Roian tarina, osa 9

Olin jo melkein kotikulmillani ennen kuin lopulta pysähdyin. Hengitykseni oli enää vain läähättävää pihinää, eikä minua saanut pysymään pystyssä oikein neljänkään jalan voimin. Nilkutin korkeiden katonharjojen hämärässä ja yritin jollain tavalla kerätä ajatuksiani siitä, mitä oli juuri äsken tapahtunut. Kuten aina, ajatteleminen vei minulta vähän aikaa, mistä syystä hakeuduin loppujen lopuksi jonkun talopiirin suljetulle pihamaalle. Siellä, keskellä sumuista yötä ja onnettomina riippuvia pihapuita, oli yksinäinen vesipumppu. Hakeuduin sen luokse kuin unessa, ja kurottautuessani sitä kohti minulla ei ollut enää tassuja, vaan hervottomasti tärisevät ihmiskädet, jotka tungin nopeasti takkini taskuihin.

Vai että sellainen ilta, minä ajattelin, vaikkei paikalla ollut edes ketään, jonka vuoksi minun olisi täytynyt olla jotenkin erityisen hauska. Olin tullut pumpulle pestäkseni kasvoni ja rintani kaikesta verestä, häpeästä ja pelosta, mutta nyt ihmismuodossani vain kaksi jälkimmäistä olivat enää tallella. Hieroin kasvojani hämilläni, shokista turtana, sillä ne veriroiskeet, jotka olin niin selvästi tuntenut poskillani vain hetki sitten, olivat nyt poissa.

Jos minä olisin koskaan uhrannut ajatusta asialle, minä olisin voinut päätellä sen laidan, mutta minä en perinyt äidiltäni hänen nokkeluuttaan, vaan häntä harvemmin pukeneet hymykuopat. Sitä ennen olin aina pitänyt sudeksi tulemistani jonkinlaisena muodonmuutoksena, jossa ihmiskehoni muuttui sudeksi, mutta nyt ymmärsin, ettei asia voinut olla niin. Toisessa olomuodossani saamani vammat, liat ja muut ulkoiset tekijät eivät olleet koskaan seuranneet minua toiseen. Minä olin täysin puettu nyt ihmismuotoon palattuani, kuten olin ollut siitä luopuessanikin, mutta vielä paremmin teoriaani tuki se, ettei pitkä juoksumatkani sattunut jalkojani nyt muotoa vaihdettuani.

Minä en myöskään tuntenut muutosta, tai en ainakaan sillä tavalla. Sitä on itseasiassa äärimmäisen vaikea selittää! Mutta minä en siis tuntenut että luuni olisivat asettuneet uusille urilleen, kasvaneet tai tehneet mitään muutakaan epätavallista. Kyse ei siis ollut siitä, että minulla olisi ollut yksi keho, jossa olisi ollut kaksi olomuotoa, vaan pikemminkin että minä olin samanaikaisesti ihminen ja susi, Roia ja Garibree, ja oli täysin oman päätösvaltani alla, kumman niistä näytin maailmalle.

Se sai minut ajattelemaan. Istuin yksinäni siellä sumuisella pihalla ja nojasin otsaani vesipumpun rautakankea vasten. Jännitys oli jättänyt minut ja antanut tilaa jollekin aivan toiselle, ideoille ja innovaatioille. Ennen olin aina pelännyt nousta Damasken hallintoa vastaan, koska sen vastaiset toimet riistäisivät minulta liian nopeasti ja armottomasti kaiken, mitä rakastin, mutta nyt minä olin susi. Yhtäkkiä se tuntui kun naamiolta, jonka turvin voisin liikkua yössä ja pitää huolta, ettei kukaan koe samaa kohtaloa kuin minä sinä samaisena iltana tai naapurintyttö lapsuudessani. Ettei kukaan joutuisi ylempiarvoisten sortamaksi vain, koska herroilla oli kaikki valta Valenterrassa, eikä kukaan vahtinut heidän tekemisiään tai saattanut heitä vastuuseen niistä.

Siitä se oikeastaan alkoi. Aivan aluksi minä en halunnut kuin toimia kaartina kaartille itselleen. Koko sotaisa taipaleeni olisi kokenut ennenaikaisen lopetuksensa jos sinä iltana kohtaamani mies olisi jotenkin selvinnyt hyökkäyksestäni. Minä en silloin vielä ollut tehokas tappaessani, ja kuuleman mukaan hänen henkeään oltiin yritetty pelastaa suurin vaivoin, mutta hauta perii meistä lopulta jokaisen. Miten pelottavaa se olisikaan ollut, jos hän olisi vielä viimeisillä henkäyksillään pystynyt kertomaan ihmisille tarinaa pojasta, joka muuttui sudeksi. Valenterra olisi välttynyt monelta vitsaukselta, mutta siinä ei loppua kohden olisi ollut enää mitään varjeltavaa. Kuten jo sanoin, ihmiset tarvitsivat Garibreeta, enkä minä vielä silloin ollut todellisesti käsittänyt, miten paljon.

Vaihdoin sinä iltana kehoani vielä kerran nähdäkseni, mitä tapahtui. Ihmismuodosta luopuminen oli kuin sukellus jäiseen lampeen tai kylmä, pureva viima, joka kulki suoraan lävitseni. Oli kuin olisin hetkeksi lakannut täysin olemasta. Niin pieneksi hetkeksi, ettei sitä silmin pystynyt näkemään. Ja sitten lihainen olomuoto taas asettui ympärilleni ja minä olin kalman kalpea susi, jonka jalkoja särki pitkän juoksun jäljiltä ja jonka hampaista tihkui edelleen verta äsken suoritetun tapon jäljiltä. Vai niin, minä ajattelin, sillä se kaikki oli niin tavattoman uutta minullekin. Olin vaihtanut kehoni viimeeksi lapsuuteni päivillä, ja vaikka jonkinlaiset vaistot selvästi ohjasivat liikkumistani, niin minulla oli paljon totuteltavaa.

Nostin toisen tassuni ilmaan. Sitten toisen. Lopulta minä tartuin kömpelöin hampain pumpun kampeen ja valutin itselleni niin paljon vettä, että sain pestyä kasvoni sille roiskuneesta verestä. Vesi muodostui lammikoksi pieneen kouruun pumpun alle, ja koska kurkkuni oli kuiva niin minä päätin juoda siinä samalla. Painoin päätäni alemmas vettä kohti ja, koska nenän virkaa toimittava kuononi oli hieman eri luokkaa kuin ihmisnenäni, minä sain sen upotettua aina kourun pohjalle asti ennen kun huomasinkaan. Taisin yrittää avata suutani, minulla meni vettä nenään ja selkäni karvat nousivat pörröön silkasta inhosta. Sinä yönä, siellä tuntemattomalla pihamaalla, tulevaisuuden toivo ja Valenterran vastarintaliikkeen tuleva keulahahmo, viisas ja väkevä muodonmuuttaja, pärski vettä kuonostaan ja yritti päättää millä jaloilla seisoisi, jotta voisi pyyhkiä kasvojaan tassullaan.