Roian tarina, osa 2

Kun olin vasta nuori poika, naapurimme tyttö raiskattiin. Väkivalta ei ole koskaan ollut minulle täysin yksiselitteinen asia, ei edes silloin kun itse tein sitä muille, ja siksi tämä asia jätti minuun jäniksenpään kokoisen aukon jonnekin sydämeni tietämille. Ja ennen kun kukaan ehtii ihmetellä niin ei, tyttö ei ollut lapsuuden ihastukseni, enkä minä oikeastaan edes tuntenut häntä. Vaikka meidän ikäisiämme lapsia oli kotikylässäni vähän, niin emme me koskaan leikkineet yhdessä, sillä minä olin jo silloin kuin villieläin ja liian levoton ottaakseni huomioon kasvavan tyttölapsen herkän ajatusmaailman.

Kuka huomasi ilmaukseni ”meidän ikäisemme”? Voitte vain kuvitella minkälaisen sekasorron tapaus aiheutti pienessä yhteisössämme, jossa kaikki tunsivat toisensa. Tulisin myöhemmin muuttamaan kaupunkiin ja jollain tasolla omaksumaan ajatuksen, että jokainen torilla näkyvä kasvo oli uusi tai jollain tavalla merkityksetön oman elämäni kannalta, mutta siellä metsän laidassa me kaikki tiesimme toistemme menneisyyden, elintavat ja luonteen. Minä tietysti kaikista eniten, koska olin sosiaalinen ja rasavilliydestäni huolimatta kovin pidetty lapsi, jolle ihmiset mielellään kertoivat tarinoitaan.

Raiskauksesta minä en kuitenkaan saanut kuulla keneltäkään aikuiselta. Muistan miten äitini oli katsonut minua aamupalapöydässä vaikein, sulkeutunein silmin, mutta kun olin kysynyt syytä, hän ei ollut kehdannut kertoa. Ehkä hän oli luullut säästävänsä minua joltain tai ei ajatellut, että saisin kyllä ennenpitkää kuulla asian joltain toiselta. Tai ehkä hän ei vain halunnut kertoa sitä itse, ei tiennyt miten. Hän mutristi kapeahuulista suutaan ja näytti siltä, millaisena olin tottunut äitini usein näkemään: kalpeana ja huolestuneelta, aivan kun jokin olisi koko ajan pielessä, eikä hän voisi lakata ajattelemasta sitä.

Nyt jotkut teistä varmasti ajattelevat, miksi tapaus oli niin vaikea. Sillä, totta kai, se mitä sille tytölle tapahtui oli kauheaa ja jätti häneen varmasti elinikäiset traumat, mutta että miksi se muutti minua, vaikka en edes tuntenut häntä. Katsokaas, tapaus ei ollut niin yksiselitteinen ja siinä oli puolia, joita en ole vielä kertonut. Siinä kylässä, jossa me kaikki tiesimme kaiken, me kaikki tiesimme myös kuka sen oli tehnyt. Ei mutta sehän on hienoa, eikö totta? Paha saa ainakin palkkansa ja tekijä tuomitaan siitä, hän saa istua koko loppuelämänsä kalterien takana ja kärsiä Valterran kylmän talven pienessä vankikopissaan? Mutta ei. Niin ei käynyt.

Hän, kuka oli käynyt käsiksi viattomaan ja puolustuskyvyttömään lapseen, oli yksi Valenterran oman kaartin vartijoista. Ja vaikka voin ylpeydellä sanoa, että monet vannoivat leikkaavansa siltä kirotulta paskiaiselta irti kaiken, mihin veitsi pystyi, niin kukaan ei yksinkertaisesti voinut astua heidän eteensä ilman seuraamuksia, eikä kukaan voinut myöskään laittaa häntä vastuuseen teoistaan. Silloin minä opin monta asiaa, kaikki kivuliaasti ja samaan aikaan. Syy siihen, miksi äitini oli katsonut minua niin tuskaisesti, johtui siitä, että hän pelkäsi puolestani. Hän tiesi, että me elimme maailmassa, jossa jokin paha saattaisi koskea meihin ilman, että kukaan tai mikään nousisi meitä puolustamaan. Hän itki puolestani ja minä tiesin jo silloin, että minusta pitäisi tulla jollain tavalla vahva. Minusta oli pakko tulla.

Samalla minä ymmärsin, että Valenterran oli pakko tuhoutua. Pitäkööt linnantorninsa ja torinsa, en minä aikonut kaivaa kiviä heidän teistään, mutta ihmisten täytyi muuttua. Jonkin heidän suhteissaan täytyi muuttua, sillä niin nuorenakin minä tiesin, ettei asioiden olisi täytynyt olla siten kun ne olivat. Minä olin kuullut paljon onnellisia tarinoita ihmisiltä, jotka nyt elivät joko nälässä tai alituisessa pelossa ja teinivuosinani minä kadotin itsekin lapsuuteni maailman ja aloin katsoa valtaistuimeen päin kriittisin silmin, vihaisena. Se muutti meitä, mutta vaikka me kurotimme sitä kohti, niin sormemme eivät koskaan tavoittaneet sitä. Joku leikkasi kätemme aina ranteista poikki ennen kuin pääsimme lähellekään.

