Roian tarina, osa 3

Monta kuunkierto tapahtuneen jälkeen minä muutuin toistamiseen. Elimme silloin varhaiskesää ja aamut olivat koleita, mutta lämpenivät nopeasti kunhan aurinko jaksoi hivuttautua taivaankannelle. Äitini ei viitsinyt niin lämpiminä aikoina enää polttaa puita takassa, mistä syystä lattiamme olivat alituiseen kylmät ja kävelimme kummatkin niitä varpaitamme kipristellen. Minun ikäiselläni pentuhurjalla ei tietenkään ollut mitään tekemistä niinä pitkinä päivinä ellei sellaista järjestetty, mutta äitini oli menossa töihin ja halusi minun palauttavan kirjan, joka oli ollut hänellä lainassa.

Minä en, nähkääs, ole koskaan saanut virallista opetusta mistään, sillä vaikka äitini pystyi elättämään meidät kummatkin, niin hän ei voinut säästää penniäkään ylimääräiseen. Ja melkoista rahanhaaskausta se olisikin ollut minun tapauksessani! Samalla vaivalla he olisivat opettaneet kallion kiveä ja vuoden loppuun mennessä se olisi varmasti oppinut enemmän kuin minä! En kuitenkaan ollut aivan kouluttamaton, sillä äitini ei vain osannut lukea, vaan teki sitä oikein mielellään. Hän työskenteli sihteerinä eräällä mustetehtaalla ja oli aikoinaan pitänyt huolen siitä, että minä sain selvää kirjaimista ja osasin niitä jollain tavalla tuhrata itsekin.

Taloudellisesta tilanteestamme johtuen emme kuitenkaan voineet ostaa kirjoja kotiimme, mistä syystä äitini lainasi niitä jokaiselta, joka sellaisia nyt suostui lainaamaan. Hänet tunnettiin hyvin kylällä ja ihmiset kanniskelivat hänelle kaikenlaista irtolukemistoa jos epäilivät vähääkään, että häntä saattaisi kiinnostaa. Mutta, kuten jo mainitsin, hän halusi minun palauttavan erään opuksen sen oikealle omistajalle ja palaavan kotiin hyvissä ajoin. Tämä saattaisi olla aavistuksen tylsä kertomus jos kaikki todella olisi mennyt äitini toivomalla tavalla, mutta mainittakoon, että sain tehtäväni kunnialla suoritetuksi. En minäkään aivan tunari ole kaikessa, mihin ryhdyn.

Mikä sen sijaan voi olla teistä mielenkiintoista, oli kotimatkani. Kotikylämme seisoi aivan Valenterran rajoilla, eikä viimeisten talojen jälkeen seurannut muuta kuin metsää, ja hyvin pitkään seutu säilyi koskemattomana. Puut kohosivat uljaina ja purot solisivat kaikkialla siellä, mihin ne olivat uurtaneet reittinsä. Niinä päivinä asutuskin oli paljon hajanaisempaa ja minun täytyi usein kulkea metsissä päästäkseni haluamaani paikkoihin tai vain tehdäkseni jotain. Voitte vain kuvitella, millaisen mahdollisuuksien maailman sellaiset laajat metsät tarjosivat kaltaiselleni koltiaiselle. Jos äiti olisi sallinut, olisin varmasti muuttanut vakituisesti johonkin monista puumajoistani ja piirtänyt kasvoni uusiksi mullalla ja savella.

Kotimatkallani minä tosiaan samosin sellaisessa metsässä ja, siellä kaikkien katseiden ulottumattomissa, minä sain päähäni kokeilla muodonmuutosta uudemman kerran. Tai, no, ensimmäisellä kerralla kysehän ei ollut ollut millään tavalla tietoisesta päätöksestä. Pointtini on, että tällä kertaa kyse ei ollut mistään muusta. Toki minä pidin itseäni typeränä kun ajattelin sellaisen muodonmuutoksen olevan mahdollista kohdallani, kun kehtasin edes yrittää, mutta jos mitään ei olisi tapahtunut olisin voinut painaa sen nauraen pois mielestäni ja unohtaa kaiken. Niin kauan kun ne olivat vain omia ajatuksiani, kukaan ei saisi niitä selville ja pitäisi minua tyhmänä niiden takia.

