Roian tarina, osa 7

Niihin aikoihin elämääni hivuttautui myös toinen tärkeä ihminen, joka sattui olemaan vielä monin verroin Dania sievempi. Minulla ei ollut juuri mitään, mitä olisi voinut omaisuudeksi kutsua ja siksi tein nuoruudessani paljon hanttihommia kerätäkseni rahaa ja pysyäkseni kiinni leivässä. Työn laadulla ei ollut juuri väliä, joten minä raadoin usein pitkiäkin päiviä ja nukuin huonosti pohtiessani seuraavan päivän kiireitä. Ennen pitkää päädyin kuitenkin pesemään parempiosaisten pikkuherrojen pyykkejä Tulian rantaan ja siellä minä tapasin Alysian ensimmäistä kertaa.

Hän oli monella tapaa viehättävä tyttö, mutta ei sellaisella ylevällä tavalla, millä vuoret ovat hylhiä tai taivas avara. Hänellä oli harvoin edes puhtaita vaatteita päällään, mutta toisaalta kuka olisi laittautunut hienoksi pestäkseen käytössä kuluneita lakanoita hiekkaisen joen rannalla? Hänen kätensä värisivät alituiseen, sillä Tulia oli vesistönä kylmä ja armoton, eikä sallinut yhdenkään likatahran lähtevän ilman raivokasta kuurausta. Niin minä taisin Alysiaan alunperin törmätäkin. Hän näytti niin väsyneeltä ja riutuneelta, että yritin lämmittää hänen kapeita sormiaan omissa käsissäni.

Naiset ovat salakavalia, sillä heihin tuntuu jäävän vain koukkuun. Minä en edes tiedä missä välissä menetin sydämeni, mutta tuntui, etten olisi nukkunut sen jälkeen silmäystäkään ilman, ettei hän olisi eksynyt uniini. Minä etsin häntä usein Tulian rannoilta ja pian hän jo tiesi odottaa minua. Me pesimme yhdessä vaatteita ja minä yritin olla katsomatta hänen rintojensa pehmeää kaarta tai hänen lanteitaan tai huuliaan tai oikeastaan mitään. Tuntui, etten olisi saanut tehdä mitään, ja suurin tuomari olivat omat aivoni. Sinänsä ihailtavaa, että edes yritin, mutta antakaa armoa, sillä minä olin nuori ja rakastunut! Eivätkö kaikki ole olleet joskus?

Me kävimme joskus oluella alavirroilla. Muistan kerran, jolloin kapakka oli niin täynnä, ettemme me mahtuneet edes kunnolla seisomaan sisälle. Ulkona satoi kaatamalla, mutta me olimme jo valmiiksi märkiä, joten miten sillä olisi enää ollut mitään väliä? Alysia otti kolpakkomme ja piteli niitä rintaansa vasten, sateelta suojassa. Samalla minä riisuin jo ennestään märän takkini ja ripustin sen meille jonkinlaiseksi katokseksi, joka kuitenkin päästi vettä lävitseen ja saattoi meidät kummatkin keuhkokuumeen partaalle. Mutta emme me olisi kai muuta halunneetkaan, muuta kuin toisiamme.

Nyt jälkikäteen olen usein miettinyt millaista elämäni Alysian kanssa olisi voinut olla. Eihän meillä kummallakaan ollut paljon rahaa tai oikeastaan mitään elämäsämme, mutta juuri siksi olisimme voineet lyödä jonkinlaiset perustukset kasaan ja lähteä rakentamaan sen ympärille mitä ikinä olisimme halunneet. Minä olisin voinut hankkia meille tilaa jostain kaupungin laidalta ja ennen pitkää rakentaa meille kodin niin kuin isänikin oli tehnyt. Me olisimme voineet saada lapsia ja perustaa perheen, jota suojella maailman kylmyydeltä ja välinpitämättömyydeltä.

Ja vaikka minua melkein kaduttaa, ettemme koskaan edes kokeilleet, niin tiedän valinneeni oikeain tien. Jos ihmisillä ei olisi ollut heidän vastarintaansa, lumisten metsien Garibreetaan, niin Valenterra olisi jatkanut vajoamistaan, kunnes olisi kohdannut loppunsa. Siinä maailmassa me olisimme pystyttäneet talomme vain nähdäksemme, miten se palaa raunioiksi, ja hankkineet lapsia haudataksemme heidät merkitsemättömiin hautoihin karulle jättömaalle. Se ei ollut luonnossani, eikä sitä oltu kirjoitettu Alysiaankaan. Toki me joskus puhuimme tulevaisuudesta yhdessä, emmehän me silloin vielä tienneet, mitä Valenterrassa tulisi tapahtumaan, mutta ehkä ne olivat vain nuorten mielien tyhjiä unelmia. Mutta hemmetti ne kuulostivat hyviltä. Todella hyviltä.

Minun oli helppo uskotella itselleni, ettei hän kuulunut kenellekään toiselle tai minnekään muualle kuin omille käsivarsilleni. Kuinka usein hän makasikaan vierelläni pienen rantamajan kylmällä lattialla pelkät villasukat jalassaan. Hänen pehmeät rintansa painuivat minua vasten ja niiden takaa minä saatoin tuntea hänen sydämensä sykkeen. Minusta oli aina lohdullista ja imartelevaa ajatella, että hän rakasti minua. Minäkin rakastin häntä, liian surullisesti ja aivan liikaa, ja me nukuimme takkini alla aivan kun muuta maailmaa ei olisi ollutkaan.

On omituista palata ajattelemaan niitä hetkiä, sillä niin pitkään aikaa niillä ei ole ollut arvoa muutoin kun itselleni. Se oli kivuliasta, mutta pahimpina aikoina minä usein pohdin missä Alysia eli, mitä hän teki, ja tiesin että minun oli jatkettava vain, jotta hän voisi joskus saada sen tulevaisuuden, joka oli alunperin tarkoitettu meille kahdelle. Mutta nyt minä masennan teitä taas. Hei, ei se aina ollut hauskaa, se mitä minä tein. Ei oikeastaan edes kovin usein. Pointtini on, että niihinkin tekoihin ja vuosiin oltiin kirjottu Alysia. Hän oli sydämessäni, veressäni ja hengessäni kauan vielä senkin jälkeen kun olin unohtanut hänen hiustensa tuoksun ja ihon lämmön.