Kylläpäs tämä meni synkäksi, pahoitteluni. Vaikka ehkä on hyvä, että tekin tätä tarinaa lukiessanne ette miellä minua vain hassuna ja hauskana Roia-poikana vaan myös kovan luokan kapinallisena. Nämä kaksi piirrettä vaihtelevat minussa vielä nykyäänkin melko epätasapainoisena kokonaisuutena, mutta haluan siis sanoa, että niihin aikoihin tyytymättömyyteni Damasken hallintoa kohtaan kohosi vaarallisiin mittoihin. Pitkään aikaan en kuitenkaan voinut tehdä mitään asialle. Minä olin lapsi, kuten kerroin, ja vaikka en tuntenut itseäni niin nuoreksi, niin olin aivan yhtä tyhmä ja naiivi kuin kuka tahansa sen ikäinen. Kovista puheistani huolimatta minä edelleen painoin katseeni kun Valenterran vartijat kävelivät ohitsemme kadulla ja äitini teki samoin.

Kerronnan takia joudun niputtamaan tämän ja yhden toisen merkittävän asian yhteen, mutta haluan teidän ymmärtävän, että niiden väliin jäi monen vuoden mittainen aika. Toisaalta minun on hyvin vaikea kertoa, mistä ja milloin se sai alkunsa, joten ehkä jokin siemen kylvettiin rintaani jo silloin monia vuosia aiemmin kun naapurin tyttöä ei näkynyt enää kaduilla ja hänen vanhempansa istuivat kyläntalolla kuin aaveet. Toisaalta, ehkä se jokin istutettiin minuun jo syntyessäni. Ehkä joku metsän unohdettu jumala kuiskasi korvaani tehtävän, jota tulisin täyttämään, mutta en vain enää muista sitä. Monet surut halusivat ainakin uskoa, että olin jonkinlainen henki tai pyhä olento.

Minä... muutuin. Minun ei ole koskaan tarvinnut selittää tätä kenellekään, joten en tiedä miten edes kuvailisin sitä. Myöhemmin opin kontrolloimaan sitä aivan sekunnin murto-osassa ja se mahdollisti oman yhden miehen sotani koko Valenterran sotilasvaltiota vastaan, mutta silloin se oli enemmänkin vahinko kuin mitään muuta. Anteeksi tämä jaarittelu, mutta tiedostan kyllä tuskallisen selvästi miten absurdilta selitykseni tulee kuulostamaan ja haluan jollain tavalla pohjustaa sitä. Mutta, niin, ehkä olisi parempi vain kertoa. Huh.

Minä heräsin eräänä yönä eri kehossa, jossa olin syntynyt. Ensiksi minä tietysti luulin, että se on unta, koska, noh. Sanotaan vaikka, että jos se kaikki tapahtuisi omalla kohdallasi, niin ymmärtäisit, että se on kaikista selväjärkisin ja todennäköisin päätelmä. Minulla oli ollut aiemminkin unia, joissa juoksin lumenpeittämillä kukkuloilla eläimen hahmossa ja tunsin itseni voimakkaaksi ja vapaaksi. Oli kuin minut olisi luotu kulkemaan neljällä jalalla ja saalistamaan riistaa korkeiden havupuiden lomassa sen sijaan, että olisin maannut vatsallani omassa sängyssäni ja herännyt aamulla hiukset pörrössä ja silmät utuisina.

Ehkä niin oli vain tarkoitus olla, ehkä minun oli alunperinkin tarkoitus olla jotain muuta. Minä kyllä muistan tunteneeni oloni hyväksi hypätessäni alas sängyltäni ja avatessani huoneeni oven kuonollani. Muistan olleeni innoissani, sillä aistini olivat aivan räjähdysmäisen terävät ja jokainen kohtaamani asia selvä ja aito. Kynteni jopa rapisivat puulattiallamme ja saatoin kuulla äitini vikisevän hengityksen kun ohitin hänen makuuhuoneensa matkallani ovelle. Etuovi oli valitettavasti omaani hieman monimutkaisempi viritelmä, enkä olisi saanut sitä koskaan auki pelkällä kuonollani tai tassuillani. Nousin pari kertaa sitä vasten ja yritin vääntää kahvaa hampaillani, mutta eihän siitä tietenkään tullut mitään.

Olin turhautunut, sillä halusin ulos leikkimään eläinuniani vielä ennen kuin aamu herättäisi minut oikeaan maailmaan ja silloin muutin huomaamattani taas muotoani. Huomasin asian vasta kun painoin kämmeneni ovenkahvalle ja huomasin pystyväni nyt halutessani avaamaan lukon. Se oli ensimmäinen kerta kun ymmärsin, mihin pystyin. Minua näin jälkikäteen naurattaa ajatella, miten peloissani ja yksinkertaisen äimästynyt olin! Pojat, teidän olisi täytynyt nähdä ilmeeni! Neljällä jalalla kulkiessani olin realistisuudesta huolimatta voinut jollain tavalla huijata itseäni ajattelemaan, ettei se oikeasti ollut totta, mutta nyt minä seisoin ulko-oven edessä täydessä ihmishahmossani ja ymmärsin, ellei mikään erottanut sitä hetkeä kaikista niistä muista, jotka olin elänyt sitä ennen.

Minä olin hereillä ja kaikki oli, kuten olla piti. Paitsi että olin kävellyt omasta huoneestani ulko-ovelle suden hahmossa. Joku olisi saattanut olla jopa innoissaan, mutta minä olin kertakaikkisen peloissani ja valvoin kieltämyksessä sänkyni pohjalla monta tuntia, kunnes kai torkahdin ja vakuuttelin aamulla itselleni, että kaikki oli ollut vain unta. En muista uskoinko siihen koko sydämestäni. Olisin saattanut uskoakin, sillä mikään näkyvän maailman asia ei ollut valmistanut minua siihen hetkeen. Eikä se muodostunut ajankohtaiseksi ennen kuin vasta paljon myöhemmin kun ymmärsin, mitä se kaikki merkitsi ja millaiset valtuudet se antoi minulle pelata sillä taistelutantereella, jollaiseksi Valenterra oli jo kasvamassa.