Totta kai minä muutuin. Yhdessä hetkessä olin hieman yksinkertainen Roia äimistelemässä maailmaa siellä metsän keskellä ja seuraavassa olin susi-Roia aivan samanlaisissa puuhissa. Sillä kertaa en edes pelästynyt, mutta olin varmasti vielä järkyttyneempi kuin ensimmäisellä kerrallani. Nyt tietysti kaikista eniten sen takia, että se kokeilu löi koko asian lukkoon kohdallani. Olin jonkinlainen kummajainen tai metsänhenki tai jotain. Minunlaisilleni ei ollut silloin vielä nimiä. Mutta minä olin jotain, mikä ei ollut tunnistettavissa ihmismäiseksi.

Vasta silloin näin ensimmäistä kertaa sen, että olin susi. En ollut antanut ajatukselle paljoa tilaa mielessäni, mutta toki minun täytyi etsiä jostain lammenranta vain nähdäkseni, millainen suloinen pieni hirviö minusta oli kasvanut. Minä olinkin aika näky, täytyy sanoa. Kai minä olin niin itseni näköinen susi kuin vain saatoin olla. Minulla oli kapeat, sirot kasvot ja lujat leuat. Hampaani olivat hurja näky, mutta minä yleisesti kaikkea muuta availlessani suutani ja kääntäessäni päätäni kuvajaistani varten. Kummallista kyllä, turkkini oli lumenvalkea silloin kesän alussakin, eikä se tulevinakaan vuosina muuttanut väriä miksikään muuksi.

Neljällä jalalla kävely ei tuottanut minulle niin suuria ongelmia kuin olisi äkkiseltään odottanut, mutta toki minä olin huvittava näky haparoidessani eteenpäin. Tuntui, että se meni vaikeammaksi mitä enemmän sille antoi ajatusta. Mutta ne aistimukset ja se voima! Tuntui kun kehoni olisi täyttynyt jostain sellaisesta, mitä en ollut ihmisruumiissani koskaan kokenut, ja nyt minä näin, hastoin ja kuulin kaiken. Jaloissani oli voimaa, joka salli minun hypätä korkealle ja juosta pitkiä matkoja edes hengästymättä.

Toki minä jo silloin osasin pelätä sitä kaikkea, mutta se vähäinen järjen ääni peittyi nopeasti intoni alle. Viis siitä vaikken voisi kertoa kenellekään tai etten edes tiennyt kuka tai mikä minä olin. Minulla oli vain yksinkertaisesti liian hauskaa, jotta millään sellaisella olisi ollut väliä! Silloin ajatuksiani ei hämmentänyt vielä edes se, miten saisin uudesta kyvystäni kaiken hyvän irti, vaan minä juoksentelin ympäriinsä kuin pahainen koiranpentu ja kaivelin auki vanhoja kaninkoloja hajujen perässä. Hauskinta koko jutussa lienee ollut se, ettei minulla ollut hajuakaan siitä, miten suden kuului liikkua tai elehtiä! Olin nähnyt niitä elävänä vain harvoin ja silloinkin niin pitkän matkan päästä, että se oli omalta kannaltani yhtä tyhjän kanssa.

Vasta monia vuosia myöhemmin ymmärsin jotain perustavanlaatuisia eroja itseni ja oikeiden susien kohdalla, eikä vähäisin niistä ollut elekieli. Olimme fyysisestikin erilaisia, joskin erot olivat tuskin havaittavia. Minäkään en olisi huomannut niitä, ellen olisi jo tottunut näkemään eläimellistä hahmoani erilaisissa heijastuksissa ja piirretyissä kuvissa. Ensinnäkin olin isompi, mutta sirorakenteinen. Tassuni olivat leveät ja pitivät hyvin lumella, mikä teki liikkumisestani aina vain helpompaa. Hampaani sen sijaan olivat ongelmalliset, sillä siinä missä normaalilla sudella ne on tarkoitettu saaliin kaatamiseen ja syömiseen, minulla ne tuntuivat olevan... noh. Raateluun. Ne olivat isot, terävät, aivan ihanteelliset puremiseen.

Sudet eivät myöskään pitäneet minua yhtenä heistä. Kai minä olin niiden silmissään yhtä kummallinen kun olisin ollut ihmisille, jos olisin ollut tarpeeksi typerä paljastaakseni olomuotoni heille. Tämä väliinputoojan rooli ei haitannut minua liiaksi, mutta kylän koirat vihasivat ja pelkäsivät minua syvästi. Ne räksyttivät perääni aina kun kävelin ohi ja luimistivat korviaan jos yritin silittää niitä. Muita tämä etupäässä huvitti, mutta toisen muutokseni jälkeen olin varma siitä, että ne pystyivät aistimaan minussa jotain, mikä ei ollut selvää ihmissilmälle. Asetelmassani olisi ollut pohjaa jos jonkinlaiselle identiteettikriisille.