin. Teidän täytyy ymmärtää, ettei lähestymistapani olleet edes radikaaleja, pelkkiä kokeiluja, aivan kuin olisin naputtanut kepillä jäätä kokeillakseni kestääkö se allani.

Se ei kestänyt. Muutamia kuukausia aloittamiseni jälkeen minut kutsuttiin kaartin talolle vastaamaan törkypuheistani, mitkä kaikki tietysti kielsin. Korviani kuumotti kuin pienellä pojalla, jota nuhdellaan huonosta käyttäytymisestä, mutta eivät ne olleet tekoni, joita häpesin. Minua nöyryytti se, että olin jäänyt niistä kiinni. Tilanne ei ollut vakava siinä mielessä, että he olisivat mestauttaneet minut aamunkoitossa ja lähettäneet pääni äidilleni laatikossa, mutta kaartin kuluneilla kiviportailla seistessäni minä tiesin epäonnistuneeni kertakaikkisesti ja armoa kysymättä.

Ai miksi se oli niin vakavaa jos selvisin siitä kerran naarmuitta? No, koska en selvinnyt. Se, että kehoni säästyi, ei tarkoita sitä, että maineeni olisi pysynyt tahraamattomana. Tieto ei ollut mistään virallisesta lähteestä, mutta kaupungilla jokainen meistä tiesi, että Valenterra piti tarkkaan silmällä mahdollisia kapinallisenalkuja ja pyrki kitkemään riitasoinnut jo ennen niiden nousua. Olisi ollut jopa minulta typerää olettaa, ettei nimeni olisi koristanut sen päivän jälkeen jonkun salaisen kirjan yksinäistä nurkkaa.

Tapaus johti hyvin suoraan kahteen päätelmään. Ensinnäkin minun täytyisi hankkia luotettavia informaatioväyliä, joiden hyödyntäminen ei saattaisi minua suurempiin ongelmiin. Vielä silloin en tiennyt, mistä voisin etsiä niitä, mistä edes aloittaa. Toinen, ja tavallaan jopa oleellisempi oivallus oli se, että jos halusin jatkaa yöllisiä mestauksiani ja sankarileikkiäni, niin minun piti olla valmis katoamaan maailmankartalta ainakin hetkeksi. Olin siihen asti luullut, että kaikki olisi hyvin niin kauan kun kaarti ei tietäisi ihmismuodostani, mutta nyt ymmärsin, että jotta se ei koskaan myös tapahtuisi, minun piti alkaa piilottelemaan tiettyjä asioita itsestäni. Nimeni, toimeentuloni, osoitteeni. Perhetietoni ja ihmiskontaktini. Liian paljon riskejä jopa niinkin suurelle muutokselle, jota minä ajoin.

Mutta ei kiiruhdeta vielä tarinan edelle. Minähän kerroin naapureistani ja taisin mainita jo siitäkin, etten asunut talossa kauaa? No, totuus on, että eräänä kesäisenä yönä minä lopulta tapasin naapurissani asuneen nuoren surumiehen. Älkää kysykö mistä olin tulossa, tähän mennessä teidän pitäisi jo tietää, joten olin vähemmästäkin yllättynyt kun huomasin saaneeni seuraa kapeaan portaikkoomme. Vaikka minä en ihmismuodossani ollut verentahrima tai yökasteen suutelema, niin adrenaliini paloi edelleen suonissani ja minä olin siitä huolissani. Hah, aivan kuin kukaan nyt olisi voinut arvata mitään käytöksestäni. Mutta aina se pelko oli olemassa.

Minun naapurini oli päällisin puolin todella mukava. Hän tervehti minua aluksi suruksi, mutta kun huomasi, ettei kaltaisellani raukalla ole kielikorvaa kunnolla edes henkeni pitimiksi, hän vaihtoi sulavasti eteläiseen puheparteen. Toisin kuin useat surut, hän ei puhunut sitä murtaen vaan väisti onnistuneesti nekin ansat, joihin valtakuntalaiset usein lankeavat. Hän ei muutenkaan ollut millään muotoa tavallinen, ja siinä missä joihinkin asioihin oli selvät syyt, jotkut ovat pysyneet minulle mysteerinä tähän päivään. Ensinnäkin hänellä oli tavattoman kauniit silmät. Ne tuikkivat kun hän hymyili tai vitsaili jostain, mutta muutoin hän ei ollutkaan yhtä vakuuttava.

En ole koskaan nähnyt ketään, joka olisi niin sairaalloisen kalpea. En siihenastisessa elämässäni, enkä vielä nytkään. Toki kaikki surut olivat enemmän tai vähemmän kalkkiposkisia, mutta tämä tapaus oli kuin ruumis. Käytävän hämärässä hän oli melkein pelottava näky, vaikka minä yritin olla ajattelematta häntä sellaisena. Ei ollut hänen syytään, jos Damasken vaino pakotti hänet neljän seinän sisälle. Hänen täytyi olla yksinäinen, minä ajattelin, kun mies jatkoi jutteluaan juuri vuorokaudenajasta välittämättä. Hän kysyi jopa tulisinko vierailulle hänen luokseen. Hän lupasi keittää minulle Pohjoisten valtakuntien suolaista teetä heti kun kuuli, etten ollut koskaan maistanut sitä, ja vaikka minä aivan oikeasti olisin halunnut nukahtaa sitä kokemusta rikkaampana, minä kieltäydyin.

En tiedä voinko kehua jollain alitajuntaisella vaistolla, etupäässä minä olin vain väsynyt. Mutta kun minä lopulta toivotin hänelle hyvät yöt ja lähdin kävelemään omalle ovelleni, oli kuin jokin hänen musta sielunkolkkansa olisi tahrautunut takkiini ja kulkeutunut mukanani. Ehkä se oli vain hänen katseensa. Yhtäkkiä minulla vain oli epävarma, ahdistunut tunne, ja jouduin keskittymään oveni avaamiseen jottei heikko mielentilani olisi vain missään nimessä näkynyt käytöksestäni. Minä en kääntynyt enää katsomaan taakseni, enkä tiennyt mitä hän selkäni takana teki, mutta minä en kuullut hänen liikkuvan portaissa tai jatkavan matkaansa. Jatkavan? Mitä hän oli ollut ylipäätään tekemässä? Minun näkökulmastani hän oli yhtä hyvin voinut tunteja siinä samaisessa paikassa, missä hänet tapasin, ja vain odottaa, että kulkisin vääjäämättä hänen ohitseen. Minä en nukkunut näiden ajatusten kanssa järin hyvin sinä yönä.