Aaveen peittämä, osa 6

Te ette voi uskoa millainen energia valtasi kehoni. Se ei tuntunut olevan hetkeen kuin verta ja adrenaliinia, niin vapaa kaikesta ympärillä tapahtuvasta etten minä tarkalleen ottaen tiedä miten pääsin sänkyni alta. Näkökenttänikin oli utuinen tai sitten en pystynyt keskittämään katsettani kunnolla, koska ikkunan kahvaa tavoittelevat käteni tuntuivat häilyviltä kuin varjot. Löin rystyseni kömpelössä yrityksessäni avata ikkunan lukitusta. Se kolahti auki niin kuuluvasti, että koko ikkuna olisi yhtä hyvin voinut revetä raameistaan. Se sai minut toivomaan, uskomaan parasta, mutta kun nykäisin ikkunaa auki koko hysteeriaan hukkuneen kehoni voimalla, se ei auennut.

Kylmä paino laskeutui vatsaani. Kutsutaan sitä kuoleman peloksi. Minun ja vapauteni tiellä seisoi kaksikerroksinen kyhäelmä kolme millimetriä paksua lasia, joka heijasti kalvenneet kasvoni. Minä olisin voinut rikkoa sen. Hemmetti, hyllylläni oli sen verran painavaa tavaraa, että se olisi tapahtunut aivan hetkessä. Minun olisi tarvinnut vain änkeä törröttävien lasinsirpaleiden läpi pihalle ja toivoa, etten kuolisi verenhukkaan. Asia, jonka olisin siinä paniikin asteessa tehnyt mielelläni. Sen sijaan tartuin ikkunan raameihin ja aloin vääntämään sitä väkipakolla auki. Se raahautui auki muutaman millin kuin kiusallaan, enkä saanut sormiani kunnolla sen väliin jotta olisin voinut kokeilla koko voimallani.

Paniikkini yli kuulin askeleet portaikosta. Ne olivat tarpeeksi kovat kuultaviksi yläkertaan asti, koska ne olivat juokuaskeleita, raskaita tömähdyksiä, joilla oli selvä päämäärä. Hän oli kuin eläin. Siinä etenemisessä oli niin paljon verenhimoa, että minä tunsin sen sisimmässäni asti ja kamppailin toivottoman yritykseni kanssa. Isä, älä annan minun kuolla takiasi, minä itkin pääni sisällä. Älä anna tämän kaiken päätyä hänen syykseen. Rukouksiini vastattiin kun tunsin katkenneista kynsistäni verisen laidan antavan periksi. Se aukesi ensin kymmenisen senttiä, juuri sen verran että sain kammettua käteni väliin, ja sitten kokonaan kun huoneeni ovi rysähti seinää vasten.

Minä tunsin askeleet, jotka iskeytyivät taakseni. Niissä ei ollut kauhuelokuvien hidasta pahaenteisyyttä, vaan pelkkää tarvetta saada minut kiinni. Tarvetta iskeä veitsenterä selkääni kunnes vähäinenkin elämäni olisi päättynyt, ja sitten satoja kertoja lisää. Minä sukelsin pää edellä ikkunastani, sillä minä en olisi ehtinyt tehdä mitään muuta. En yhtään mitään. Ulkokuistin katto tömähti selkääni vasten ja löi ilmat keuhkoistani. En ehtinyt toeta ennen kuin kehoni oli liukunut sen reunalle ja putosi loppumatkan etupihamme kivetykselle.

Mikään ei tuntunut sattuvan. Kivun tiesi vain siitä, etten saanut itseäni ylös ja sekunnit kadottivat arvonsa. Silmissäni oli mustaa, jonka näki vain kun yritin kohdistaa katsettani katuvaloihin. Aika tuntui ikuisuudelta, mutta minä osasin odottaa sitä, että murhaaja tarttuisi minua nilkasta ja vetäisi minut takaisin sisälle. Käsivarteni olivat naarmuilla kun kampesin ne alleni, veri oli jotain minkä muistan vieläkin. Minä en oikein voinut juosta, mutta siitä huolimatta tunnistamattomiksi muuttuneet kadut ympärilläni vain jatkuivat. Oli yö, ketään ei ollut missään. Minä en ymmärtänyt mennä kolkuttelemaan kenenkään oven taakse, ja jos murhaaja olisi tiennytt sen, hän olisi ehkä lähtenyt perääni.