Roian tarina, osa 6

Kun äitini pieni asunto kävi liian pieneksi minun kasvavalle keholleni ja levottomalle nuoren miehen mielelleni, minä muutin pois. Päätökseni täytyi tulla helpotuksena myös äidilleni, sillä nyt hänen ei tarvinnut olla ensisijaisesti vastuussa siitä, että minä ylipäätään pysyin elossa. Teidän täytyy kuitenkin ymmärtää, ettei asuminen Valenterrassa ollut niinä päivinä halpaa. Kaikkea muuta, itseasiassa, enkä minä tohtinut vielä silloin ostaa omaa paikkaa, jota olisin kutsunut kodikseni. Sen sijaan me teimme Danin kanssa niin kuin oli kummallekin helpointa ja muutimme saman katon alle lähelle Tulia-jokea. Asunto ei ollut kummoinen, mutta siinä oli avattavat ikkunaovet, ja useina iltoina minä ja Dan istuimme roikottamassa jalkojamme katonharjojen yllä.

Sieltä ei olisi voinut hypätä alas rikkomatta luitaan, mutta kuka olisi halunnut pois sellaisesta hetkestä? Meillä oli kaikkea, mitä me sinä hetkenä tarvitsimme tai kaipasimme, ja ennen kaikkea me olimme ystäviä. Danilla oli naurussa pidättelemistä silloin kun minä innostuin kertomaan juttujani, mutta toisaalta minua ei koskaan haitannut olla hiljaakaan. Ei hänen seurassaan. Se ei koskaan tuntunut painostavalta tai siltä, että sitä hiljaisuutta olisi täytynyt täyttää jotenkin. Sellaisiin hetkiin olisi mukava palata jos se olisi mahdollista, mutta ehkä niistä jääneet muistot ovat kultaisia vain siksi, että ne ovat kaukana saavuttamattomissani. Tässä välissä haluan kertoa jotain meidän kahden suhteesta, minkä kerron vain koska uskon sen olevan hyödyksi teille myöhemmin.

Minä ja Dan tapasimme ensimmäistä kertaa erään leikkikentän laidalla, joka minun teinivuosieni aikana rapistui jättömaaksi. Oli kesä ja päivä oli polttavan kuuma meille talvessa eläjille. Minä en ollut malttanut olla riisumatta kenkiäni vaikka äiti oli nimenomaan kieltänyt sen. Hän osasi kuvitella karhean hiekan alle kaikkea aina lasinsiruista käärmeisiin, mutta oli kuitenkin vain harvoin todistamassa miten minä turrutin itseeni sääntöjen rikkomisen huumaavan kaavan. Ei kenkiä minulle kiitos, minä potkin palloa paljain jaloin ja murisin kuin susi kun ystäväni Renna yritti viedä sitä minulta. Renna, toisin kuin Dan, oli itsekin hieman villi tapaus, eikä antanut minulle tuumaakaan periksi. Putosin nuoruudessani monesta paikasta, mutta Rennan puumaja oli ainoa joka muiston lisäksi jätti valkean arven lapaluilleni. Hän kuoli keuhkotautiin kun olimme ehtineet asua vasta muutaman vuoden kaupungissa. Äiti halusi pitää minut poissa hänen luotaan.

Mutta siinä muistossa me olimme vielä nuoria ja Renna oli sidottu nopeasti kasvavan poikalapsen kehoon. Leikkimme eivät koskaan olleet niitä kehittävimmästä päästä, pakko sanoa ja näin jälkikäteen minua ihan naurattaa. Renna kaatoi minut pölisevään maahan ja potkaisi kylkeen tavoitellen palloa. Minä ärähdin turhautuneena, purin hampaani hänen jalkaansa ja annoin hänen huutaa ja kiroilla kunnes tunsin veren kuparisen maun kielelläni. Hän tarttui minua hiuksista ja kiskaisi minut kimpustaan ja tämä saattoi jatkua ties kuinka kauan. Ironista oikeastaan, että juuri tällaisena päivänä minä näin Danin ensimmäistä kertaa, vaikka Dan oli jo pitkään tiennyt minusta. Omien sanojensa mukaan hän halusi vain lukea portinpielessä, mutta miten kukaan voi lukea kun kaksi ikätoveria repii toisiaan kappaleeksi siinä hänen silmiensä edessä ja vielä nauravat asialle? Hän yritti antaa olla ja vaihtoi jopa lukupaikkaansa, mutta aina välillä hän näki meidät ja ajatukset heräsivät. Ajatukset, jotka hän toi ilmi vasta sinä päivänä.

