Roian tarina, osa 10

Minun alkuni Valenterran katujen valvojana ei lähtenyt niin nopeaan nousuun kun jotkut teistä olisivat varmasti olettaneet. Minulla oli edelleen monia oman elämäni ongelmia, joista työn tekeminen ja Danin kanssa saman katon alla asuminen eivät olleet vähäisimpiä. Vaikka hän oli niihin aikoihin kiireinen omien töidensä ja opintojensa kanssa, hän oli sen verran terävä kaveri, että olisi pian osannut laskea yhteen muutamia merkittäviä virheitäni ja ymmärtänyt, että jotain oli tekeillä. Monena yönä minä makasin omassa sängyssäni, käsivarret pääni takana ristissä ja mietin, mitä minä voisin asialle edes tehdä.

Lisäksi mikään taho ei olisi elättänyt minua jos olisin jättäytynyt pois töistä. Yritin monena päivänä tehdä osuuteni ennätysmäisen nopeasti ja tehokkaasti, jotta minulla olisi ollut illasta aikaa partioida katuja, mutta monesti olin uurastukseni jäljiltä niin väsynyt, että onnuin vain kotiin nukkumaan. Alysiaa tämä muutos ihmetytti ja pelottikin, varsinkin kun minulla ei ollut tarjota mitään järkevää tekosyytä asiaan. Mutta vuosien saatossa minusta kasvoi erinomainen valehtelija. Voi pojat, tietäisittepä vain.

Viimeinen asia, mihin minä lopulta turvauduin, oli oma äitini. Minä en ollut niin hirviö, että olisin pyytänyt taloudellista tukea muutenkin rutiköyhältä yksineläjältä, mutta minä halusin isäni minulle jättämän perinnön. Se oli monella tapaa elämäni vaivaannuttavin hetki. Hän oli ollut niin iloinen siitä, että olin pitkästä aikaa tullut vierailulle, ja keitti meille teetä niihin melkein käyttökelvottoman sieviin posliinikuppeihin, joita hän rakasti. Omani kyljessä oli kuluneen punaisia kukkia, joita ei Valenterrassa edes kasvanut, ja jotka lepäsivät siroina vasten talven sinistä taustaa. Muistan sen vieläkin yksityiskohtaukseksi, koska sen tuijottaminen oli ollut hyvä tekosyy olla kohtaamatta äitini katsetta.

Hän otti sen kaiken yllättävän hyvin. Suurin syy lienee varmaan siinä, että kun hän kysyi, mihin aioin käyttää rahat, minä sanoin haluavani hankkia oman asunnon. Äiti ei vastannut mitään, mutta luulen tietäväni, mitä hän ajatteli. Lapsenlapsia. Paljon. Hän oletti, että olin löytänyt jonkun vaimoehdokkaan ja aion ostaa oman kodin voidakseni perustaa perheen. Minä en tietenkään oikaissut hänen ajatusvirhettään, sillä hän vaikutti hetken aikaa jopa onnelliselta siitä, että olin tekemässä elämäni eteen jotain. Jos hän vain olisi tiennyt...

Kävimme hoitamassa muodollisuudet yhdessä, sillä vaikka rahat olivat periaatteessa minun, äitini oli hoitanut perinnön listaamisen ja täyttöönpanon, ja monet asiakirjat olivat edelleen hänen nimissään. Hän oli kovin vähäpuheinen sinä päivänä, enkä minäkään yllättäen tuntenut itseäni niin itsevarmaksi, että olisin alkanut hauskuuttamaan häntä. Hän allekirjoitti papereita ilmiömäisellä teholla ja suupielet kireinä, aivan kuin hän olisi joutunut valvomaan ilmettään jottei vahingossakaan antaisi tunteitaan ilmi.

Isäni omaisuus oli jonkin verran suurempi, mitä olin odottanut. Olin joskus kuullut kerrottavan, että hän olisi ollut hyvä numeroiden kanssa ja nähnyt nopeasti, mistä asioista voisi olla hänelle taloudellista hyötyä ja mistä ei. Nyt ymmärsin, että asian laidan oli täytynyt olla niin, sillä vaikka puusepät olivat työllistyneet hyvin Valenterran rakennusvimmaisessa sydämessä, niin hänen ei edes minun laskupääni mukaan olisi pitänyt voida jättää pojalleen niin komeaa omaisuutta. Hänen oli täytynyt säästää pitkän aikaa. Tai ottaa muutamia hiluja sieltä täältä niin, ettei kukaan huomannut. Ottaen huomioon setäni politiikan salametsästyksen suhteen, pidin jälkimmäistä skenaariota melkein uskottavampana.

