Roian tarina, osa 4

Mutta eipäs kiirehditä taas tarinan edelle. Jos tämä olisi millään tavoin onnellinen tarina, minä voisin nyt ylpeillen kertoa eläneeni koko elämäni siellä kylässä, leikkien sutta vain satunnaisina vapaapäivinäni ja nauttien siten siitä, mitä metsä ja luonto minulle olivat. Mutta historia oli viemässä meitä kohti aivan toisenlaista päämäärää. Niihin aikoihin Valenterra sai uuden vihollisen itselleen rajanaapuristamme Lunkhanista. Kaikki vihanpito oli kuitenkin alunalkaen Damasken aikaansaamaa, mihin kyseinen kauppavaltio vastasi kiristämällä omia suojatoimiaan. Sodan tuulet puhalsivat jo, vaikkei tilanne leimahtaisi vielä pitkään aikaan oikeaksi verenvuodatukseksi.

Niihin aikoihin alkoi myös Valenterra varustautua huonoja vuosiaan varten ja korkealta istuimeltaan Damaske teki päätöksen, joka tuhosi kaiken sen, minkä varaan olin rakentanut pienen, monella tapaa mitättömän elämäni. Vaikka Lunkhan oli omasta kylästämme niin kaukana kun vain mahdollista oli, Damaske päätti rakentaa suuren muurin suojaamaan meitä pohjoisen uhkaa vastaan. Lunkhanin ja Pohjoisten valtakuntien jakama viha Valenterraa kohtaan olisi liian helposti voinut muuttua liitoksi sitä vastaan, joten Damaske oli omalla tavallaan jopa viisas ottaessaan asian huomioon.

Mitä siihen nyt voisi sanoa. Meidän vanha talomme lienee ollut tasan siinä kohtaa, josta muuri nykyään kulkee. Ja vaikkei olisikaan, niin meidän olisi silti täytynyt tehdä päätös siitä, halusimmeko jäädä muurin ulko-vai sisäpuolelle. Ja, minä voin sanoa, se päätös ei ollut kovin vaikea. Valenterra ei ollut ehkä maailman suloisin kehto, mutta jos sen rinnalle laitetaan hidas kituminen ja paleltumiskuolema metsän talvisilla rinteillä, niin jopa minä voin löytää siitä jotain hyvää. Joten me muutimme setäni luokse. Tiedotus muurin rakentamisesta tuli niin lyhyellä varoitusajalla, ettei äitini monien muiden ohella ollut varautunut siihen, eikä meillä olisi ollut muuta paikkaa mihin mennä.

Se aika, jonka me asuimme setäni talossa, oli monella tapaa elämäni onnellisinta. Setäni oli metsästäjä, joka hankki tasaiseen tahtiin kaatolupia ja jolla oli muurin rakentamisenkin aikaan esteetön pääsy sen takaisiin metsiin. Tämä oli tietenkin vain julkisivua, sillä setäni tappoi kyllä mielellään joka ikisen nahaksi tai syötäväksi kelpaavan olennon joka hänen tielleen osui, riippumatta siitä oliko se Damasken omaisuutta vai ei. Hän otti minut monesti mukaansa metsälle pitääkseen minut poissa hermoilevan äitini jaloista ja niillä retkillä minä opin paljon elämästä, ihmisistä ja luonnosta.

Setäni oli, katsokaas, suuri ajattelija siitä huolimatta, ettei ollut minun laillani koskaan saanut virallista koulutusta. Vaikka hän asui yksin, hän puhui mielellään ja piti huolen siitä, että minä tiesin oman osani siitä, mistä hänen maailmansa rakentui. Ja minä jumaloin häntä. Jumaloin vieläkin. Ehkä hän oli niin lähellä isähahmoa kun kukaan saattoi minulle olla ja minä halusin oppia käyttämään hänen joustaan ja pyydyksiään, jotka eivät näyttäneet mitenkään erilaisilta kun mitä olin itse rakennellut nuorempana, mutta joiden avulla setä oikeasti sai saalista. Voi miten minä olisin halunnut pyytää jäniksiä suden hahmossani, hampaat paljaana ja tassut metsämatolla hakaten, mutta minä pysyin ihmisenä silloin ja monta vuotta sen jälkeenkin, kajoamatta toiseen olomuotooni siinä pelossa että vielä paljastuisin.

Vaikka minä miten pidin sedästäni, äitini ei juuri välittänyt hänestä. Silloin pikkupentuna minun oli vaikea käsittää miksi, koska vaikka hän oli erakkoluonne ja aina likainen, hän oli tavattoman hyvä meille. Hermoheikko äitini vihasi miten hän ripusti eläimenruhoja roikkumaan ulkoverantansa kattoon ja miten koko talo löyhkäsi nahalle ja verelle, mutta nyt jälkikäteen uskon että syy oli jossain paljon syvemmällä. Se johtui minun isästäni, uskon. Muistan vieläkin miten korviani oli kuumottanut kun setä oli aivan arkisesti heittänyt hänestä kommentteja tai kertonut tarinoita, sillä vaikka minä olin utelias kuulemaan mitä hänellä oli sanottavanaan niin minä tavallaan häpesin intoani.

Ei setä tietenkään koskaan kertonut mitään vakavaa. Useimmat hänen tarinansa olivat kolttosista ja kepposista joita he olivat isäni kanssa tehneet kun he olivat olleet vielä nuoria poikia, ja, minä voin vakuuttaa, niille ei voinut olla nauramatta. Hän ei koskaan sanonut että olisin muistuttanut isääni, enkä minä koskaan erikseen kysynyt kuulla hänestä. Uskon, että setäni oli tavallaan ymmärtänyt jotain. Minusta, äidistä ja asioista, joista ei saanut puhua. Ja silti, kun me lopulta muutimme kaupunkiin äidin löytämään pieneen asuntoon, minulla oli tunne siitä, että minä ja isä olisimme pitäneet toisistamme.