Roian tarina, osa 11

Siinä minä olin, mahdollisuutenani kokonaisten korttelien, kylien ja kaupunkien rauhan takaaminen. Aluksi minä olin tietysti ujo kuin neitsyt, joka saa ensimmäistä kertaa sormensa paljaalle pinnalle, ja tunnuin enemmän karttavan ongelmia kuin etsivän niitä ratkottavakseni. Minun oli vaikea päättää milloin liikkua ihmisenä ja milloin vaihtaa suden hahmoon, sillä vaikka oli melko epätodennäköistä, että jäisin kiinni, niin sekään vaihtoehto ei ollut täysin poissuljettu. Mutta, valitettavasti, Valenterra teki minustakin lopulta uskaliaan. Osin jopa julman.

Aluksi kaartilaisetkaan eivät tienneet miten suhtautua minuun. Niin syvällä kaupungissa, suljettujen muurien sisällä, ei luonnollisestikaan liikkunut villieläimiä, joten suden kohtaaminen oli varmasti kovin hämmentävä kokemus. Kuinkahan monet kerrat minäkin menin villikoirasta heidän aivoituksissaan? Joku yritti tarjota minulle jopa kättään haisteltavaksi ennen kun minä purin siihen kiinni. Sitähän minä olin tekemässä, turha sitä on lähteä kaunistelemaan. Minä olin siellä tappamassa, vammauttamassa ja pelottelemassa ihmisiä. Alkuun kankeat ja arat otteeni vaihtuivat vähä vähältä tehokkaiksi ja kokeneiksi. Minä opin liikkumaan kaupungissa ja tuntemaan sen kadut, välttämään paikkoja, joissa minulla oli kiinnijäämisen riski ja suosimaan toisaalta reittejä, jotka pitivät minut kätkössä katseilta.

Oi, nyt minä saan sen kuulostamaan siltä, että kaikki tapahtui hyvinkin lyhyen ajan sisällä. Todellisuudessa siihen meni ikuisuus. Tein paljon virheitä, mutta vielä silloin minua suojeli se, ettei minulla ollut minkäänlaista mainetta. Ihmiset eivät heti minut nähdessään menneet panikkiin ja yrittäneet tappaa minua, vaan hämmentyivät tai ostivat minulle muuten aikaa toimia. Me olimme kaikki kokemattomia: minä siihen, miten Garibreena kuului olla ja he siihen, miten siihen kuului suhtautua.

Toki huhut lähtivät liikkeelle heti kun aloin jolkottamaan Valenterran kaduilla sutena. Jos valenterralaiset jotain osaavat, niin kertoa juttuja. Ensin ne olivat vain varoittavia sanoja irrallaan liikkuvasta kulkukoirasta. Kesti jonkin aikaa ennen kun vanhemmat rupesivat katsomaan lapsiensa perään ja kielsivät heitä liikkumasta yksin ulkona.

”Kuulitko siitä jo? Se raateli jonkun onnettoman Tulia-joen varrella”, naapurini puheli minulle ja minä nyökkäsin. Onneton hän olikin ollut loppua kohden, mutta samoin käsin hän ei ainakaan kajoaisi enää yhteenkään viattomaan. Lisäksi Tulia-joen varrella oli helppo liikkua ja sieltä oli nopea karata, sillä heti rantatörmän jäljeen siitä haarautui lukuisia kujia, teitä ja polkuja, jotka kaikki katosivat Valenterran yöstä mustien talojen lomaan.

Kaartista ei ollut minulle kunnollista vastusta, ei vielä silloin. Osin tämä johtui siitä, etteivät he osanneet odottaa muurinsisäistä uhkaa, joka lähtisi järjestelmällisesti nakertamaan heidän rivejään. He olivat pöyhkeitä, ylimielisiä ja valtansa sokaisemia, eivätkä olleet sen tähden pitäneet yllä taistelukoulutustaan, josta olisi voinut ehkä olla hyötyäkin siinä vaiheessa kun heidän painoisensa susi yrittää purra heidän rinnastaan läpi. Niin, no toisaalta, kuka osasi ylipäätään odottaa sutta? Kuinka moni oli saanut koulutusta sellaisen torjumiseen?

Suurin tekijä oli kuitenkin se, ettei heillä vielä silloin ollut tuliaseita. Ruuti oltiin jo keksitty, mutta sitä hyödyntäviä aseita oli hidasta valmistaa ja kallista antaa tavallisten rivisotilaiden käytettäväksi. Monilla muurin harjalla päivystävillä kaartilaisilla oli edelleen varsijouset, joilla tosin sai ikävää jälkeä aikaan kun tarve sitä vaati. Kaartilaisten perusvarustus rakentui kuitenkin sapelien ja erilaisten veitsien, tikarien ja puukkojen varaan, joita opin melko nopeasti karttamaan yksinkertaisesti siitä syystä, etten halunnut vatsaani leikattavan auki.

Näitä toimia tehdessäni minulle tarjoitui tietysti myös lukuisia tilaisuuksia muunlaiseen pahantekoon. Kuolleen tai tajuttoman kaartilaisen olisi voinut suhteellisen vaivatta vapauttaa rahan omistamisen suuresta taakasta. He tienasivatkin hyvin ja minä tarvitsin rahaa. Ties kuinka monta kertaa minä seisoin heidän yllään, ja jos he silloin olisivat katsoneet minua, olisivat he varmasti nähneet kolikoiden kiillon kahdesta sinertävästä sudensilmästäni. Joskus minä sorruinkin. Yleensä tosin vain silloin jos tiesin, ettei ruumista tulla löytämään vähään aikaan. Tällöin löytäjillä oli varaa päätellä, että minä olin kyllä tappanut heidät, mutta rahat oli vienyt joku muu. Jos he olisivat saaneet tietoonsa, että hirviösudella todellisuudessa oli tarve rahalle, he olisivat voineet tehdä jotain johtopäätöksiä. Tiedättehän, esimerkiksi sen, että minä todellisuudessa olen ihminen.

Se oli väsyttävää, partioiminen. Toki minulla oli suuri palo siihen, mitä tein, mutta kotiin raahautuessani minä kaipasin enää vain ruokaa ja unta. Mutta minä elin siitä kaikesta. Siitä, että näin mitä tekoni saivat aikaan ja miten minusta lopulta kasvoi jotain isompaa kuin yksinäinen nuorimies laitametsiltä. Mutta pidin siitä myös hyvin itsekkäistä, pikkumaisista ja julmista syistä, sillä se tarjosi väylän myös monenlaisille kostotoimille, kohdistuivat ne sitten tekijöihin itseensä tai kaartiin yleensä. Minä nautin heidän pelostaan, sillä sitä heidän silmissään alkoi olla aina vain useammin kun juoksin yön pimeästä heidän näköpiiriinsä.