Roian tarina, osa 5

Uusi asuntomme kaupungissa oli ankein, jossa olen ikinä asunut, mutta toisaalta mikä tahansa olisi vaikuttanut sieluttomalta oman talomme ja sedän metsästysmajan jälkeen. Kaupunki oli minulle muutenkin ennestään tuntematon paikka, vaikka olinhan minä nähnyt monikerroksisia tiilitaloja ja kapeita kujia satunnaisilla matkoillamme sukulaisillemme. Todellisuus iski minuun kivuliaasti ja minä olin kun eksynyt koiranpentu talonnurkissa istuessani, kuunnellessani ulkona kantautuvaa hälyä. Mutta, kuten tulette kyllä huomaamaan, minä olin hyvä hakeutumaan hankaluuksiin ja sen takia minulla oli hyviä kavereita jo lyhyen ajan kuluttua.

Niistä vuosista minulla ei ole paljon sanottavaa, vaikka ne olivat juurikin ne vuodet, joiden aikana minä kasvoin pojasta nuoreksi mieheksi. Ajan kuluessa minä totuin siihen, ettei taivasta juuri näkynyt katonharjojen takaa ja että minun tuli olla kotona ehdottomasti ennen pimeän tuloa. Ihmiset olivat kovin erilaisia siellä kun vanhassa kodissamme, mutta tässä tapauksessa maalaisjuntin tapani ja sinisilmäinen uteliaisuuteni tuntuivat olevan minulle enemmän hyödyksi kun haitaksi. Sen takia minusta varmaan jäikin tällainen itselleni naureskeleva päänrapsuttaja.

Niinä vuosina tapahtui kuitenkin paljon asioita, jotka eivät vaikuttaneet elämääni silloin, mutta joista koitui minulle suurta päänvaivaa tulevaisuudessani. Kaikki me olimme osaltamme odottaneet, että Pohjoiset valtakunnat saisivat lopulta mittansa täyteen Kontraman perillisen ja Valenterran kuninkaan Damasken toimista, mutta ehkä siellä tosiaan ei tehty muuta kun juotiin teetä, sillä he eivät saaneet mitään aikaan. Sen sijaan Damaske sai heistä tarpeekseen ja julisti Valtakunnat kauppasaartoon heikentääkseen heidän varustelujaan tai ollakseen vain ilkeä oma itsensä.

Jos olette seuranneet kertomaani millään mielenkiinnolla niin pidätte varmaan naurettavana ajatusta, että pienen pieni Valenterra julisti kauppasaarron yhdeksälle kuningas- ja kuningatarkunnalle ja luuli pääsevänsä siitä vielä voitolle. No, totuus on, että se tavallaan pääsi. Kuten mainitsin, Pohjoiset valtakunnat ovat todella petollista, monitasoista maastoa, jonka kulkureittejä etelään Valenterra vahti paikaltaan. Se oli antanut Pohjoisten valtakuntien käydä kauppaa lävitseen ja kai se itsekin oli hyötynyt Valtakuntien kankaista ja astioista, mutta pysäyttämällä tämän ikuiselta tuntuvan virran se saartoi kuningas- ja kuningatarkunnat sen suurimmista ja ehdottomasti tuottavimmista kauppakumppaneista, Lunkhanista ja Illumista.

Näistä kahdesta jälkimmäinen oli varsinkin kova isku, niin Pohjoisille valtakunnille kuin Illumillekin. Illumin koppava kruunupää kirosi sinä iltana varmasti koko maailman olemassaolon ja istua möksötti nurkassa, mutta oli varmasti yhtänäisen ilkeä voidakseen arvostaa Damaskea hänen ovelasta vedostaan. Ehkä siitä olisi seurannut jotain sotatoimiakin ellei Illumin kuningashuoneella olisi ollut kädet täynnä omien, kapinamielisten kansalaistensa kanssa. Myöhemmin Illumi ja Pohjoiset valtakunnat ryhtyivät taas kauppaan meriteitä pitkin, mutta vielä silloin tilanne näytti todella tulenaralta ja vaikealta. Valenterran kaduilla puhuttiin sodasta ja pelättiin, että kauan Valenterran kanssa riidoissa pysynyt Lunkhan käyttäisi tilaisuutta hyväkseen ja liittoutuisi... öh, kaikkien kanssa, oikeastaan. En osaa edes nimetä maata, jolla ei olisi ollut jotain hampaankolossa Damaskea vastaan.

Mutta se saamarin paskiainen selvisi niistä kaikista! Ei tuntunut tekevän edes tiukkaa! Minusta tuntuu ettei koko äijä ollut muuta kuin julmuutta ja onnea, puolet ja puolet, sillä kyllä te varmasti tästä minunkin tekstistäni huomaatte miten naurettava skenaario oli kyseessä. Äitini itki sitä kaikista eniten, sillä hänellä oli oma omituinen tapansa hamstrata astioita, nättejä ja käyttökelvottomia. Asuntomme oli silloinkin täynnä pieniä posliinikippoja ja -purnukoita, jotka oltiin valmistettu Pohjoisissa valtakunnissa ja joita ei saanut nyt kauppasaarron aikaan enää mistään. Hän suhtautui jokaiseen rikkimenneeseen astiaan samalla tavalla; pienen naisen suurella raivolla. Pari kertaa hän heitti minut pihalle koko talosta, jotta saattoi puuskuttaa yksinään ja kerätä rakkaan kipponsa sirpaleet lattialta.

