Roian tarina, osa 8

Minä tapoin ensimmäistä kertaa seitsemäntoistakesäisenä. Se on aika huono aika tehdä oikeastaan yhtään mitään, vähiten riistää toiselta henki. Minä en ole tapahtuneesta kovinkaan ylpeä. Kuten olen jo maininnut, väkivalta on minusta inhottava, kuvottava asia. Minä vihaan sitä miten sillä luodaan valtaa ja tuhotaan ihmisiä, mutta toisaalta minä en myöskään pidä itseäni muita parempana kuin turvauduin sen käyttöön. Minäkin olin vain ihminen, tavallani. Ja minun langanlaihassa ajatustenjuoksussani ei olisi ollut riittävästi ideaa pitämään minut poissa vaikeuksista.

Se tapahtui melko kaukana kodistamme, mistä syystä varmaan takerruinkin siihen viimeiseen keinoon, joka minun olemukseni perälle oltiin kätketty. En muista mistä minä olin tulossa, mutta ilta oli sinä päivänä väritön ja sumuinen, aivan kuin kätkeäkseen Valenterran likaiset kadut kaikelta, mitä niillä mahtoi tapahtua. Kunpa minä voisin sanoa, että näin jotakuta kiusattavan ja riensin apuun hiukset hulmuten ja komeana kuin kollikissa, mutta Valenterra ei ollut aivan sellainen paikka, jossa sankaritekoja tapahtuu. Minä kävelin kädet taskussa, katse alhaalla, mieli sopivan valppaana ja kuitenkin aivan arkisen typerissä asioissa. Kiersin jokaisen ikävältä näyttävän ihmisen kunnioittavan välimatkan päästä, mutta sinä iltana se ei minua pelastanut.

Eräällä kadulla minua vastaan käveli kaartilainen. Häntä oli tietysti vaikeaa tunnistaa sellaiseksi sumun lomasta, mutta toisaalta minä jotenkin aina tiesin. Aivan kun heistä olisi lähtenyt joku omanlaisensa, kuvottava löyhkä, joka sai vatsani kivistämään vihasta ja pelostakin, kai. Ehkä he kaikki liikkuivat samalla tavalla tai puhuivat tai tekivät jotain, mikä sai alitajuntani vireille ja mieleni valppaaksi. Se mies oli tyylikkäässä, tuhdissa humalassa. Minulla ei olisi ollut edes rahaa juoda itsenäni vastaavanlaiseen kuntoon. Katselin hieman arastellen hänen kuolleen miehen käyntiään ja yritin sitten pujahtaa hänen ohitseen mahdollisimman vähin vaurioin.

”Mitä kirottua sinä siinä virnistelet?”.

Hän tuskin olisi voinut pelästyttää minua pahemmin vaikka olisi puukottanut pari uutta hengitysreikää rintaani. Vaikka täytyy sanoa, että paljon mielummin minä otin hänen sanansa kuin juuri maalailemani skenaarion. Kavahdin kauemmas hänestä kuin potkittu koira ja rupesin lepertelemään jonkinlaista puolustusta tilanteeseen. Toki minä olin virnistellyt, mutta ei hänen ollut tarkoitus sitä nähdä! Sumussa ei nyt nähnyt eteensä alunperinkään, joten miten mies, joka käytännössä kurlasi viinaa, pystyi näkemään jos Roia-poika vähän hymähti suupielestään? Miten? Oliko hänellä joku kuudes aisti, minkä turvin hän sekä suunnisti että etsi saaliikseen minunlaisiani, kiittämättömiä juntteja?

Oli miten oli, yrityksistäni huolimatta seuraava asia, minkä tunsin, oli kyseisen kaartilaisherran sapelin terä kaulallani. Voi että. Minä en tiennyt miten se oli jäänyt minulta huomaamatta, mutta hän ei siis ottanut sitä huotrastaan tai takkinsa kätköistä, vaan se oli hänen kädessään samalla hetkellä kun hän sai minusta tarpeekseen. Ja hän todellakin oli saanut minusta tarpeekseen. En tiedä olinko todella voinut epäonnistua hänen silmissään niin täydellisesti, että henkeni uhkaaminen oli vaihtoehto, mutta hän oli aivan valmiina peittelemään minut maan kehtoon. Se näkyi hänen silmistään, miten ne raivosivat ja vain odottivat, että antaisin hänelle syyn tappaa minut. Minä en osannut peloltani suhtautua mitenkään.

Uskon, ettei kukaan olisi voinut mitään hänen vihalleen, koska siinä ei ollut logiikkaa. Hän ei ollut raivoissaan, koska olin häirinnyt hänen iltakävelyään viattomalla eleelläni, vaan koska hän vain oli raivoissaan, kokonaisvaltaisesti ja sääliä tuntematta. Silloin hän ei ollut etsinyt yöstä mitään muuta kuin ongelmia ja ollut kai iloinen siitä, että minä satuin kävelemään kulman takaa. Minun olisi vain pitänyt kääntyä ympäri kun näin hänet. Minun olisi pitänyt juosta karkuun kun huomasin, ettei hän aikonut antaa anteeksi tai armoa. Eniten minua ärsyttää se, että sen kaiken piti tapahtua niin pienen ja mitättömän asian tähden.