Renna oli joutunut poistumaan pikaisesti huomattuaan auringon laskevan ja niin minä retkotin yksikseni hiekkakentän laidalla. Minulla ei ollut kiire sinä päivänä, harvoin minulla todellisuudessa oli, joten olin päättänyt antaa kivistävän kehoni toipua hieman ennen kotimatkaa. Jossain puiden alla hämärässä Dan oli sulkenut kirjansa, asettanut sen siististi kainaloonsa ja kävellyt luokseni. Danin oli vaikea myöntää sitä jälkikäteen, mutta hän pelkäsi Rennaa todella paljon aina tämän kuolemaan asti. Yläpuolellani seistessään hän oli osannut murehtia ystäväni kostoa, mutta oli silti päättänyt katsoa minua silmiin kun minä lopulta avasin ne. Ainakaan meille ei ilmentynyt kiusallista hiljaisuutta missään vaiheessa, sillä heti huomioni saatuaan Dan aloitti saarnan joka meni minulta puoliksi ohi pelkän hämmennyksen vuoksi. Voisin käyttää kaikki sivuni vain siihen litaniaan, mutta valitettavasti joudun tiivistämään hieman saadakseni lopputarinani johonkin väliin. Hän halveksi minua. Minä olin pelkkä villi-ihminen, joka vei röyhkeästi tilaa muilta, joka pilasi pelikentän, joka käyttäytyi aivan sopimattomasti, joka kiroili, itki ja vuoti verta aivan liian julkisesti. Minä en kuulunut sinne. Ja huomatkaa että hän todella puhui koko ajan yksikössä. Renna sivuutettiin kokonaan, se olin vain minä, minä ja minä ja kun minä kysyin haluaisiko hän sitten pelata joskus minun kanssani niin Dan pamahti hiljaiseksi.

”En ainakaan tuollaisia leikkejä”, hän änkytti lopulta ja kohitti lasejaan peittääkseen poskille hiljalleen levinneen punan.

Ja tässä, arvon yleisö, tiivistyy kaikki se, mitä me olimme ja mitä me uskoimme aina olevamme. Minun sanani olivat ne, jotka veivät keskustelua aiheesta toiseen, joko tyylikkään sulavasti tai sitten pakotetusti. Hän heitti välikommentteja yrittäen näyttää tyylikkäältä ja sivistyneeltä rinnallani, ja onnistuikin siinä moitteitta. Minä olin se, joka iski meille kauneimmat naiset ja hän oli se, joka itki vuolaimmin heidän peräänsä. Kuulostaa tasa-arvoiselta? No, toivottavasti ei. Ystävinäkin me tiesimme paikkamme ja, toisin kuin Rennan kanssa, minä sain Danilta suurta valtaa ihan yksinkertaisissakin sosiaalisissa tilanteissa. Minä en alistanut häntä, mutta hän alistui. Hän ei taistellut, ei edes yrittänyt. Ja siihenkin, valitettavasti, oli syynsä.

Dan oli hyvin yksinäinen. Varakkuus on jo itsessään oudoksuttavaa maassa, jossa nähdään nälkää ja jossa lapset määrittelevät toisensa erilaisuuden perusteella. Dan kohtasi vielä nuorena miehenäkin paljon syrjintää ja panettelua, mutta sen laatu muuttui ruumiillisesta sanalliseksi vasta kun minä astuin kuvioihin. Hänelle minä olin jo alkuaikoina jotain, mistä kannatti pitää kiinni koko verestävän sydämen mahdilla. Sinä päivänä siellä asunnossamme minä olin hänen suojansa ja taistelijansa, vahva johtaja, jonka sanoihin hän pystyi vastaamaan mielipiteillä, muttei teoilla. Joku tärkeä vain koska muita ei ollut, mutta myös siksi, ettei muita tarvittu. Me pärjäsimme kahdestaan, hän ja minä, vaikka se välillä raastoi kumpaakin meistä. Minua siten, että vuodin verta kummankin puolesta ja olin yksin vastuussa hänen onnestaan. Häntä... noh, miten luulette?