Minun olisi täytynyt olla mielipuoli, jollen olisi silloin miettinyt aikeestani perääntymistä. Ihminen on paljon alttiimpi suorittamaan ihmetekoja jos hänellä ei ole entuudestaan yhtään mitään, mutta heti jos hän saa jotain menetettävää, asiat vaikeutuvat. Niin tapahtui myös omalla kohdallani, sillä sen päivän päättyessä minä olisin voinut tehdä elämässäni paljon sellaisia asioita, joita olin aina halunnut, ja vain, koska minulla kerrankin olisi ollut varaa niihin. Minä olisin voinut mennä Alysian luokse ja pyytää häntä vaimokseni Valenterran punertavassa illankajossa, tai vain marssia lähimpään juottolaa ja vetää elämäni kännit. Minä haaveilin myös paljon pienemmistä asioista, kuten uusien vaatteiden ostamisesta tai jostain hyvästä ruoasta. Sellaisista asioista, joita en pääsisi kokemaan jos alkaisin maltilliseksi ja toteuttaisin suunnitelmani Valenterran hyväksi.

Koska en luottanut omaan heikkoon mieleeni, päätin toimia nopeasti. Ilmoitin asiasta Danillekin niin spontaanisti ja pikaisesti, ettei hän ollut varmasti edes ymmärtänyt mistä puhuin ennen kun olin jo kuskaamassa tavaroitani pois asunnoltamme. Häntä yllättävä rikastumiseni hämmästytti, mutta vielä enemmän hän tuntui olevan ihmeissään halustani päästä pois, kauas, jonnekin neljän seinän sisälle, minne kenelläkään ei olisi asiaa ilman lupaani. Minä en ollut sellainen ihminen, joka normaalisti haluaa sellaisia asioita, ja kaikesta vetämästäni hämäräpelistä huolimatta uskon Danin ainoana ajatelleen, että motiiveissani oli koira haudattuna. Mutta koska hän ei osannut päätellä mitä oli tekeillä ja miksi, hän antoi minun olla. Hän tunsi itsensä loukatuksi ja yksinäiseksi nopean lähtöni takia, mutta hän antoi olla.

Ensimmäinen oma kotini oli suhteellisen asiallinen, mutta pieni asunto kiireisen tiilitalon kattohuoneistossa. Tilaa oli juuri sen verran, että sain tavarani seinien varsille ja itseni pitkäksi aina öiden koittaessa. Sen, minkä paikka menetti ahtaudessaan, se maksoi takaisin äänierityksessä, ja minä tuskin kuulin viittä rääkyvää kakaraa, jotka hakkasivat seiniä viereisessä huoneistossa. Ai, mutta nyt minä puhun epäkunnioittavaan sävyyn. Minä ehdin itseasiassa kiintyä uusiin naapureihini sinä aikana kun asuin siellä. Perheen pää oli jo hyvään ikään päässyt kira-mies, joka katsoi yksin lapsien perään ja puhui hyvin avoimesti siitä, miten hänen vaimonsa ja perheen vanhin tytär olivat lähteneet Pohjoisiin valtakuntiin rotusorron alettua.

Ja siinä se taas oli, Damasken halu vihata ihmisiä perusteettomasti. Yleisesti ystävällinen luonteeni laittoi minut vahtimaan naapurini lapsia silloin tällöin, jotta mies saattoi nukkua pari siunattua tuntia tai olla ylitöissä. Harvoin minä sain mitään tuntuvaa korvausta tästä uurastuksesta ja kapinallisurani aloitettuani nekin toimet jäivät vähemmälle, mutta heidän kotiinsa astuessani minä saatoin olla aina varma, etten lähtisi tyhjin vatsoin. Minä opin heistä paljon ja jouduin melko läheltäkin seuraamaan miten ulkoiset tekijät rikkoivat heidän perheensä. Isä sentään jaksoi elättää vielä jotain toivoa siitä, että näkisi vielä vaimoaan ja tytärtään, että jonain päivänä he kaikki asuisivat Valtakunnissa, mutta hullukin näki, ettei heillä ollut varaa lähteä. Perheen nuorin tyttö ei ollut niin toiveikas. Hän uskoi vakaasti, että kaarti oli tappanut hänen äitinsä ja siskonsa ja jättänyt ruumiit mädäntymään vuorisoliin. Mitä siihen olisi voinut vastata?

Toista seinänaapuriani en nähnyt parina ensimmäisenä kuukautena lainkaan. Luulin pitkään, että viereinen asunto oli kokonaan tyhjillään, sillä en kuullut sieltä koskaan mitään. En astioiden kolahtelua, askelia tai puhetta. Huhu kuitenkin kiersi, että talossa asui nuori suru-mies, joka ei ollut lainkaan menossa Pohjoisiin valtakuntiin, vaan itseasiassa tulossa sieltä. Miksi tai miten, sitä kukaan ei tiennyt, mutta jos hän todella liikkui laittomasti ja ilman virallisia papereita Valenterran mailla, niin ei ollut ihme, että hän halusi pitää itseään piilossa. Oli hänen onnensa, ettei kaarti ollut jo löytänyt häntä. Ironista oli vain se, että hänen takiaan minä loppujen lopuksi jouduin muuttamaan pois siitäkin kodista.