Hän ei tappanut minua. Hän laski sapelinsa ja tarttui hiuksiini humalaisen miehen raivotautisella voimalla ja olisi varmasti raahannut minut sillä tavoin koko matkan kaartin rakennukseen jos olisin sallinut. Hän itse teki varsin selväksi, että minun elämäni olisi perusteellisesti pilalla jos pääsisimme sinne asti ja jälkikäteen olen pohtinut olisiko hän ollut jopa oikeassa. On helppo ajatella, että pieni rikkomukseni olisi mennyt sormien lomasta kaartin rakennuksella, koska enhän minä loppujen lopuksi ollut kuin perusteellisesti pilkannut heidän kultaista ylemmyydentunnettaan ja teennäisyyttään. Olisin ollut onnekas, jos olisin päässyt lähtemään kaikki raajat tallella. Ja toisaalta, olisiko se kuitenkin ollut pienempi paha kuin jonkun tappaminen?

Kun mies kompuroi viertävän kivitien askelmilla, minä riuhtaisin itseni hänen otteestaan ja hyppäsin häntä vasten. Kaikilla neljällä jalallani, korvat luimussa, silmät leiskuen, hampaat irveessä. Jos hän olisi ollut tavallinen ihminen niin hän olisi kuollut pelkkään säikähdykseen, mutta nyt hänellä oli suojakilpenään menetetyn illan muisto ja alkoholin turruttama mieli. Hänen sapelinsa kalahti mukulakivetykselle ja hän itse rojahti katuun tuntuvasti tömähtäen. Voi olla, että sisu olisi siinä pisteessä noussut kaulaani ja olisin juossut kotiin vippulat vinkuen ja häntä koipien välissä jos hän ei olisi ruvennut huutamaan.

Se ei ollut ”arrgghh kurittamani nuorukainen muuttui juuri sudeksi”-huutoa vaan enemmänkin kännisen äijän ärinää, johon sekottui paljon kirosanoja ja uhkauksia. Saatoin olla varma siitä että hänet kuultiin, mutta en ole täysin varma ymmärsikö hän itse, mitä oli tapahtumassa sinä hetkenä kun minä todellisuudessa tapoin hänet. Sehän oli tappo, vai mitä? Tai itsepuolustusta. Minä voin vannoa, ettei minulla ollut mitään muuta vaihtoehtoa, en tiennyt mitä olisin voinut tehdä. Ja kuitenkin se tuntui murhalta, ehkä eniten siksi, että hänen vihamielisessä tietämättömyydessäänkin oli jotain viatonta.

Kun hän kohotti leukaansa, minä työnsin kuononi sen alle ja purin hampaani hänen kaulansa kummallekin puolelle. Siinä mielentilassa verta tuskin maistoi, mutta sen kuuma virta pelästytti minut hetkeksi. Pitkän suuni takia sitä ei päässyt nieluuni, ja miehen riipivät tuskanhuudot pitivät minut hetkessä, saivat puremaan kovempaa. Miehen huuton loppui samalla hetkellä kun sain suljettua hänen henkitorvensa leuoillani, mutta vasta silloin hän alkoi tosissaan taistella minua vastaan. Hän haroi sapeliaan, yritti työntää minua päältään ja oli riittävän valpas yllättäen jopa etsimään tikaria takkinsa alta, mutta jostain syystä hänellä ei ollut sellaista mukanaan. Minä ankkuroin tassuni lujasti maahan ja vain odotin että hän kuolee. Olin niin paniikissa, että se yksinkertainen asia tuntui vääryydessään suurimmalta lohdulta maan päällä. Kuole jo, minä huusin mieleni sisällä. Ole kiltti ja kuole.

Me emme tosin päässeet ikinä siihen pisteeseen, jossa hän olisi yrittänyt viimeisellä, voimattomalla yrityksellä syöstä minut kimpustaan ja kuollut sitten ääntäkään päästämättä, silmät lasittuen. Hänen huutonsa olivat herättäneet huomiota alemmalla kadulla ja heti juoksuaskelia kuullessani minä päästin irti siitä, mitä hänen kaulastaan oli jäljellä. Veri pulppusi rikkaan punaisena siellä sumuisessa yössä ja sen löyhkä oli pureutunut lähtemättömänä vitsauksena herkistyneeseen kuonooni. Mies korahteli allani, vielä ilmiselvästi elossa sinä hetkenä, kun minä sain viimein voimaa jalkoihini ja juoksin. Huudot seurasivat minua Valenterran yöhön, mutta ne jäivät taakseni armottomalla vauhdilla, kun minä kiisin sudenhahmossani katujen poikki. Minä en edes tiennyt, minne juoksin. Minä tunsin vain kuuman veren roiskeet leuallani ja paniikissa hakkaavan sydämen rinnassani.