Roian tarina, osa 23

Ensi hetkestä lähtien oli selvää, ettei mies pääsisi omin avuin vapaaksi. Hän ei olisi menetetyn raajansa takia kyennyt avaamaan edes omia kahleitaan, saati sitten taistelemaan kaartilaisia vastaan. Olisi ollut viisasta vain jättää hänet sinne tai suoda hänelle pikainen, kivuton armokuolema, mutta minä en sinä hetkenä edes ajatellut niiden mahdollisuutta. Sen sijaan etsin kellarista rätin. Kangaspala oltiin useaan otteeseen yritetty pestä siihen pinttyneestä verestä, enkä minä osaa sanoa, millaista tarkoitusperää se oli palvellut, mutta se riitti peittämään miehen silmät kun kipitin takaisin hänen luoksensa ja nostin sen hänen päällensä.

Vasta silloin näin miehen ensimmäistä kertaa liikkuvan. Hän oli koko ajan ollut vaisu ja poissaoleva, jopa silloin, kun minä suden hahmossa tulin hänen selliinsä, mutta nyt kun hänen ainoa jäljellä oleva silmänsä peitettiin, hän meni paniikkiin. Miehen keho oli niin riutunut, etten olisi uskonut siinä piilevän voimaa sellaiseen riuhtomiseen. Kahle helisi hänen ranteessaan, ja hän nosti kädentynkäänsäkin, aivan kuin yrittäen vaistomaisesti repiä pois sokaisevaa kangasta. Silloinkaan mies ei tosin sanonut mitään, mutta irvisti inhosta ja pelosta, jolloin kipeän näköiset arvet hänen suupielissään aukesivat.

Minä nostin käteni hänen päänsä päälle. Mies lopetti liikkumisensa sillä samaisella sekunnilla. Suoristin kangaspalaa ja siirsin sitä paremmin miehen kasvoille, eikä hän tällä kertaa tehnyt elettäkään estääkseen minua. Niin, minä muutin muotoani. Ehkä se oli typerää minulta, mutta löysin itseni jälleen kerran kuolettavan pimeästä umpikujasta. Ja kuinka suuri riski todellisuudessa olikaan? Hän ei voinut nähdä minua, eikä hän kaiken sen kivun ja tuskan otteessa pystynyt välttämättä edes käsittämään, mitä tapahtui. Näin minä perustelin asian itselleni, vaikka miehen jännittyneen kehon ja yhtäkkisen tarkkaavaisuuden perusteella oli selvää, että hän tiesi minut ihmiseksi.

Kun olin varma, ettei miehen hyvä käytös ollut vain hetkellinen illuusio, keräsin avaimet käteeni lattialta. Valoa oli vähän, joten jouduin tunnustellen etsimään avaimenreiän miehen massiivisesta kahleesta, ennen kun sain sen väännettyä auki avaimella. Koko tämän ajan mies istui paikoillaan, jokainen aisti valppaana, ja tarkkaili tilannetta. Olin niin lähellä, että saatoin ihmiskorvinkin kuulla hänen työlään hengityksensä ja haistaa hänessä kellarikosteuden kyllästämän veren ja lian. Minä otin miehen hervottoman käden pideltäväkseni ja laskin sen sitten hänen syliinsä. Olisin halunnut lausua muutaman sankarillisen sanan, kuten "olet vapaa nyt" tai vastaavaa, mutta olin toiminut tarpeeksi typerästi jo yhdelle päivälle. Kai minä yritin vielä pelastaa sitä, mitä pelastettavissa oli.

Minä jouduin melkein kantamaan miehen ylempään kerrokseen. Muutuin takaisin sudeksi heti kun sain kaikki ihmiskäsiä vaatineet ongelmat selvitettyä, ja tartuin hampaillani sokkorättiimme. Vedin sen pois hänen kasvoiltaan kuin kertoakseni, että hetki oli nyt ohi, mutta myös kehottaakseni häntä nousemaan ylös. Meillä ei ollut paljon aikaa. Tuin miestä parhaani mukaan, mutta hänen liikkumisensa oli silti hidasta ja kivuliaan näköistä. Hän kävi läpi kauheita kipuja vain noustessaan seisomaan, emmekä selvinneet portaista pitämättä lyhyitä taukoja parin askelman välein. Hän ei kuitenkaan kironnut, valittanut tai antanut periksi. Keltaisen silmän katse oli kaukainen, mutta päättäväinen, aivan kuin hän olisi nähnyt tavoitteen edessään ja kurotellut sitä pitkänkin matkan takaa.

Yläkerrassa oli täydellinen kaaos. Hetkeen se ei näyttänyt siltä, koska kellarinoven edusta oli muutamaa sinne jättämääni ruumista lukuunottamatta tyhjä, mutta silloinkin äänet kantautuivat selkeästi. Aseiden jyrähdyksiä, huutoja, sekä tuskin kuultavia sihahduksia, joiden lähdettä en silloin vielä tiennyt. Merai-miehen käsi lapaluillani puristautui nyrkkiin, jolloin katsoin ylös hänen julmuudella viilleltyihin kasvoihinsa. Minä en osannut tulkita Soriaa, en silloin, enkä myöhemminkään, sillä päällisin puolin hän oli aina tyynen ja rauhallisen oloinen. Silloinkin hänen kasvonsa olisivat yhtä hyvin voineet olla saveen veistetyt.

Minä jätin hänet pääovien pieleen raivatakseni piha-aukeaa kaartilaisista. Jokainen kynnelle kykevä olisi varmasti ampunut minut siihen pääovien portaille jos olisi saanut tilaisuuden, mutta moni ei saanut edes yrittää. Näytti siltä, että valtaosa vapauttamistani vangeista oli kuitenkin kokenut loppunsa kaartilaisten aseista. Heitä makasi siellä täällä joko loukkaantuneina tai kuolleina, mutta jälkikäteen huhut kertoivat, että moni oli sitä vastoin päässyt myös vapauteen. Se ei kuitenkaan ollut puhtaasti minun ansiotani, minkä ymmärsin siinä vaiheessa kun kieppuvia, sihiseviä kuulia satoi uudemman kerran kaartin muurin yli. Yksi niistä osui maahan vain vähän matkan päässä minusta ja kimposi siitä pihamaan yli vetäen siniharmaata sumua perässään. Savupommeja. Kuulin niin omieni kuin vihollistenikin huutavan varoituksia, jotka pian peittyivät sen verhouman alle, joka söi sisäänsä koko kaartinrakennuksen ja kaikki siellä vielä liikkuvat. Me olimme enää vain epämääräisiä varjoja, joita oli mahdotonta, arvasitte oikein, ampua. Kaartilaisten kiväärit menettivät merkityksensä sillä samaisella sekunnilla kun savuverho kohosi joukkojemme väliin, sillä jos he ylipäätään erottivat siitä hahmoja, he eivät voineet varmuudella tietää ampuvansa vihollisjoukkoja.