Niinä vuosina Damaske alkoi myös ”puhdistaa” Valenterran väestöä sinne ulkopuolelta muuttaneista kansoista. Minä en ole vieläkään aivan varma miten Damaske todellisuudessa perusteli rotupolitiikkansa, sillä silloin olin vielä liian nuori osallistumaan julkisiin tiedoksiantoihin, joita torilla pidetiin, ja jälkikäteen olen kuullut hyvin monia eri versioita asiasta. Todennäköisesti hän yritti estää Pohjoisia valtakuntia vakoilemasta ja siksi sorto kohdistuikin etupäässä heidän enimmistökansoihinsa, meraisiin ja suruihin.

Minä en edusta kumpaakaan. Käsittääkseni minussa on ripaus suruverta isäni puolelta, mistä syystä hiukseni ovat heenaille turhan karkeat ja maansävyiset, mutta koska piirre on minussa vain pienenä, se ei ole koskaan tuottanut minulle ongelmia. Äitini taas on niin heenai kun kukaan vaan voi olla, teräväkasvoinen ja vaalea kuin kesävehnä. Olen kuullut paljon puhetta, että heenaiden sukulinja periytyisi alunalkaen Illumin vaaleiden asukkien riveistä, joten tässäkin tapauksessa rotusorron ajatus on naurettava. Aivan kun Damaske olisi vain päättänyt että kyllä, Valenterraa edustavat heenait ja punertavahiuksiset lännenihmiset kirat.

Käytännössä nämä säädökset tarkoittivat suuria ongelmia suruille ja meraille. Damaske ei niinkään halunnut tapattaa tai vahingoittaa heitä siinä pelossa, että Pohjoiset valtakunnat nousisivat puolustamaan omiaan, mutta hän halusi heidät Valenterran rajojen ulkopuolelle. Koko kaupunki oli kaaoksessa kun vartijat ja kaartilaiset kävivät kodeissa tekemässä listojaan ja tutkivat Valenterran kansalaisten sukupuita. Jokainen ”kelvoton” sai käskyn lähteä, riippumatta siitä oliko hänellä perhettä, työpaikkaa tai tulevaisuutta. Pohjoiset valtakunnat sietivät tämän ja vastasivat rauhanomaisin keinoin, avaamalla rajansa evakkoja varten.

En tiedä kummalla kansalla olisi loppupeleissä ollut kauheammat oltavat. Minusta surut olivat aivan yhtä oleellinen osa katunäkymää kuin mukulakivet tai tienvarsiputiikkien ikkunat. He vain olivat siellä, jokapuolella, tehden kauppaa ja rikastuttaen kulttuuria, tullen joka päivä lähemmäksi muita kansoja ja perustaen myös perheitä niiden edustajien kanssa. Heille tunnusomaisinta lienee tummat hiukset ja ruskeat silmät, jotka kummatkin periytyvät vahvoina jälkipolville. Juuri tämän ulkonäöllisen piirteen takia surujen jälkikasvukin sai poistumismääräyksiä, vaikka he eivät olisi tienneet surujen perinteestä ja elämästä yhtään mitään tai olleet heidän kanssaan tekemisissä jompaa kumpaa vanhempaansa lukuunottamatta.

Merait taas olivat enemmän yhtenäisempi kansa, eivätkä he juuri yhtyneet muihin kansoihin. Tästä syystä Damasken oli erityisen helppo murskata heidät luutansa alle ja lakaista pois Valenterrasta. Mutta, kuten tulette myöhemmin huomaamaan, he olivat todella haluttomia lähtemään. En tiedä mikä se oli mikä loppujen lopuksi pidätteli heitä Valenterran tuliahjossa, elämä Pohjoisissa valtakunnissa olisi ollut heille varmasti kaikin puolin helpompaa, mutta pitkän aikaa he vielä vaelsivat Valenterran katuja tatuoituine poskineen ja pronssinkuulaine silmineen.

Myös ystäväni Dan joutui Damasken rotutarkkailun kohteeksi. Rehellisyyden nimissä on sanottava, etten ole koskaan nähnyt ihmistä, joka näyttää enemmän surulta. Hänen hiuksensa jäivät mustuudessa jälkeen vain Damasken kitukasvuiselle sydämelle ja hänen silmänsä olivat niin tummat, että niihin oli todella kiehtovaa katsoa. Hän ei kuitenkaan ollut puhdasverinen suru, vaan hieno esimerkki edellämainitsemastani ongelmasta. Suruveri oli yhtynyt hänen sukulinjoihinsa kauan sitten kun Roika oli vielä pystyssä, eikä se ollut siitä juuri haalistunut, tosin tätä ennen ei kukaan ollut juuri nähnyt tarvetta sen poiskuuraamisessakaan.

Muistan miten olin pelännyt, että Damaske veisi minulta hyvän ystäväni, ja että Dan eksyisi Valtakuntiin jos niitä todella oli niin paljon (hän oli kovin likinäköinen), mutta tässä ja monessa muussakin tapauksessa Danin hyvät perhetaustat pelastivat hänet. Hänen äitinsä oli suunnittelijana Damasken omilla tehtailla, joten hänellä oli sekä rahaa että vaikutusvaltaa sanoa, ettei Dan ollut surua nähnytkään. Ja he uskoivat häntä. Rahalla saattoi ostaa monia asioita niitä päivinä, eikä vaihtoehtoinen totuus ollut niistä vähäisin. Joten Dan sai puhtaat, kuuleman mukaan täysin uudet paperit, ja hänen surutaustansa pyyhittiin kaikista niistä suvun kirjoista, joita hänen perheensä ei ollut vielä polttanut.